Huhtikuu junnaa aina samaa levyä: ensin on lomaraita, seuraavaksi jammataan mämmin tahtiin ja lopuksi on ”grande finale” eli lemmikkimessut. Jotta sitkeästi toistuvaan kuvioon ei tulisi muutosta tänäkään vuonna, lähdin viikonloppuna perinteisesti Eläinystäväni-messuille.
”Jos sun selkä suinkin kestää, niin raahaapa meille sieltä uusi raapimapuu!”
En ollut kuitenkaan lähdössä shoppailemaan vaan hienoja ohjelmanumeroita katsomaan. Toivoin näkeväni jiveä tanssivia pupuja, marsujen naamiaiskarnevaalit, poliisikoirien rosvojahtinäytöksen ja kameleonttien värishow’n, mutta sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Aiempiin vuosiin verrattuna ohjelmaa oli harmillisen niukasti, ja jäin kaipaamaan erityisesti agilitynäytöksiä.
Kävin katsomassa rally-tokoa, mutta vauhdikkaan formulakissan omistajana olisin nimennyt lajin ennemminkin etanatokoksi.
Oikeastaan oli ihan hyvä, etteivät nämä hauvat kiitäneet kovin kovaa, sillä nyt niiden turkkia ja trimmausta ehti ihastella kaikessa rauhassa.
Toko-koirat olivat taitavia ja suloisia, mutta eniten innostuin upouudesta urheilulajista nimeltä dogbic. Siinä reippaat jumppaohjaajat tekevät lankun kaltaisia kauhuliikkeitä koirakaveriensa kanssa, ja vaikka minulla on muskeleita yhtä vähän kuin sfinkseillä karvaa, sisälläni syttyi pieni sporttikipinä. Niinpä olen aloittanut Nupun ja Jujun kanssa kissabic-harjoitukset, ja lupaamme palata asiaan, kun perusliikkeet ovat hallinnassa.
Tämä topakka treenisnautseri vahti, ettei jumppaaja päässyt liian helpolla.
Dogbic ei ole silti mitään hampaat irvessä rehkimistä vaan erittäin sympaattista ryhmäliikuntaa.
Messuilla oli mukava törmäillä enemmän ja vähemmän hallitusti myös muihin kissabloggareihin. Kun olin jo lähdössä kotiin, minut kutsuttiinkin yllättäen Ilonaa ja Zetoria moikkaamaan! En tiedä, kuuliko Ana, mutta kehräsin koko matkan heidän luokseen, ja kun söpö pikku Zetor kurkisteli minua uteliaasti asunnon puolelta, tassut pettivät altani ja pyllähdin istumaan tutun näköiselle raitamatolle. Enkä muuten hievahtanut siitä mihinkään piiiitkään aikaan.
Zetor on niin siro ja kaunis, että henki salpaantui!
Nuppua ja Jujua ehkä hävettää, mutta pakko tunnustaa, että lässytin enemmän kuin laki sallii. Hups.
Olin varautunut siihen, etten näkisi Ilonasta kuin mustan hännänpään, mutta onneksi olin väärässä. Vaikka Ilona mönki ensin matalana sängyn alle, se ei malttanut olla piilossa kovin pitkään. Kun kuuluisa punainen leikityslanka kaivettiin esiin tarkoin vartioidusta säilytyspaikastaan, pääsin ihastelemaan myös toista kissaihanuutta:
Jee, Ilona! Tule vain tänne kissatädin kanssa leikkimään!
Pääsin jopa silittämään Ilonan karvaa, joka on samettista kuin rexpupulla. Sellaistakin olen joskus päässyt tunnustelemaan lemmikkimessuilla, mutta tänä vuonna ”Paijaa pupua” -pisteelle oli toivoton jono.
Leikitystuokion lomassa Ilona hauskutti meitä myös tutustumalla kenkiini. Se suorastaan ihastui vasempaan kalossiini, ja tunsin mustasukkaisuuden piston, kun kenkä sai Ilonalta puskuja ja haleja.
Ei se mikään Miss Talvikenkä 2017 varsinaisesti ole, mutta hyvin tämä Riekerin perusmalli on suojannut varpaitani Suomen pakkasilta.
Kenkä soveltui hyvin myös sisäkäyttöön, emmekä olleet uskoa silmiämme, kun Ilona ajeli sillä pitkin eteisen mattoa!
Rakkautta on selvästikin kenkä, jolla on hypelty kissanminttupellossa!
Viihdyin Ilonan ja Zetorin luona niin pitkään, että Nuppu ja Juju olivat ehtineet kotona jo vähän hätäillä, oliko mama lyyhistynyt uuden raapimapuun alle. Hieman nolona tunnustin niille, että puun sijaan toin niille jotakin ihan muuta: Ilonan ja Zetorin nuuhkuterveisiä sekä perhosen, jonka tärkein tehtävä on nyt valaa meihin uskoa, että kyllä tämä lumi- ja räntätuisku tästä vielä kevääksi muuttuu!
”Lepattele luokseni, oi päiväperhoista suloisin...”
Viime postauksessa kerroimme terveellisistä Jujun värisistä vihanneksista. Niitä olisi Hupsujen henkilökunnankin kannattanut pupeltaa posket pullollaan, sillä lomamatkan jälkeen meihin iski syksyn toinen flunssa. Olin varma, ettei typerä pöpö tarttuisi minuun, koska poden yleensä vain kaksi flunssaa vuodessa, mutta ylimielisyys kalahti heti omaan nilkkaan, ja kissat joutuivat jälleen kerran perustamaan asuntoomme sairaalasiiven, jossa röhkiviä palvelijoita hoivattiin hurinalla, masun tarpomisella ja tietenkin Jujun lämpögrillillä.
Tällä tavalla mekin lekottelimme lätissä, kun kissat hoitivat rapsuttelun.
Kuten yllä olevasta kuvasta voitte päätellä, sain raahattua itseni silti viikko sitten Elma-messuille. Kuka nyt voisi jättää syksyn piristävimmän eläinpläjäyksen väliin! Nenäkannutin sieraimeni suht selviksi ja lähdin matkaan, mutta olin toki unohtanut taas kerran ladata kameran. Niinpä oli turha haaveilla karvaotusten kuvaamisesta muilla kuin kädessä tutisevalla kännykällä. Muutaman räpsyn silti nappasin, ja tässä ne nyt tulevat:
Pikku aasi herätti sisälläni lämpöisen joulutunnelman.
Ihastuin myös sympaattiseen Muuliin.
Pääpotrettien sarjaani pääsi myös glitter-riimuun pukeutunut alpakka.
Hulinan keskellä silmiini osui tällainen kisumisu. Jos se opiskelisi taikuutta Tylypahkassa, se asuisi ilman muuta Rohkelikkojen tuvassa.
Muita kohokohtiani messuilla olivat seuraavat huipentumat: alle vuoden ikäisen räggärivaavin rapsuttelu, haisunäädän hellä hypistely, toisten bloggaajien tapaaminen ja pupjen agilityokserin ihmettely. Vaikka en raaskinutkaan törsätä pennosiani pupuokseriin, ostin silti Nupulle ja Jujulle pari tuliaista, joista ensimmäinen on saavuttanut niin suuren suosion, ettei toista ole vielä edes esitelty.
Saatoin näyttää crazy cat ladylta kissapipo päässäni ja matohuiska villisti tassussani heiluen, mutta ei haittaa.
Arvasin, että luirumato olisi Nupusta ja Jujusta kiva, mutta se olikin superhyperhuippumegakiva! Varsinkin Nuppu on ollut kuin pinkeäksi veivattu vieterilelu, jonka tassut ovat läpsyttäneet matoa pikakelauksella. Lelu on ollut niin mieluinen, että jopa leikkihetkien välissä se on vetänyt katteja magneettina puoleensa. Tuon tuostakin ne istua nököttävät kulmauksessa, jossa lelua säilytetään, ja katsovat minua anovasti. Ja tiedätte kyllä, mitä siitä seuraa. Leikkiä, leikkiä, enemmän leikkiä!
Nuppu on tanssinut riemusta monta kertaa.
”Hei, elä meee! Tai viet miulta kaikeeeeen...”
Tässä kuvassa Juju esittää, ettei muka kiinnosta. Oikeasti kiinnostaa!
Vaikka olen vihdoin ladannut kamerani, salaman patterit ovat lopussa enkä ole muistanut ostaa uusia. Niinpä valokuvaaminen on ollut marraskuun hämärissä ei-niin-hääviä. Otin kuitenkin äsken pieniä videopätkiä kissojen leikkihetkestä ja kokosin niistä matoleffan. Villeimmät viiletykset eivät videolle tallentuneet, mutta kun viikon hurjapäisen leikityksen jälkeen lelu saa nostatettua vielä tämänkin verran hurmosta, on se ollut ehdottoman kannattava hankinta:
Mukavaa viikonloppua kaikille - ja valoa ja vauhtia alkutalven harmauteen!
Viikko sitten Messukeskuksen valtasivat monenmoiset otukset haisunäädistä alpakoihin. Menossa mukana oli myös traktoreita, Kivikis-myyjiä, raksudiilereitä, lapsiperheitä, hevosenkenkäseppiä sekä bloggaajia. Monet viimeksi mainituista olivat tajunneet hankkia blogipassit ja suunnitella päivän huolella toisin kuin Hupsujen emo, joka pölähti paikalle niin ex tempore, että oli unohtanut ladata kameransa akut. Punaisen hälytysvalon vilkkuessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta onneksi messupäivä oli muuten antoisa kiitos ihanien eläinten ja mukavien bloggaajakollegoiden!
Ilman muuta messuilla on aina mukavaa!
Velloin holtittomasti valtaisien ihmismassojen virrassa, mutta päädyin lopulta silläkin keinolla aika mukaviin kohteisiin:
Olin esimerkiksi kannustamassa tätä komistusta voittoon, kun valittiin vuoden parasta 1-vuotiasta suomenhevosorivarsaa.
Aallot huuhtoivat minut myös ponipuolelle.
Kaikkein eniten nauroin näille röhkyleille, joista toinen antoi kämmenselkääni yllättävän töpselikärsätöppäyksen.
Riemastuin ajauduttuani aasien alueelle, mutta mitä tapahtui, kun käytin kameran viimeisiä akunjämiä?! No, aina ei voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan...
Koska kuvasaalis jäi kovin laihaksi, päätin lihottaa messupostaustani järjestämällä lemmikkikarnevaalille jatkot Hupsuttamon puolella. Samalla pystyisin tarjoamaan kissoilleni ainutlaatuisia elämyksiä ja ymmärryksen siitä, millaista olisi kuulua messujen tähtieläinten ylvääseen kaartiin.
Nuppua huoletti, koska sekään ei ollut tajunnut tilata bloggaripassia. Se pääsi kuitenkin ilmaiseksi sisälle, koska osasi inistä niin vetoavasti.
Ensimmäiseksi vuorossa oli alpakka-agilitya. Oikeilla messuilla olin kuullut, että alpakat ovat Andeilta kotoisin olevia laumaeläimiä, jotka ovat luonnostaan pomppaavaa sorttia. Niille rakennettiin siellä koirien agilityrataa muistuttava esterata, jossa piti ylittää renkaat, pujotella tolppia, seisoa paikoillaan matolla ja hypätä esteitä. Kaikkein omituisin (ja ilmeisesti vaikein) tehtävä näille pakoeläimille oli seistä matolla samalla, kun ohjaaja kyykistyi niiden jalkoihin nostelemaan palloja sankoon! Ei kovin jännittävää katsottavaa, ja kun siihen lisättiin alpakoiden lievähkö perässävedettävyystaipumus ja sääntö, jonka mukaan jokaista estettä sai yrittää kolme kertaa, ei tämän emon kärsivällisyys riittänyt kuin kahden suorituksen seuraamiseen. Mutta miten kävi Hupsuttamon alpakka-agilityssä?
Alpakka näytti varsin tyytyväiseltä ja jopa laiskalta karsinassaan.
Radalle päästyään se muuttui kuitenkin oikeaksi alpakkaraketiksi, joka ylitti jokaisen esteen ensimmäisellä yrityksellä. Tätä alpakkaa eivät koirasudet (joita messuilla myös näkyi) niin vain nappaisi!
Alpakoiden jälkeen agilityradalla nähtiin myös Suomen estepupuyhdistyksen taitureita.
Hengästyttävän estefinaalin jälkeen oli aika siirtyä näyttelyalueelle. Toinen toistaan trimmatummat fifit tepsuttivat jakkupukuisten omistajiensa vierellä rinkiä ympäri, ja kuohkeaksi puunattuja rotukissoja venytettiin maailmalta matkustaneiden tuomarien silmien edessä.
Ringissä 1 esiteltiin ragdoll-rodun parhaimmistoa. Saimme onneksi myös esittelijän, joka on paitsi alansa huippu myös julkisuuden henkilö ja Nupun rakas anoppi: bloggaajapassilla Hupsujen messuille saapunut Marraskuun murusten emo.
Taka-alalla himmailevien tuomarien ilmeet ovat epäileväisiä, mutta päätin jo ennen näyttelyn alkua, että lähdemme kisaan leikkimielellä.
Ringissä 2 kauneuttaan pääsivät demonstroimaan pehmoiset supikoirat, joista esittelijä varmasti tykkää siinä missä susikoirista ja koirasusistakin.
Venytetyistä näyttelypötkylöistä mieleeni juolahti siirtyä herkkuosastolle ostamaan pussillinen metrilakuja. Onneksi niitä oli tarjolla myös meidän hupsuilla kinkereillämme:
Salmiakkivadelma oli päässyt loppumaan, mutta onneksi toffeevaniljaa oli vielä ainakin kaksi metriä.
Päivän jännittävin osuus oli ilman muuta palkintojen jako. Taitavimmat ja kauneimmat eläinystävät saivat tunnustuksena mukaansa hienot ruusukkeet, joita kelpaa esitellä samalla, kun kertoo tarinoita kaikkien aikojen parhaista lemmikkimessuista!
Voittaja-alpakka oli sen verran ujo saaliseläin, että se piilotteli sorkkiaan esteiden takana.
Lopulta pitkäkoipinen otus saatiin hinattua palkintopallille. Ties mihin tämä laaman sukulainen vielä urallaan yltää!
Messujen kaunein pörröeläin sai niin ikään hienon ruusukkeen.
Se taisi olla paitsi kisojen kaunein myös ahnein turrikka...
