Hengästyttävää hääräystä

Menneellä viikolla Hupsut eivät ole levänneet laakereillaan. Vaikka välillä olisi tehnyt mieli iskeä tassut jarrupolkimelle, olemme formuloineet eteenpäin sellaista vauhtia, että korvat vain ovat läpättäneet tuulessa. Loppuviikosta kamera painoi ainakin sata kiloa, mutta kaivoin sen silti kuuliaisesti esiin aktiivieloamme taltioimaan. Saimme materiaalia niin paljon, ettei viikkomme kulkua ja käänteitä voi millään supistaa yhteen postaukseen. Hupia riitti jokaiselle päivälle, ja totesin taas kerran, että mitä enemmän hupsujen kanssa hassuttaa, sitä höpsömmäksi touhu menee. Perjantaina pelasimme jo passionfutistakin, mutta eipäs hypitä vielä kohokohtiin, vaan aloitetaan tarina ihan alusta.

Voi ei – mama aikoo edetä tylsän kronologisesti. Eikö se keksi
tähän postaukseen mitään nokkelampaa tulokulmaa?

Tasan seitsemän päivää sitten aktivointiviikkomme pärähti käyntiin Nupun superyllärillä. Töpöjalkaneito pomppasi tuffialustalta ikkunalaudalle, ja harrastuksesta tuli aktivointiviikkomme hitti. Sitä toistettiin kymmeniä kertoja päivässä, eritoten silloin, kun palvelijat yrittivät touhuta jotakin tärkeää sivupöydän ääressä. Saimme pian huomata, että Nuppu on varsin toista maata keittiöseuralaisena kuin Juju. Siinä missä Juippa istuu nätisti kauempana ja vain katselee tapahtumia, Nupun on pakko osallistua niihin lakkaamatta. Jos se osaisi puhua, se kyselisi koko ajan ”Mikä toi on?”, ”Mitä sä nyt teet?” ja varsinkin ”Saanko mäkin kokeilla?”

 

Enää puuttuu, että Nuppu keksisi, miten jääkaapin ovi avataan.

Aktivointiviikon virallinen aloitusnumero oli lelulaatikon perkaaminen ja ohjattu leikkihetki sen uumenista löytyvillä aarteilla. Kuvittelin, että kissat heittelisivät heti riemukkaita kärrynpyöriä, mutta ne suhtautuivat hommaan niin välinpitämättömästi kuin aktivoinniksi puettuun siivousprojektiin kuuluukin suhtautua.

”Jee. Aina nämä samat tupsuttimet ja turhakkeet.”

”Jabadabaduu. Pinkkejä naruja. Melkein kuin neonvärisiä kastematoja. Jippii ja ha ha haa.”

Nuppua tylsistytti niin kovasti, ettei se vaivautunut aluksi edes paikalle. Kun aloin myllätä ja raivata lelulaatikkoa ihan tosissaan, oudot kolinat houkuttelivat neidinkin lähemmäs – ja se teki heti merkittävän löydön:

Voi vain kysyä, että miksi tällaista timanttista lelua on hillottu kissoilta piilossa?!

Voi miten kiva sitä oli rullailla pitkin olkkarin parkettia!

”Wuup wuup! Täältä tulee maailman paras tukinuittaja!”

Hups! Tämäkin leikki päättyi niin kuin kissojen leikit yleensä päättyvät.

Kurja lapsuus meidän Hupsuilla: emo kameran takana ja lelut sohvan alla.

Onneksi hyvä fiilis ei ehtinyt livetä täysin hyppysistä, vaan sain houkuteltua kissat takaisin oikeiden lelujen pariin. Ja kyllähän vinoista pinoistamme löytyi vielä kuranttiakin kamaa:

Vanha kunnon kirahvihiiri sai Nupun paitsi kumartamaan myös pyllistämään.

Nuppu vannoi uskollisuutta hiiripäälle...

...ja pyyteli pyllistystään anteeksi kirahvipäältä.

Puippi kanasensa niitylle ajoi! Jatkoon, kot kot!

 

Olkihiirikin pääsi vielä siivousrumban päätteeksi takaisin lelulaatikkoon.

Säilytimme myös pari huiskaa sekä Nupun ikioman zombin, jonka
elämäntehtävä on tuurata aikoja sitten rampautunutta Herra Apinamiestä.

Vaikka Herra Zombimies on ihana, se taisi vähän pelottaa Nuppusta.

”Kjähhähhää, Nuppu! Mie tuun ja syän sut, kun kerran oot nuin söpö!”

Meillä oli loppujen lopuksi niin hauskaa, että kyseessä oli sittenkin siivousprojektiksi naamioitu leikkitempaus. Puhdasta ja siistiä tuli ihan huomaamatta, minä sain monet hyvät naurut – ja kateilla oli kaikkien aikojen leluhulabaloo. Mikä parasta, lelukopassa on taas tilaa uusille, jännittäville aktivointihärveleille, joita aion seuraavaksi askarrella itse. Voin vain kuvitella, kuinka kovasti pupsu ja tosi pöpsö pitäisivät esimerkiksi kylpytakin vyöhön pujotetusta vessapaperirullasta!

”Ihana ajatus, mama, mutta ei enää aktivointia tänään. Loppurentoutus alkoi jo.”

Aurinkoinen allergiatesti

Nupulla oli tänään kesän jännittävin päivä. Se olisi voinut olla myös kesän kaamein, yököttävin tai puistattavin päivä, mutta koska kissaneitosemme ei ole ihan perinteinen lajinsa edustaja, sillä oli oikeasti poikkeuksellisen kivaa.

”Tosi metkaan paikkaan emo mut toi! Täällä on stetoskooppeja ja pihtejä ja
monenlaisia härveleitä. Yksi vähän epätrendikäs letku mun jalkaan kyllä
kieputettiin, mutta sekin oli varmasti vain lempeää valkotakkihuumoria.”

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin ja kerrataan, kuinka päädyimmekään viihdekeskukseen nimeltä kissaklinikka. Vaikka toivoimme taas vähän aikaa sitten, että Nupun tassutulehduskierre olisi helpottamaan päin, ei kestänyt valitettavasti kauan, kun punoitus palasi entistä pahempana ja sai kaverikseen satunnaisia ohimo- ja korvanjuurikukerruksia. Emolle iski samoihin aikoihin silmäkulmaan lieviä vetistysvaurioita, ja tätä oiresikermää helpottaaksemme pyysimme apua eläintenhoitajalta, jolle kirjoitin vuolaan romaanin Nupun taustoista ja mieltäni painavista huolista. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että vaiva saattaisi kuitenkin olla allergiaa ja varasimme Pöppersönille ajan testeihin.

 

Voihan krääh, ääh ja tuskanhikikarpalot!

Koska Nuppu ei ole mikään Kassi-Alma tai häkkilintu, se vastustaa kaikenlaisia laatikoita, laukkuja, bokseja, säkkejä ja kantoliinoja viimeiseen asti. Niinpä pyysin eilen Jujulta apua, ja yritimme yhdessä näyttää Nupulle, ettei tarvitse olla undulaatti viihtyäkseen kuljetuskopassa:

Ennen demonstraatiota Juju halusi kuitenkin ottaa veljellisen vastuun
ja tarkastaa, että katto on vahvaa tekoa eikä romahda siskon niskaan.

Kun pömpeli oli läpäissyt turvatarkastuksen, Juju marssi reippaasti sisään.
 Muuten hyvä, mutta pitäisiköhän häntä irrottaa kuljetuksen ajaksi?

Kun Jujusta oli tehty Pekka Töpöhäntä, se pääsi esityksen söpöimpään sisänökötysosioon.
Samalla hieroin iloisena käsiäni, sillä Jujusta tarttui varmasti lootaan rauhoittavaa kinuskintuoksua.

Nuppu katsoi showta lähietäisyydeltä mutta ei uskonut vakuuttelujamme boksin vaarattomuudesta. Niinpä päätin tänä aamuna lisätä kierroksia ja tehdä paikasta yhä mukavamman. Parit suihkaukset Feliwayta ja rakkaimmat lelut saisivat pikku potilaan viihtymään takuuvarmasti: 

Vanha kunnon Lättynen on ollut Nupulla vauvasta asti, ja Herra Apinamies taas oli sen
ensimmäinen suuri rakkaus ennen Rufusta. Ajattelin, että jos eläinlääkärillä suinkin on
luppoaikaa, hän voisi antaa hieman vinkkejä myös Herra Apinamiehen kuntoutukseen.

 

Vanha ystävyys oli tallella, ja Herra Apinamies sai houkuteltua Nupun
boksiin. Kuljetusta odotellessa tämä lyömätön kaksikko ehti jo hurmata
yhden ohi tepastelevan mummukan.

Myös Kutsuplus-palvelun kuski ihastui Nuppuun ja ajoi meidät aivan
klinikan sisäänkäynnille. Nuppu tunsi olonsa kuninkaalliseksi ja
odotti omaa vuoroaan näin ylhäisessä asennossa.

Kissaklinikalla meidät otti vastaan ennestään tuntematon lääkäri, josta Nuppu tykkäsi tietysti heti. Tunne oli molemminpuolinen, sillä kiltti ja suloinen typykkämme käyttäytyi täyden kympin ja undulaattimerkin arvoisesti. Itse toivoin salaa, että voisin siirtää lääkärin osaavat otteet bluetoothilla itselleni, sillä niin näppärästi ja hellästi hän kullanmurustani hoiti. Nuppu oli ihmeen hyvin paikoillaan jopa silloin, kun siltä otettiin verikoe. Se työnsi tosin päänsä kainalooni, kunnes liruttelu alkoi tylsistyttää sitä ja jouduin jämäköittämään otettani. Siinä vaiheessa minulle alkoi tulla lämmin, ja Nupun hätäännyksestä irtoavat karvat tarttuivat kasvojeni peitoksi niin, että näytin joulupukimmalta kuin koskaan ennen. Nuppu ei kuitenkaan nauranut minulle, vaan se oli keksinyt jo uutta, kivaa tekemistä, eikä äskeinen toimenpide ollut jättänyt kovin dramaattisia muistijälkiä sen pieniin räggäriaivoihin:

 

Punoittava ohimokaan ei haitannut Nupun menoa, kun se hämmästeli kaikkea
niin tutkimusvälineistä seinällä roikkuviin johtoihin. Sillä ei ollut enää tippaakaan
tylsää, vaan jouduin lopulta tunkemaan sen väkisin takaisin boksiin.

Kuulemme Nupun allergiatestin tulokset viikon päästä, ja vaikka ne eivät täysin luotettavia olekaan, saamme niistä varmasti ainakin jotain tarpeellista osviittaa. Kävin pitkät keskustelut eläinlääkärin ja hoitajan kanssa ja päätimme, että Nupulta vähennetään nyt ruokavaliosta kana. Palkkioraksutkin menevät valitettavasti pannaan, ja ruokana on vain Ziwi Peakin peura ja lammas. Jos tilanne ei muutu, edessä on eliminaatiodieetti, josta hermoheikko emo tietty uumoilee vuosisatojen loputonta souvia, hyrskyn myrskyn sekoittuvaa masua ja yön pikkutunneille ulottuvaa ainesosien mittailua ja laskeskelua matikkapäällä, jota kuvaillessa adjektiivi ”hatara” olisi suorastaan imartelua.

  

Nupun mielestä asiaa ei kannata suotta surra ja synkistellä. Olihan tämäkin reissu täynnä
kaikenlaista kivaa, lopuksi jopa auringonpaistetta ja kukkasia. Fiksu pieni kissa!

Lempeää Nuppua ei hävettänyt reissulla edes emon epäselvästi suustaan pupeltama ulkomaankielinen ruokamerkin nimi ”Ziwi Peak”, joka oli kirjattu virallisiin papereihimme muodossa ”Guinea pig”. Tuopa tulevaisuus mukanaan mitä tahansa, Hupsuttamossa ei takuulla aleta syödä marsuja tai marsujen pöperöitä!

 

Kotona meitä odotti tällainen sporttimarsu, joka halusi kuulla kaiken kivasta kesäretkestämme.

Lahjoja joulukollin konttiin

Mitä suloinen ragdoll toivoo joululahjaksi? Sitä mietin viimeksi tänään ostoskeskuksen oravanpyörässä. Jos olisin reilun vuoden ikäinen karvapallero, minkälaiselle tuotteelle minulla olisi oikeasti tarvetta? Sodastreamit ja Moccamasterit voi jättää surutta tavaratalojen hyllyille, eikä kissojen pehmoanturoilla paljon älypuhelintakaan räplätä. Zhu Zhu Petsit ovat kuulemma kuumaa kamaa, mutta niitä räggärini saavat ihailla ilmaiseksi peiliin katsoessaan.

Tämä Zhu Zhu Pet näyttää hieman Jujulta.

Jos oikein realistisia ollaan, Jujulle voisi olla käyttöä näppärästä rannekellosta. Vaikka sillä tuntuu aamuisin olevan varsin tarkka sisäinen hälytysjärjestelmä, iltapäivän ruokinnan kanssa ajantaju pettää joka ikinen kerta. Tänäänkin Juju näytti nälkää näkevältä kello 14:03, vaikka siihen aikaan ruokaa ei ole koskaan tippunut. Nupulle taas voisi ostaa pienen muoviankan, jota se saisi uittaa mielin määrin juomakupissaan. Näin vältettäisiin paha mieli, joka aiheutuu siitä, etteivät flamingo, herra Apinamies tai kukaan hiirulaisista osaa kroolata.

Tämän katseen aika olisi vasta neljän jälkeen...

Tavallinen aamunäkymä. Asialla on takuulla ollut Nuppu.

Paljon muitakin ajatuksia vaelsi aivojeni läpi, mutta lopulta päädyin ostamaan jotakin aivan muuta. Kaksi lahjoista on kivoja: piparkakkuhenkinen joululelu ja pussilinen Planet Petin nameja. Kolmas lahja taas liittyy siihen, että Nuppua silittäessä kuuluu usein rits ja zäp… Aivan, nyt meillä on pullollinen hoitosuihketta, joka vähentää pitkäkarvaisen kissan sähköisyyttä. PS. Tämä kaikki oli luottamuksellista tietoa, eikä sitä saa välittää Nupulle ja Jujulle. Ne kun uskovat vielä vanhaan, valkopartaiseen joulukolliin, joka saapuu aattona kulkunen kaulassaan ja pulkka täynnä kissanminttua…

Kuva kissojen kivoista lahjoista otettiin salaa kaapin uumenissa.

Ja tämä kuva näppäistiin salaa
kylppärissä. Tältä minä ja Nuppu
näytämme jouluspa'n jälkeen.

Olin vähällä paljastua, sillä tämä kaksikko pitikin minua
tarkasti silmällä. Ne kuulivat, että piilotin jotain kaappiin...

Ne etsivät ja etsivät, mutta eivät onneksi löytäneet lahjaa.
Nuppua alkoi jo vähän harmittaa.

Juju sen sijaan päätti oma-aloitteisesti demonstroida, mitä kissa itse ostaisi.

Tällaisen lattiakaivon kannella jaksaisi
leikkiä vielä tapaninakin.

Ihanan likainen lattiakaivo on jännittävä kuin Viisikon seikkailu
aarresaarella. Tuonne kun saisi joskus tassunsa upottaa...

Lelujen aatelia

Blogiani alusta asti seuranneet muistavat ehkä herra Apinamiehen, Nupun ensirakkauden. Se hilautui lattialla sinnikkäästi vaikka menetti molemmat jalkansa ja irtosi lopulta kokonaan kepukastaan. Herra Apinamies ei ole kuitenkaan vielä saanut viimeistä leposijaansa Lassila & Tikanojan kulkuneuvossa vaan hengailee nostalgiasyistä yhä lelulaatikossa. Seuranaan sillä on jos jonkinlaisia hiiriä (pieniä, isoja, mustia, harmaita, valkoisia, ruskeita, vinkuvia ja jopa yksi viritettävä lelurotta), huiskia, palloja ja mummilta saatu papiljotti, joka on ”yllättäen” Nupun omaisuutta.

Nuppu <3 Hra Apinamies

Nupun leluna on varmasti ilo olla: saa loputtomasti huomiota, kanniskelua paikasta toiseen ja ihastunutta ininää, mutta toisaalta joutuu kestämään paljon. Nuppu nimittäin haluaa pestä lelunsa säännöllisesti, ja juomakupista olen kalastellut moneen kertaan niin flamingon, kalkkunankoiven kuin hiuslenksunkin. Ne ovat alkaneet muistuttaa kovasti toisiaan: jokainen niistä on kovettunut, nyppyinen ja järsitty. Juju kohtelee omia lemmikkejään kauniimmin, sillä paijaamisen sijaan pojumme todella leikkii leluillaan. Niiden parhaimmistoa ovat pallot, lenkkarilaatikko ja villalankaan solmittu hiirulainen, jota Juju jahtaa riemukkaasti kuperkeikkoja heitellen.

Nuppu osoittaa flamingolle rakkauttaan jyrkänteen reunalla.

"Tehdäänkö taas Marilyn-kiharat?"

Kun Nuppu saa hampaisiinsa tämän hiuslenksun, ei ininällä ole rajoja.

Juju valitsee aina tarkasti, millä lelulla
se milloinkin haluaa leikkiä. Etualalla kanankoipi
ja etutassun takana "Lättysenä" tunnettu villafrisbee.

Herra Apinamies

Kun Nuppu päivä päivältä rohkaistui, siitä tuli taas se reipas touhuaja, joka oli valloittanut sydämemme. Nuppu saapuu aina ensimmäisenä ovelle vastaan, kun palaamme töistä kotiin. Se kuulee ja tunnistaa tutut askeleet unenkin läpi, ja vielä tehokkaammin sen korvat aistivat keittiöstä kantautuvat rasahdukset ja raksujen mahdolliset liikkeet. Nuppu kuulee myös kaukaa, kun lelulaatikko aukeaa, ja juoksee sen äärelle valmiina leikkimään. Ja jos hyvin käy, vastassa voi olla herra Apinamies.

Herra Apinamies ei lennä eikä pyöri. Oikeaoppisesti herra Apinamies hilautuu pitkin mattoa tai parkettia, ja Nuppu kävelee sen perässä erittäin vauhdikkaasti. Ei juokse eikä hypi, vaan kävelee. Alkuaikoina herra Apinamies oli Nupun suuri ihastuksen kohde, ja pelkkä ”Kanna minut metsään, Apinamies” -laulu sai Nupun innostumaan.

Nuppu ja Nupun kulta