Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Nuusk, nuusk!

Jujulla on uskomattoman tarkka kuono, eivätkä pienimmätkään ilmakehän arominmuutokset jää siltä huomaamatta. Koska olen viimeisten kuukausien aikana melkein sulautunut Jujun kanssa yhdeksi kissamaiseksi kokonaisuudeksi, kuvittelin lahjakkuuden siirtyneen myös minulle. Asia ei kuitenkaan ollut aivan näin yksiselitteinen, kuten seuraava tarina selventää. 

 

Juju haistaa, että tulossa on nolo sepustus.

Istuskelin eilen illalla läppärini äärellä, kun jostain kiemurteli sieraimiini kummallinen haju. Jatkoin nakuttelua nenääni kipristellen, mutta tietenkään lemu ei mennyt pois. Huokaisin raskaasti, sillä kuvittelin tietäväni, mitä oli tapahtunut: Nuppu oli käynyt hiekkiksellä siinä pystymmässä asennossa, viimeinen nokare oli tarttunut sen lahkeeseen, ja neitonen oli hiipinyt hiljaa ja huomaamatta sängyn alle epätoivoisiin pesupuuhiin. Sysäsin läppärin sivummalle ja kumarruin katsomaan lattianrajaan… mutta huoneessa ei ollutkaan kissoja! Valaisin sängynalusen taskulampulla, mutta kukaan ei ollut myöskään jättänyt minulle ruskeasta ”muovailuvahasta” pyöriteltyä viestiä. 

 

Tämä on niitä postauksia, kun Nuppu haluaisi muuttaa
nimensä vaikka Nubelleksi ja muuttaa Madridiin.

Nuuhkin epäluuloisena ilmaa ja haistoin edelleen varsin epämiellyttävän löyhkän. Ja yhtäkkiä Nuppu olikin vieressäni ja ihmetteli, miksi konttasin lattialla. Nappasin tytsyn äkkiä kiinni ja suoritin sille samanlaisen tarkastuksen, joka tehdään taaperoille, kun harkinnassa on vaipanvaihto.

 

Nostin tyypin ilmaan ja tsekkasin pöksyt. Puhtaat!

Sitten pyörittelin Nuppua sylissäni ja nuuskutin sitä joka puolelta. Ei lemua!

Tätä operaatiota oli saapunut yllättäen seuraamaan Epäilty numero kaksi, ja se survottiin tietenkin saman mankelin läpi!

Villikset hohtivat valkoisina. Check!

Siloinen nukka tuoksui Unelmalta Onnesta!

Nenätuntumakin oli niin hyvä, etten malttanut heti lopettaa.

Loppujen lopuksi nuuskupusutin Jujun läpi ainakin viisi kertaa.

Kun kissat oli todettu puhtaan raikkaiksi ja ihanan pehmoisiksi, palasin alkuperäistä lemun lähdettä jäljittämään. Se ei ollut bioroskis eikä viemäri. Hain miehenkin avuksi, vaikka hän oli aluksi sitä mieltä, että kuvittelin kaiken. Meillä on jo ollut haamuasukas, joten miksei sitten veikeää haamuhajua kokoelmaa täydentämään. Löyhkän voimistuessa mietin, keiteltiinkö yläkerrassa kaalilaatikkoa vai siansydämiä, kunnes lopulta jokin palanen loksahti paikoilleen ja muistin päivällä kuuluneet poranjyrinät! Taloyhtiössämme tehdään saunaremonttia, joka oli luultavasti edennyt jonkinlaiseen maalaus- tai lakkausvaiheeseen. Tämän selityksen mieskin lopulta uskoi, ja me Nupun ja Juju kanssa tuuletimme loppuillan makuuhuoneessa ja kuuntelimme pihalta kantautuvaa linnunlaulua.

 

Kyllä, kevät on tullut!

Eikä Nuppukaan muistellut pepputsekkausta enää pahalla,
kun makkariin räpytteli iki-ihana yöperhonen sitä viihdyttämään.

 

Mitä hajuun tulee, se katosi yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin,
joten Hupsuttamossa on taas kaikki hyvin! Sen pituinen se kertomus.

Rentouttavaa ja hajutonta (tai vaihtoehtoisesti ihanantuoksuista) viikonloppua teille lukijoille! :)

Pus pus, madam ja sir!

Matkustaminen on ihanaa, mutta mikään ei voita sitä hetkeä, kun palaa reissusta kotiin ja saa upottaa kasvonsa silkkiseen turkkiin, supattaa söpöstelysanoja kissojen karvaisiin korviin ja kuunnella hellästi käynnistyvää hurinamoottoria. Tuon kaiken tajusin taas eilen, kun saavuimme kotiin kymmenen päivän Irlannin-seikkailulta ja saimme heti eteisessä vastaamme hämmästyksestä matalana mönkivän Nuppu-neidin. Kaappaus syliin osoitti, ettei tytönmussukka ollut unohtanut emoa, vaan otti tyytyväisenä vastaan kaikki smaragdisaarelta maistuvat suukot.

”Mitä kuulu mamin pikku Nöppö-pöppö-höppyläitelle? Ihana pikku kittivaavi! Lättyn lättyn...”

Hellittelyt ovat ihan okei, mutta mitä ihmettä emolla on jalassaan?!
Noita ei ollut vielä ennen matkaa. Oh dear, no! Pete Panda -leggarit...

Juju oli poikkeuksellisesti hieman vaisumpi tervetulotoivotuksissaan ja lymysi maman kauhuksi hetken aikaa sängyn alla! Onneksi tutulla äänellä löpötetyt leperrykset saivat Pikkukissinkin putkahtamaan pian paijattavaksi.

 

Kun Juju naukaisi pitkästä aikaa selväsanaisesti ”mama!”,
tämä kissaemo sinkoutui tuhannenteen taivaaseen.

”Oliko Pikkukitti-kultamuttukalla niin kova ikävä äiskää? Ei hätää, emo on taat kotona...”

Matkamme Irlannin metsissä, maaseudulla ja kaupungeissa oli kaikin puolin ihana ja onnistunut, ja sen kruunasi kotiinpaluu terveiden ja tyytyväisten kissojen luo. Mummi oli hoitanut Nupun tassun kuntoon, ja molempien pupusten turkki oli kuohkea huolellisesta harjauksesta. Hampaita oli pesty joka ilta, villahousut olivat säilyneet puhtoisina, ja kehräyslaitteistoa oli huristettu tasaiseen tahtiin. Mitäpä muuta pienet kissat voisivat edes toivoa?

 

No ainakin sitä, ettei kukaan lähtisi enää pitkään aikaan tuolle kaukaiselle saarelle!

Pususessioiden jälkeen oli tärkeää tutkia, mitä kaikkea jännää emon ja iskän kasseista löytyi, ja tutustua vekkuleihin tuliaisiin:

 

Juju ihastui uuteen kassiinsa, jonka sisälle se saa loikkia valvotuissa oloissa.

 

Nuppu oli ylpeä uudesta smaragdistaan ja kokeili,
kuinka monta karaattia siinä mahtaa olla. (Tosi monta!)

Juju arvosti enemmän smaragdin tuoksua. Sille tuli jostain syystä sellainen hytinä, että
kyseinen jalokivi on huuhtoutunut aikanaan Atlantista Galway-nimisen kaupungin rannalle.

Mukavinta Nupusta ja Jujusta on ollut kuitenkin se, että emoon oli tarttunut lomalla jättimäinen ropsaus irlantilaista kohteliaisuutta.

 

”Maistuisiko teille smoothien kyytipoikana peuraflorentine
tai lammasbenedict, madam? Entäpä loraus parasta kermaa?”

 

”Hyvää huomenta, sir! Olette oikein komea tänä aamuna.
Miten olisi pusu jalomuotoiselle otsallenne, mister?”

Takataskussa on myös tusinoittain tarinoita kiehtovalta, kauniilta ja aina yhtä salaperäiseltä saarelta. Niistä pian lisää, joten pysykäähän maisemissa – vaikkapa tällaisissa:

 

Cliffs of Moher, Burren, Irlanti... Ei korkean paikan kammoisille! 8-)

Huumaawaa wuuta

Nolla pollea omistavana heppatyttönä kaipaan usein kiitolaukkapätkien vapauden tunnetta: tuuli puhaltaa kasvoja vasten, korvissa vinkuu tuuli ja sydän on pakahtua innosta. Sama fiilis on varmasti tuttu myös Jujulle, joka on täysin hurahtanut uuteen harrastukseensa, wuu-juoksuun.

Juju ei niin välitä hummien juoksusta. Wuuta sen olla pitää.

Yllättävintä wuu-juoksussa on, ettei Juju tarvitse siinä jalkojaan, sillä urheiluvälineenä toimii ihmisjuhta. Vaikka Juju ei ole mikään sylikissa, wuu-juoksu alkaa niin, että kissapoju kaapataan syliin mahdollisimman hyvään asentoon: sen peppu on tuettu, nenu osoittaa menosuuntaan ja etutassut retkottavat rennosti alaspäin. Seuraavaksi ihmisjuhta spurttaa asunnon päästä päähän juoksuaskelin ja sanoo: ”Wuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!”

Juju walmiina wuuhun.

Mitäs kuppaat? Än, yy, tee...
WUUUUUU!

Spurtin tulee päättyä aina eri paikkaan, johon on varattu jotakin eksoottista tutkittavaa:

Vaikka wuu-juoksun aikana on tulvinut paljon happea
sieraimiin, Juippi haistaa, että nämä kukat ovat feikkejä.

Jaahas, tästä lehdykästä löytyy vihdoin sitä luvattua eksotiikkaa:
tuoksahtaa talvea pakenevilta viherhiukkasilta.

Ahaa, täälläkö ne aamukahvipurut värjöttelevät?

Kun Juju on tutkinut riittävästi, se ei suinkaan venkoile pois sylistä vaan palaa rentoon asentoonsa. Se on merkki siitä, että matkan tulee jatkua entistäkin vauhdikkaampana. Jujusta wuu-juoksu on melkein yhtä hauskaa kuin agility. Sen ilmeet ja eleet kielivät tyytyväisyydestä, eikä se malta olla kehräämättä ja siristelemättä silmiään. Jos virittelisimme Jujun päähän pienen, pinkin rusetin, voisi mieheni osallistua kattiherra olallaan vaikkapa eukonkannon maailmanmestaruuskisoihin. Ties kuinka hieno pokaali sieltä heruisi tutkittavaksi!

Kierroksen päätteeksi siivekäs pegasos-Juju
lensi näin lähelle aurinkoa

Päivän laadukkaasta kuvakollaasista vastasi
Nöppersön ja ystävältä lainattu kamera,
jonka eteen neitiä ei ole vieläkään saatu.

Tai niinhän se höpsö karvapallero luulee! Oikeasti Nuppua salakuvattiin,
kun sekin läpsytteli syysauringon viimeisiä säteitä...

Suuri sunnuntaihellytys

Juju ei ole mikään mielensäpahoittaja, mutta perjantaina pieni, pirteä kissapoikani harmistui toden teolla. Sen laskujen mukaan edessä piti olla viikonloppu suukkoineen, leikkeineen ja lällytyksineen, mutta yhtäkkiä yläkomerosta laskeutuikin suuri, punainen peto, joka on ennenkin ahminut sisuksiinsa emon vaatteita ja kosmetiikkatuotteita. Jälleen kerran se veti masunsa piukeaksi tavaraa ja kehtasi sitten pummata kyydin ties minne päin Suomea emon heiveröisillä hartioilla. Jujun suunnitelmat menivät kerta heitolla uusiksi. Villasukkapainin ja linnustuksen sijaan tiedossa olikin viikonloppu kolmantena pyöränä iskän ja Nupun seurassa.

Juju on oikea maman pikku ritari. Se yritti viimeiseen asti punkea itsensä punapedon vatsalaukkuun,
jotta pääsisi reissulle mukaan. Loppujen lopuksi matkaan lähti vain ritarin uljas ratsu.

Rautatieaseman edustalla käteeni tuikattiin näyte
uudesta Yuju-juomasta, ja ajattelin, että se lievittäisi ikävääni.
Avasin Yujun heti junassa, mutta se ruikkasikin marjaista
vilvoitusjuomaa farkuilleni! Oikea Juju ei ikinä tekisi niin!

Kotosalla Juju-mussukan elämä yritettiin pitää raiteillaan, vaikka mama olikin viikonlopun poissa. Kissat saivat jopa erityispassin, joka avasi niille pääsyn yön ajaksi makuuhuoneeseen. Niille oli myös järjestetty niin vauhdikkaat pyjamabileet, että Juju oli villiinnyksissään jopa sytyttänyt kattokruunuumme valot!

Mitenkö se on mahdollista? Ihan helposti, kun painaa vain tassulla tuosta katkaisimesta.

Töps vain, ja valkeus tuli! Tosin vain joka toiseen lamppuun...

Sunnuntai-iltaan mennessä mielensäpahoittajasta oli kehkeytynyt taas varsin hilpeä pieni katti. Ja voi sitä onnea, kun emokin vielä tuli kotiin! Juju ei tiennyt, miten se osoittaisi rakkauttaan. Se nuuskutti kasvojani ja vaatteitani (joissa tuoksui niin kummipupu kuin ransumaisen suloinen tuttavahauvakin), pöykkäili hellästi jalkojani ja seurasi minua pikkuruisen magneetin lailla kaikkialle. Tunsin lempeän tuijotuksen koko illan ja sain viereeni maailman pehmoisimman pikku painautujan. Siitä hoksasin, että oli sopiva hetki ottaa harjoitteluun temppu, josta olen haaveillut pidemmän aikaa...

Juju lupasi tehdä ihan mitä emo ikinä vain toivoo. Kunhan saisi vähän nameja palkinnoksi.

Voisikos herra söpöliini mitenkään toteuttaa sen suuren hellytystempun,
joka ei ole koskaan vielä onnistunut?

No joo, tämäkin on aika söpöä, lämmintä ja ihanaa... Mutta mites ne takatassut vielä?

Noin juuri! <3 Nyt emolla on sylissä oma pieni Juju, ja sydän on ihan löllönä onnesta.

Rahalla ei saa onnea, mutta joskus siihen riittää pari pakastekuivattua kanapalaa!

Viileät villakoivet

Helteet vain jatkuvat jatkumistaan, mutta onneksi asunnossamme on jotain tosi viileää: yltiöpäisen cool poikakissa, joka on aina rennosti "luu ulkona". Oli Juju sitten kiipeilypuun huipulla, olohuoneen pöydällä, tassupedin suojissa tai meidän sylissämme, vähintään yksi sen kolmimetrisistä tassuista sojottaa suorana kuin heinäseiväs. Näin ollen on kai päivänselvää, että jos Juju vielä vähän kasvaa ja saa kerättyä riittävästi rahaa, se ilmoittautuu autokouluun, hankkii Rolls-Roycen ja kruisailee sillä tyylikkäästi luu ulkona pitkin Bulevardia. Koska minulla ei ajokorttia ole, olisin tietysti Jujun hankinnasta vain hyvilläni. Uskon, että se suostuisi kyyditsemään emoa välillä Mustiin ja Mirriin ja kantaisi herrasmiehenä kissanhiekkasäkit klassikkokaaransa takakonttiin. Ehkä minäkin oppisin relaamaan ja matkustamaan pelkääjän paikalla trendikkäästi luu ulkona.

Toistaiseksi Juju kruisailee enimmäkseen iskän sylissä.

Tässä kuvassa todistetaan, että ilmausta on mahdollista
käyttää myös monikkomuodossa "luut ulkona".

Koska Nuppu ja Juju ovat halunneet leikkiä helteistä huolimatta ötökkähippaa ja linnustusta, viileyttä on kaivattu ihan konkreettisestikin. Vaanimisten ja spurttailujen jälkeen kissat lötköttivät pitkinä pötköinä lattialla, joten päätin testata, pitäisivätkö ne viilennyspyyhkeestä. Kastelin kissamaisimman pyyhkeemme kylmään veteen ja puristin siitä suurimmat vedet pois. Sitten esittelin kauden hittituotteen kissoille, ja se saikin yllättävän positiivisen vastaanoton. Liekö syy sitten viilennyksen vai tuotteeseen upotetun, kaunopuheisen iskulauseen?

Totta joka sana!

Ihana nainen rannalla

Karkeakarvainen saapasjalkakissa

Kevät on rakkauden kulta-aikaa, ja minunkin on tunnustettava eräs kaukoihastukseni kohde: Shrek-elokuvien punaraitainen Saapasjalkakissa. Sen charmi puree minuun täysillä, ja kallistan aina huokaisten pääni, kun se katsoo valkokankaalta suurilla, vetoavilla silmillään. Meinasin myös kuolla nauruun Saapasjalkakissa-elokuvan trailerin nähdessäni, joten kyllähän leffa piti katsoa, vaikka se osoittautui hienoiseksi pettymykseksi. Eräs perheessämme kuitenkin ilahtui, kun Saapasjalkakissan oma pläjäys ei saanutkaan minua lirkuttelemaan sydämen kuvat silmissäni. Ja se joku on pieni ihailijani Juju.

Onhan Jujukin raidallinen. Lierihattu vain puuttuu! 

Niin, ja ne saappaat...

Viime aikoina Juju on taas seuraillut minua kuin hai laivaa. Se on jopa pari kertaa tullut luokseni omituisesti häärien: se nostaa tassut syliini, nuuhkii kasvojani, nousee kokonaan päälleni, pyörii siinä hetkisen ja asettuu sitten niin pieneksi keräksi kuin iso ragdoll-poika kykenee. Jos joitain yksittäisiä, yöllisiä hellyydenpuuskia ei lasketa, Juju on nukkunut sylissäni viimeksi pentuaikoina. Silloin se rötkötti siinä milloin mitenkin päin, mutta isoksi pojaksi kasvettuaan se totesi, ettei sylini ole riittävän suuri ja alkoi nukkua vieressäni. Nyt kehä on onneksi sulkeutunut, ja oma charmikas saapasjalkakissani on tehnyt paluun. Viime yönä nuo kaksi hempeää kissaherraa menivät alitajunnassani sekaisin, ja näin unta, jossa vein Jujun trimmattavaksi. Se oli kovin pieni ja punaraidallinen, ja kun sen turkki ajeltiin, sen karva muuttui karheaksi kuin espanjanvesikoiralla. Silti olin siitä niin ylpeä kuin vain omasta Saapasjalkakissastaan voi olla!

Tässä on tyylinäyte Jujun pentu-unista.

Kainalossa! <3

Tänään Juju nautiskeli silityksistäni näin autuaan näköisenä. Leukarapsutus on parasta, mitä se tietää.