Kissahöperyyttä

Kissanpennuista haaveileville on paikallaan sanoa pari varoituksen sanaa. Kun pienokaiset saapuvat kotiin, ne sulattavat sydämen ja sekoittavat järkevämmänkin pään. Vähemmän järkevästä (kuten minun) nyt puhumattakaan.

Huomasin heti kissojen saavuttua, että kaikki aivokapasiteettini kohdistui niiden tarkkailuun ja ihailuun. Ensimmäisten päivien jälkeen hiukseni olivat kuin linnunpesä, jokainen lausahdukseni liittyi kissoihin, eivätkä silmäni nähneet muuta kuin pikku tassuja, puuhkahäntiä ja vipattavia viiksiä. Yllätin myös itseni sanomasta puhelimessa: ”Haluatko jutella Jujun ja Nupun kanssa?” Onneksi toisessa päässä oli äitini, jolta löytyy ymmärrystä (ja halua jutella Jujun ja Nupun kanssa!) Silloin kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja sopeuttaa kissat mahdollisimman luonnolliseksi osaksi normaalia arkea.

Tiedostin ja hyväksyin, ettei ympäröivää maailmaa kiinnosta pikkukissojeni hiekkalaatikkokäynnit (niistä joskus lisää!) tai suukkomylläkät. Niinpä rajoitin informaatio- ja kuvatulvan minimiin, ja tulokset ovat olleet lupaavia. Kykenen olemaan ikään kuin normaali ihminen, joka vain joskus harvoin paljastaa, ettei kissahöperyyteen ole parannuskeinoja…

Kuka voisi muka olla sekoamatta tällaisesta?