Jujun taikajuhlat

Meillä on vietetty vuosien varrella vaikka kuinka monet kissabileet, ja niihin on ehtinyt muovautua tietyt rutiinit: aamulla lauletaan synttäribiisi, juhlakissa pusutetaan lättänäksi ja sille luvataan, että ”ihan huippukiva päivä on tulossa, odotas vaan”. Mutta sitten lopulta mikään ei nyt ihan hirveästi poikkea perinteisestä: leluja kenties killutetaan kuonon edessä keskimääräistä kauemmin ja ruoka saattaa olla astetta parempaa, mutta lopuksi pönötetään aina kameran edessä rusetti kaulassa. Sellaiset odotukset Jujulla taisi olla tänäänkin kahdeksannen synttärinsä aamuna, kun se heräsi pyytämään vienosti murua rinnan alle. Vaan eipä se tiennyt, että tällä kertaa tapahtuisi oikeasti kummia, sillä sen synttäreille oli tilattu kaikkien aikojen Suurin ja Mahtavin taikashow!

Juju kutsuttiin olkkariin taikuripariskunnan luo,  ja sen
käskettiin miettiä jotain puuta. Ihan mitä tahansa!

Ja tätä Juju mietti. Ei mitään jykevää tammea tai eksoottista palmua,
vaan sen ikiomaa, rakasta pantteripuuta, joka on taas ihan mäsänä!

Jujulla ei ole mitään käryä, miten puu voi olla taas latvaan asti laho,
mutta uutta samanmoista ei kuulemma heru, koska se ei kerran kauempaa kestä.

Taikurit harmittelivat asiaa synttäripoitsun kanssa ja käskivät sitä sitten sulkemaan silmät,
heiluttamaan häntää ja toivomaan oikein kovasti puuhun uusia, ehjiä oksia.

Jujua vähän arvelutti, oliko mamma langennut kaikkien aikojen taikurivedätykseen, koska Juitsi on kuitenkin kahdeksan vuotta vanha ja tietää tässä iässä jo ainakin nämä kaksi juttua: joulukollia ei oikeasti ole olemassa ja kiipeilypuut tilataan zoo-jostakin, jolloin oksat tulevat isoissa möhkylaatikoissa sitten, kun tulevat. Usein eri aikaan kuin emo ja iskä kuvittelevat. Mutta synttärisankari suostui kuitenkin sulkemaan silmänsä - ja silloin kuului NAPS, RIPS, ÄÄH ja TOK TOK. Ja tadaa, Juju oli pudottaa pienet nätit sinisimmunsa avatessaan ne:

Titta ja Timo Taikuri eivät olleetkaan humpuukia,
vaan puussa oli tosiaan uutuuttaan hohtavia oksia! 

Raaputustuntuma oli heti hyvä...

...eikä puu ollut enää latvastakaan laho!

Juju ei ymmärrä, miten taikurit tämän tekivät, mutta se oli jänskin lahja ikinä!

Lisäksi Jujua tietenkin hemmoteltiin perinteiden mukaan sen uudella lempiruoalla: hokikalalla... 

...ja sille luettiin upouutta, ihanaa Juju-lehteä, joka on alkanut tulla sille kestotilauksena.

Mutta missä palleroinen ja poissaolollaan kenties joitakin jo hämmentänyt Nuppu Nöpönassu Nöpperöinen oli Jujun juhlien ajan?

No, ensin se nukkui pitkään eikä muistanut, mikä päivä edes on.

Sitten se heräsi ja kuuli, että tänään juhlitaan Huipsia. Nupun mielestä
olisi ollut kivempaa juhlia taas Nuppua, joten poruhan siitä syttyi. 

Nuppu saatiin rauhoittumaan, kun se kutsuttiin taikashow'n kulisseihin
katsomaan, miten järisyttävä synttäritaika ihan oikeasti tehtiin.

Voi miten Nuppua nauratti, kun se näki emon nyhrystämässä liian lyhyen
sisal-köyden kanssa ja isikissin hakkaamassa sinkilöitä vinoon!

Loppujen lopuksi Nupullakin oli tosi kiva päivä, ja sen oli pakko myöntää, että Jujunkin
oma lehti on tosi hyvä! Eikä se Juitsi itsekään ole oikeastaan hullumpi pikkuveli.

Onnea siis vielä kerran meidän perheen kuopukselle,
maailman parhaalle ja rakkaimmalle Pikkukissi Jujulle! <3

PS. Taikuutta oli selvästi ilmassa, sillä Blogger loihti tänään blogiimme vallan vinkeitä fontteja. Onko muille tapahtunut vastaavaa, ja miten pillastuneet fontit saa taas lassottua aitaukseen? :-D

PS2. Huh, toistaiseksi sain Tarun (kiitti!) vinkin avulla blogin ulkoasun hetkeksi kuntoon palaamalla vanhaan Bloggeriin. Kuukausi vielä armonaikaa! :-o

Uuden puun pantterit

Olen vahvasti allerginen supersankarielokuville. Putoan yleensä kärryiltä heti, kun alkutekstit ja irtokarkit ovat loppuneet. En erota hyviksiä pahiksista ja suljen silmäni mätkintämaratonien ajaksi. Pelkäsin kuukahtavani lopullisesti, kun jouduin muutama viikko sitten elokuvateatteriin Marvelin uutuutta katsomaan, mutta Musta Pantteri olikin oikeastaan aika inspiroiva pläjäys. Tunsin olevani hereillä varsinkin kohtauksessa, jossa Afrikan savannilla kasvavan puun oksilla lekotteli kiiltävän mustia panttereita. Ihastelin näkyä ja valaistuin: kyllä kunnon panttereilla pitää olla kunnon puu – myös niillä espresson ja toffeen värisillä.
 

Nuppukin lämmittäisi mieluummin ahteriaan ja anturoitaan
auringon paahtamalla puunoksalla kuin 80-lukulaisella liedellä.

Mutta liesikin on parempi vaihtoehto kuin
 tämä surkean ränsistynyt liaaniviidakko!

Tunsin itseni todelliseksi arjen supersankariksi, kun sain klikattua itseni vihdoin ja viimein Triolan linkin kautta Zooplussaan. Ostoskoriin humpsahti paitsi uusi puu myös uusi pieni rapsutustolppa. Lähetys lähti saman tien kohti Hupsuttamoa, ja viikko sitten maanantaina suoritimme kaikki tarpeelliset vastaanottoseremoniat. Mies purki siis vanhan puun, ja Juju roikkui rispaantuneissa tolpissa kuin Mikki Hiiri merihädässä.

 

Usko pois, Juju! Kaarnapurren käy nyt köpelösti.

Yläkannella on tätä nykyä ihan liian tuulista!

Hyvästit heitettiin myös vanhalle kunnon Idän pikajunalle, joka on levittänyt vuosien saatossa sietämättömät määrät pahvihituja ympäri asuntoa.

 

Jujua ehkä harmitti, mutta emon päässä alkoi pyöriä biisi
”So long, Farewell, Auf wiedersehen, Good bye!”

 

Tilalle saapui tällainen kaneliässä, joka oli ihan ookoo...

 

...mutta ei läheskään niin ookoo kuin loota, jossa se saapui!

Harmi vain, että laatikko koki pian saman kohtalon kuin mato,
joka odotteli eteisessä yhä piljettiään tuonpuoleiseen.

Kun puu oli purettu ja sen alta paljastuneet värikynät
siirretty takaisin penaaliin, pesin vielä kakkatahran tapetista
ja jäin odottelemaan uutta puuta saapuvaksi.

Ilta pimeni pimenemistään, ja jossain vaiheessa tajusin, ettei lähetykseni osa 2/2 saapuisi enää saman vuorokauden sisällä. Kissat möyröttivät loukkaantuneen näköisinä lattiatasossa, ja tunsin oloni hieman syylliseksi. Onneksi PostNordin poika raahasi meille seuraavana iltana selkä vääränä uuden laatikon, jotta saimme istuttaa paljaaksi nyljetylle hakkuualueelle uuden puun.

 

”No niin remppareiskat! Katsotaas, mitä tämä on syönyt!”

Avasimme yhdessä laatikon ja yllätyimme, miten
soman värisiä ja silkin pehmoisia osasia sieltä löytyi.

Nuppu huomasi, että mukana oli myös ruuveja ja muttereita.

 

Se vieritti niitä lähemmäs, jotta isikissi pääsi rakennuspuuhiin.

 

Juju huuteli ohjeita, ja niin savannin upein puu alkoi juurtua tutulle paikalleen.

Pantterit testasivat heti lehvästön pehmeyttä...

 

...ja puunkuoren kynsituntumaa.

Olipa tikkakin hakannut runkoon juuri pantterin mentävän onkalon.

Niin mukavaa kuin rakentelu olikin, parasta oli seurata Hupsujen aitoa riemua valmiista puusta. Ne hyppelivät puuhun ja pois, ja varsinkin Juju kellahteli uusille tasoille ja tömpsytti takajaloillaan ehjää puunrunkoa kuin hirmuinen Hulk. Istuimme vain sohvalla katsomassa kissojen esitystä, enkä tarvinnut edes irtokarkkeja pysyäkseni hereillä. Omien superpantterieni iloa jaksaisin katsoa vaikka sadan action-leffan verran!

 

Ja niin savannilla oli taas kaikki hyvin!

10 hupsua faktaa

Tuskailu tuottaa joskus tulosta, sillä heti tyhjän pään syndroomasta nuristuani ihanat brittikissat Mimmi ja Alfred nakkasivat Nuppua ja Jujua hauskalla haasteella. Juju elätteli toivetta, että siihen liittyisi nenutusta Mimmin kanssa, mutta kyseessä olikin asiapitoisempi pläjäys: meitä pyydettiin jakamaan kymmenen faktaa omasta, hupsusta elämästämme. Olemme vyöryttäneet vuosien saatossa melkoisesti materiaalia blogspotiin, mutta väänsin aivojani kuin tiskirättiä konsanaan, ja kyllähän sieltä tihkui vielä ihan uuttakin infoa. Täältä pesee!

Fakta #1: Juju on villeistä villein zumbapoika!

”Mama, ota mua etutassuista kiinni, niin vedetään vähän lambadaa!”

Kun olen yksin kotona, väännän toisinaan lattarimusiikit soimaan. Enricojen, juanien ja ricardojen samettinen ääni saa Jujunkin tanssitassut väpättämään, mutta salsa-askeleet muuttuvat aina nopeasti rämäpäiseksi riehunnaksi. Viimeksi zumbasta kehkeytyi hurja ajojahti: Juju alkoi vaania minua ja loikkasi lopulta kohti niin villisti, että juoksin kiljuen pakoon. Sitten vaihdoimme osia niin kuin leikkiin kuuluu, ja matot olivat säntäilystä makkaralla.


Fakta #2: Nupusta tulee päivä päivältä luttanampi.


 

Näin me tytöt aina köllötellään nenä takaraivoa vasten.

Kun Nuppu tuli meille, se oli aluksi vähän ujo. Aikaa myöten se kesyyntyi, ja olen monesti ajatellut, että tämän mössytettävämmäksi ei kissa voi enää muuttua, mutta voipas! Perunavertauksia käyttäen Nuppu oli joskus rapsakka ranskanpottu, mutta nyt se on voinokareella kyllästettyä herkkumuusia, joka valuu, vaikkei lautasta edes kallistaisi. Nuppu on aina mukana kaikessa, eikä vessaankaan pääse ilman sinne tänne retkahtelevaa hurinatuppoa. Nuppu osallistuu pyykkien ripustamiseen, inttää ihmisen aina kaverikseen ruokakupille ja mönkii huristen kainaloon nukkumaan. Yksi Nupun hellyttävimmistä piirteistä on, ettei sen maailmassa esiinny käsitettä ”henkilökohtainen tila”.

Fakta #3: Nupulla ja Jujulla on tuore 80 sentin velka.

”Tältä se voitto sitten tuoksuu... Aika raikkaalta toistaiseksi.”

Nuppu ja Juju voittivat taannoin 20 euron lahjakortin läheiseen lemmikkiliikkeeseen, ja viikko sitten marssimme vihdoin ostoksille. Kissojen 15 kilon hiekkasäkki jäi maksamaan kanta-asiakasalennuksen ja lahjakortin jälkeen 80 senttiä. Mies ei jaksa olla kiusoittelematta katteja lähes euron vekselistä, joka laitettiin heti vetämään.
 

”Ois me ilman hiekkaakin pärjätty, kato vaikka!”

Fakta #4: Kissoja pussatessani sanon välillä ”Se on hau hau”.

 

”Ei tätä juttua, äiskä, eihän?”

En tiedä, mistä sanonta on tullut tai mitä se merkitsee. Loogisesti ajatellen minun pitäisi sanoa ”Se on mau mau”, mutta sanon silti ”Se on hau hau”. On myös tärkeää, millä nuotilla ja rytmillä lausahduksen ilmaisen. Älkääkä vain kysykö, mihin subjekti viittaa, sillä se on yhtä hämärän peitossa kuin fraasi itsekin.


Fakta #5: Laulan kissoille usein ”Mi-au, miiau” -biisiä

”Ääää! Sanokaa, kun nää noloudet loppuvat!”

Aiemman faktan kanssa samaan kategoriaan kuuluu myös oma keksimäni ”Mi-au, miiau, mi-au, miiau” - laulu, joka alkaa moduloida alaspäin, kunnes rekisterin rajat tulevat lopulta vastaan tai mies sanoo ”Kiitos”. Nupulle olen säveltänyt myös ihan oman tunnusbiisin, joka menee näin: Nuppu on ihana, Nuppu on suloinen, Nuppu on kissa niin hassunkurinen. Nuppu-nuppu-nuppu pop, Nuppu-nuppu-nuppu pop, Nuppu-nuppu-nuppu-nuppu, Nuppu-nuppu-nuppu pop. Harkitsin hetken, että olisin kirjoittanut laulun myös nuottiviivastolle, mutta palaamme asiaan ehkä jokin toinen kerta. Laulurepertuaariini kuuluu myös My Little Ponyilta lainaamani rallatus ”My Little Kitten”, jota on esitetty hupsuille pentuajoista lähtien.

Fakta #6: Tarvitsemme kipeästi uuden kiipeilypuun.
  

”Vanha puu on ihan tipun nokkima.”

Nuppu ja Juju saivat nykyisen kiipeilypuunsa yksivuotislahjaksi. Kyseessä on oikein kelvollinen Zooplussalta tilattu Natural Home IV -puu, joka tuntui nimensä mukaisesti luonnolliselta valinnalta beigepainotteiseen sisustukseemme. Teline on kestänyt monenlaiset kähyt, ripsutukset ja riekkumiset, mutta tämän vuoden puolella se on antanut ränsistykselle periksi, ja olen jo monet kerrat etsinyt uutta puuta. Toistaiseksi mikään niistä ei kuitenkaan joko miellytä silmääni tai sovellu Nupun maakrapumaiselle kropalle:

 

Ihan nätti ja jämäkkä puu, jonka mukana tulisi söpö kissakamu,
 mutta näen jo sieluni silmin, kuinka tuhma riippumatto keikauttaa
pahaa aavistamattoman Nuppu-pulleron maan tasalle. Ei kiva.
Tämän kanssa pitäisi käyttää suojaverkkoa tai kiipeilyvaljaita.

”Tämä on soma ja selvästi pesukelpoinen, mutta miten on ajateltu,
että Nupun kaltainen pötkylä punnertaa itsensä tuonne ylös?

Tämä olisi Nupulle sopiva puu, mutta minua häiritsee gepardikirahvikuviointi
sekä tietynlainen robottimaisuus. Tämä olisi kuin karmiva pelle, joka lähtee
haahuilemaan asuntoa ympäri heti, kun valot sammuvat.

Isojen ja kiipeilyhaasteisten kissojen omistajat, huom! Olisiko teillä vinkkiä, millainen puu olisi hyvä ei-niin-hyppiväiselle pötikälle ja sen pikkuveljelle? Otamme ehdotuksia vastaan tassuja yhteen hakaten.

Fakta #7: Kissojen ansiosta olen hivenen ekologisempi ihminen.

 

”Joo-o, näissä kaikissa on pupunsuojelukuva, ja näitä kun
töpöttelet naamaan, niin ei otsakaan kiiltele kovin pahasti.”

Sydämeni on pamppaillut aina eläimille ja luonnolle, mutta en ole aina osannut valjastaa aatteitani tekojen tasolle. Työsarkaa riittää vieläkin, mutta kissojen myötä minusta on tullut entistä herkempi tietyille asioille. Kun ostan uusia meikkejä tai pesuaineita, yksi tärkeimmistä kriteereistä on, ettei niitä ole testattu eläinkokeilla. Lihaa emme miehen kanssa syö lainkaan, vaan meidänkin edestämme piffiä napaansa kiskovat naskalihampaiset Nuffe ja Juffe.


Fakta #8: Juju on ruokaa odottaessaan jäyhä jököttäjä.
 

Jökötysasennossa haitarimainen kissa menee kasaan
ja pyöristää selkänsä sujuvaa nostoa varten.

Ruokapalvelut pelaavat Hupsuttamossa mielestäni keskimääräistä paremmin, sillä joka ilta noin kuuden maissa Juju saa hissikyydin sivupöydälle Canaganin märkäruokaa lopsuttamaan. Juju voisi toki itsekin hypätä pöydälle, mutta miksi se tekisi niin, kun se voi vain jäädä jököttämään jäyhästi jalkojeni juureen, kunnes nostan sen pöydälle?

Fakta #9: En saa koskaan luettua loppuun Donna Tarttin Tikliä.

  

”Niin, onhan meillä tässä vielä vähän työsarkaa, mama...”

On noloa myöntää, että minulla on joululomasta saakka ollut lainassa yksi ja sama kirja. Käytin sitä välillä kirjastossakin näytillä, jotta sain taas jatkaa uusimiskierrettäni. Yleensä olen kirjojen suhteen melko kranttu: lainaan kirjan vain, jos ensimmäisen sivun luettuani tekee mieli kääntää seuraavalle. Jätän myös opuksen helposti kesken, jos se ei koukuta. Tikli on kuitenkin osoittautunut omituiseksi välimalliteokseksi, jota ei tee mieli ahmia mutta jota luen sujuvasti ja kakomatta eteenpäin aina, kun muistan siihen tarttua. Olen lukaissut joulun jälkeen monta muuta kirjaa, joten Tikli ei ole tilkinnyt lukuflow’tani, mutta epäilen silti, pääsenkö tarinaa ikinä loppuun. Jos en, niin ainakin Juju ottaa järkäleestä ilon irti hyvänä kökötyspaikkana.

 

”Jos mä haudon tikliä riittävästi, niin lepattaakohan se vapauteen?
Sitten Theo pääsee pälkähästä ja mamakin saa jonkinlaisen
päätöksen tälle loputtomalle saagalle.”

Fakta #10: Haaveilen salaa omasta pihasta.

Niin haaveilee muuten Nuppukin!

Jujusta en ole ihan varma.

Kuten jotkut saattavat muistaa, en ole mikään mestarillinen viherpeukalo vaan sovin mainiosti kerrostaloasukiksi. Näin kukkeimman kesän aikaan unelmoin kuitenkin pikkuruisesta pihapläntistä, joka olisi tosiaan niin pikkuruinen, että voisimme kanahäkittää sen ihan kokonaan leikkikehäksi minulle ja kissoille. Siellä me sitten touhuilisimme porukalla koko kesän ja kirjoittaisimme tätä blogia baden-badenien ja aurinkovarjon välissä.
 

Mutta olisiko ruoho silti vihreämpää kanaverkon tuolla puolen?

Koska haasteita kuuluu välittää eteenpäin, päätimme tehdä jotakin yllättävää ja kinuta, että kateissa olevat kaverit tekisivät paluun blogien maailmaan. Siksi 10 faktan haaste mäjähtää nyt näille kovasti ikävöidyille blogikamuille: Pesukarhukissat (mitä kuuluu, Paavo ja Jackson?), Valloittava kissa (olisi kiva nähdä taas teitä, Hannibal ja Myrsky!) ja Karvakorvien valtakunta (ohoi, Jami ja muut karvakorvat!) Muutkin saavat ehdottomasti tarttua tähän haasteeseen - on aina kiva oppia uutta blogituttavista!

❤️ Ihanaa juhannusta kaikille!❤️