Honkkeli vuosihuollossa

Aina kun kohtaan uusia ihmisiä, minulla on tapana kertoa heille, että meillä on kotona kaksi lemmikkiä. Yksi kissa ja yksi hassunkurinen pörröpuffauspallero, jonka laji tai identiteetti ei ole täysin selvillä. Kissalla viittaan ilman muuta Jujuun, mutta tänään sain taas todeta, ettei herra Hienoherra ole tosiaankaan mikään tylsä tavis. Ja nyt meillä on siitä myös lääkärin lausunto!
 

Tietysti Juju on uniikki, se nyt on selvää!

Lokakuun alkupäivinä kävi niin kurjasti, että De Puipan rokotukset pääsivät vanhenemaan. Niinpä varasin hahtuvapoitsulleni ajan vuosihuoltoon. Itkun ja mourun kera sinne taas lähdettiin, mutta mitään todellista hätää ei ollut, vaikka sellainen viba saattaa kuvista välittyä.

 

”Mamaaaaa! Auta! Turkki on pilalla ja elämä myös!”

Stressi aiheutti Jujulle jo harmaita karvoja.

Onneksi poitsu rauhoittui, kun muistutin sitä, että rokotus olisi pikku juttu verrattuna
kaikkiin operaatioihin, jotka Nuppu-sisko on kestänyt kuin sitkeä puffisarvikuono.

Juju ujosteli vielä tutkimushuoneessakin, joten kopasta täytyi nostaa kansi pois. Lääkäriä huvitti, kun pienenä keränä värjötellyt Juju paljastuikin pitkäjalkaiseksi honkkeliksi. Hetken Jujun kanssa puuhailtuaan lääkäri tuumasi, ettei Juju ole muutenkaan kovin ragdollmainen, koska se on niin kovin valpas. Hän epäili, että kyseessä saattaisi olla valeasuinen cornish rex, eikä tämä kissaemo suinkaan tyrmännyt ajatusta. Viilettäähän Juju usein asuntoa ympäri formulakorvaisena karvarakettina.

Juju oli nätisti tutkimuksen ajan eikä hermostunut
edes vasempaan kannikkaan tuikatusta piikistä.

Poitsu sai kehuja hyväkuntoisesta turkista ja puhtoisista hampaista. Kerroinkin ylpeänä, että Juju itse pitää huolen siitä, että pöpöt karkotetaan sen purukalustosta joka ikinen ilta. Juju todettiin myös hoikaksi, ja vaikka minua ei kehotettu lihottamaan sitä, jäin miettimään, pitäisikö sille hankkia vaikkapa penturuokaa, jotta se saisi edes pari sataa grammaa lisäpainoa. Juju tosin on paitsi nirso myös herkkä, joten ruokavalion säätäminen on aina vähän riskialtista.

  

Kun lääkäri kirjoitti anamneesia, kaivoin kunnon bloggaajan tavoin
kameran esille. Silloin Jujun käytös muuttui täysin: se rentoutui silmin
nähden, maistoi lääkärin tarjoilemia palkkioraksuja ja alkoi tutkia paikkoja!

Päättelimme lääkärin kanssa, että Juju on blogikissana niin tottunut kuvaamiseen, että kamera sai sen tuntemaan olonsa kotoiseksi. Enpä olisi koskaan ajatellut, että bloggaamisesta voisi olla tällaistakin hyötyä, mutta aina sitä ihminen (ja kissa) oppii kaikenlaista uutta. Samalla tavalla sain Jujun rauhoittumaan, kun odotimme kyytiä kotiin:

Kukkuu! Kuka pieni siinä matkustaa? Eväitäkin olisi vielä jäljellä. 

Tein kotona loppupäivän etätöitä ja valvoin, että Juju toipui hyvin rokotuksesta. Minua varoiteltiin, että sen ruokahalu saattaisi olla huono ja kissa muutenkin väsynyt, mutta tässäkään suhteessa Juju ei ollut tavanomainen tapaus. Sillä oli sudennälkä, ja se tuhosi lääkärin antamat eväsraksut heti kotiin päästyään. Sen jälkeen se nassutti purkillisen Canaganin märkäruokaa ja töpsötteli tyytyväisen näköisenä ympäriinsä, kunnes asettui lopulta jalkani päälle torkkumaan.

 

”Jos olen näin söpö, niin ethän, mama, enää vie sinne paikkaan, jossa sanotaan honkkeliksi?”

Entä miten päivän tempauksiin suhtautui se toinen lemmikki? Sen sijaan että Nuppu olisi ollut pikkuveikan tukena, se liukeni äänettömästi paikalta, kun kantokoppa ilmestyi eteiseen. Seuraavan kerran neitosesta tehtiin laiskanpullea näköhavainto, kun saavuimme kotiin. Se taapersi unenlämpimänä eteiseen, vilkaisi meitä haukotuksen lomasta, ripsutti pari kertaa selkä köyryssä pahvitoukkaa ja hävisi sitten taas teille tietämättömille. Edes ruokatölkin avaus ei saanut Nuppua palaamaan, vaan siihen ihmeeseen tarvittiin boksin piilottaminen. Sen jälkeen Nuppu on taas ollut hyvää pataa meidän ja koko maailman kanssa. Varsinkin emon laukun...

 

”Ehkä täällä pussukan uumenissa piileksii vielä pari raksua...”

Kuituisaa kilpavarustelua

Analysoin viikko sitten karvayökköjen sielunelämää, ja moiset pienten kissojen ruoansulatusputkistoa tukkivat ällöpötikät saivat meiltä täystyrmäyksen. Podin postauksen jälkeen huonoa omaatuntoa, koska olen antanut tuppojen vedättää Hupsuja 6-0, mutta kunniakseni on sanottava, etten jäänyt karvaoksuihin makaamaan. Koko maanantain ajan mieleni perukoilla hautui suunnitelma hurjasta kilpavarustelusta, jollaista ei ole nähty sitten kylmän sodan. Kun kello lopulta naksahti 16:15, kipitin töistä lähimpään ostoskeskukseen lompakko repuntaskussa poltellen.

 

”Ostaakohan mama mulle tuliterän skootterin, jolla pääsee karvayökköjä karkuun?”

Lemmikkiliikkeestä mukaan lähti tuubillinen kissanmallasta, ja ruokakaupan yrttiosastolta löysin vihdoin ja viimein vehnänorasta. Lisäksi ostin maissinsiemeniä, sillä harvakarvainen byökkääjämme on pikkuprinssimäisen nirso myös vihertuotteiden suhteen. Valmislaatikoissa kasvatettavat heinäsadot eivät Juidelle kelpaa, ja emokin vierastaa maksalaatikkomaista folioformaattia. Niinpä oli aika kokeilla jotain uutta.

 

Kun ajelin kotiin läpinäkyvään pussiin tungettu ”vehnäperuukki”
pyöränsarvessa heiluen, eräs japanilaisturisti näppäisi minusta
kiireesti valokuvan. Kyllä riittää Hokkaidossa ihmeteltävää!

Kotona minut otettiin vastaan erittäin lämpimästi, ja kissat halusivat päästä heti tuliaisia tutkimaan. Ja vaikka emon pinkistä sporttirepusta ei löytynyt skootteria, muskelivenettä tai kiiltävän punaista Ferraria, niin Juju oli oikein tyytyväinen sen antimiin:

 

”Jes! Vegespagettia! Jos tätä nassuttaa aikansa, niin päätyykö pusuun Mimmi-kissan kanssa?”

Juju mussutti heinää kuin Kippari-Kalle pinaattia, ja olin haljeta onnesta,
kun vihdoin löytyi iskän chilien rinnalle jotain muutakin maistuvaa kortta.

Aluksi Juju ihmetteli kissanmallasta ja nyrpisti sille nenuaan. En kuitenkaan antanut periksi, vaan tein kuten eläinkaupassa neuvottiin: pursotin tuubista tahnaa pienen iilimadollisen verran ja liimasin sen Jujun sorjaan sääreen. Pientä poikaa inhotti – syystäkin – ja se nuolla lipsutti kintun kiireesti puhtaaksi. Samalla Jujulle kävi, kuten minulle lomallamme: vihaan sieniä sydämeni pohjasta, mutta toiseksi viimeisellä buffet-aamiaisella löysin suosikkimössöni seasta sienen! Mieheni oli tiennyt asiasta koko ajan ja katsellut huvittuneena, kuinka popsin joka aamu sieniä hyvällä ruokahalulla. Nolona jouduin myöntämään, että sienet voivat olla hyviäkin. Saman johtopäätöksen Juju teki kissanmallaksesta, ja Puitsista kehkeytyi oikea olutpoika:

 

Ensimmäisen nirsoilukerran jälkeen Juju on lupsuttanut mallasannoksensa sormeltani
ja kerjää lisää varpaat harottaen. Mallas ei kuitenkaan ole herkku, vaan lääke.

Olen myös ottanut ronskimmat harjausmenetelmät käyttöön ja furminoinut Jujusta isoja tuppoja kerran tai pari päivässä. Kaikki toimenpiteet yhdessä näyttävät tepsivän, sillä ainuttakaan karvayökköä ei ole asunnossamme näkynyt. Pienet raksuannokset ovat myös selvästi parantaneet Jujun ruokahalua muidenkin ruokien suhteen, mikä on lämmittänyt sydäntäni. Tajusin, että yksi syy karvayökköjen lisääntymiseen tänä keväänä on saattanut olla se, etteivät kissat ehkä saa tarpeeksi kuitua, joka kuljettaisi karvaa kohti häntäpäätä. Jujulla avuksi ovat tulleet nyt raksut, mallaskuuri ja heinät, mutta onko kenelläkään ideaa, kuinka voisi huolehtia varastopunkeille allergisen Nupun kuidunsaannista? Nupulla karvanlähtö on onneksi hillitympää, mutta silti yökköjä on tullut muutamia nyt kesän korvilla. 

 

Jos tästä pufff-turkista alkaa lähteä kunnolla karvaa, niin hyök hyök vaan!

Olen ollut varovaisen onnellinen Nupun kohdalla siitä, että elämme jo kesäkuuta, eikä sen painajaismainen tassuvaiva ole ainakaan toistaiseksi palannut. Koska kesä on ollut aina atopisoivaa aikaa, olen ollut erityisen varovainen, eikä Nuppu ole saanut mitään uusia ruokia. Se syö suurimmaksi osaksi ZiwiPeakin täysravintomärkäruokaa ja lisänä raakaa lihaa (rypsipossua, possunsydäntä ja hevosta), mutta saakohan neitonen tästä ruokavaliosta riittävästi kuitua? Psylliumista olen saanut vinkkejä, mutta jauheessa saattaa asustaa Nupun vihollisia, varastopunkkeja. Niitä emme haluaisi Söpöstiinamme tassuja kutittelemaan. Mutta mahtaisiko mallasta uskaltaa kokeilla Nupullekin? Kas, sitä mietimme seuraavaksi.

 

Vai odottaakohan Nuppu, että Ruffe-kihlattu tulisi ja veisi sen kesäterassille ihan vain yhdelle päärynäsiiderille?

Pikku Prinssi

Olipa kerran pikkuinen prinssi nimeltä Juitsi Mammanpoika I, joka asui asteroidilla nimeltä Hup5ul4. Samalla taivaankappaleella piti majaansa myös emokissi, joka yritti kasvattaa Juitsipuppelista ISOA ja VANTTERAA poikaa. Vuodet vierivät, mutta Pikku Prinssistä ei koskaan tullut paksuposkista kollinpylleröä. Se pysyi aina sorjana Pikkukissinä, kunnes emo alkoi jo vähän huolestua. Vaikka ei siis muuten koskaan stressannut mistään turhasta saati ollut neuroottisuuteen taipuvainen.
 

”Älä suotta säiky, mama. Isoja XXL-kissojahan tässä ollaan!”

 

Mama sai kuitenkin slaagin nähdessään Pikku Prinssin, joka ei todellakaan
ollut kolmimetrinen vaan ihan vain pikkurillinpään kokoinen minililliputti. 

Niinpä Juippisuikale joutui lihotuskuurille. Asteroidille kannettiin jos jonkinlaista täsmätuotetta karitsanlihasta naudanrasvajauheeseen. Mutta koskiko Arvon Prinssi lampaasen? Eipä koskenut, vaan käänsi kiireesti kuononsa kohti toista tähteä oikealta.

 

Entä söikö nuori siniverinen naudanrasvajauheella
höystettyä herkkuruokaa? Arvatkaapa kaksi kertaa.

Pikku Prinssi ei ymmärtänyt, miksi sen pitäisi olla kymmenkiloinen räggärinmötkäle, sillä eikö moisia ole maailmankaikkeudessa jo yllin kyllin? Veristen lihakimpaleiden jäytämisen sijaan Pikku Prinssillä oli mielessään jotain rauhanomaisempaa.

 

Se alkoi kasvattaa babobab-puita.

Kun asteroidin toinen kuninkaallinen, pyöreäposkinen Nuppu Ruffenbeibi I, nassutti ahmattipossuna niin hepat, possunsydämet kuin peuramössötkin, Pikku Prinssi vain vaali ruipelona kaalimaataan.

 

Nuppu Ruffenbeibi oli Pikku Prinssin mielestä vaativa ja turhamainen,
planeetan ainokainen ruusunnuppu. Niin pullea ja soma.

Pikku Prinssi ei kuitenkaan antanut periksi. Se mietti elämän tarkoitusta ja kysyi
emolta kaikki filosofiset kysymykset, kuten miksi baobabit kasvavat niin hitaasti.

Lopulta pitkä odotus päättyi, ja Pikku Prinssin tuli aika niittää kylvämänsä sato:

 

Mutta ei kai viidakossa vaaninut jokin kammottava karvamato
valmiina nielaisemaan Pikku Prinssin kokonaisena?

Ei sentään, vaan Herra Nuoriherra sai vihdoin iskeä hampaansa
kuitupitoiseen purtavaan. Mutta arvatkaapa, maistuiko se?

”Yääks!” Pikku Prinssi piipitti eikä hamunnut baobabeja enää koskaan.

 

Niinpä emo toi viimeisenä oljenkortenaan metsästä tuoretta heinää.
Ja silloin alkoi maistua. Nimittäin leikki! Kalorit kuluivat, ja paino putosi.

Vaikka kotiasteroidillamme ollaan periaatteessa raksuja vastaan, päätti tämä kissaemo lopulta turvautua niihin lisäravintona, jotta Pikku Prinssistä kasvaisi vielä joskus Täydellinen Aikuinen. Ei tietenkään mikään tylsä, huumorintajuton kollinmötikkä vaan vain pikkuisen tuhdimpi poika, joka pysyy silti aina sisimmässään Pikkukissinä. Pienenä nirsona prinssinä, jota emo rakastaa ihan hirmuisesti.

Iloinen uutinen on, että pienet raksuannokset ovat lisänneet Pikku Prinssin
ruokahalua, ja parin viikon sisällä painoa on tullut lisää jo parisataa grammaa!

Prinsessalla olisi vielä yksi muistutus tähän loppuun:

 

”Nyt on käsillä viimeiset hetket osallistua arvontaan! Jos ette ole sitä vielä tehneet,
niin käykääpä lukemassa edellinen postaus ja kommentoikaa alle, että Nuppu is
the best. Aikaa on vielä tänään lauantaina 14.5. puoleenyöhön saakka. Hopi, hopi!
Tällä hetkellä voiton mahdollisuus on emon laskujen mukaan melkein 8 prosenttia!”

Gurmeeta ja kuvakurtistelua

Meidän kissanukalla vuoratussa pesäkolossamme vietetään nyt juhlakautta, sillä kaikkien perheenjäsentemme syntymäpäivät ajoittuvat heinä- ja elokuulle. Bileputken avasi keskiviikkona Nuppu, joka saa kantaa synttärikruunua karvaisessa päässään vielä pari viikkoa. Sen jälkeen mieheni kunkkuilee elokuun yhdeksänteen saakka, jolloin on Jujun vuoro astua valokeilaan. Pikkukissin on otettava kulta-ajastaan kaikki irti, sillä emon juhlapäivä koittaa yllättävän pian kuun lopulla, ja ne juhlat kestävätkin sitten aina seuraavaan kesään saakka. Mutta vielä ei olla niin pitkällä, joten palataanpa hetkeksi Nupun tärkeään päivään.

Juhlien tähtiesiintyjä ”Juju the Jou Jou” oli pitänyt synttäripupusta hyvää huolta
koko keskiviikon viihdyttämällä neitoa parhaansa mukaan.

Koska muoti on lähellä Nupun sydäntä, Juju oli esitelmöinyt siskolle mm. lippiksen
vaihtoehtoisista käyttötavoista. Sitä voi pitää lippa edessä tai lippa takana,
tai sitten lippakaarnapurrella voi seilata Raprap-baanan päästä päähän.

Juhlien viralliset jatkot alkoivat heti, kun saavuin töistä kotiin ja pääsin valmistelemaan Nupulle iki-ihanan synttärileivoksen. En halunnut vahingossakaan käräyttää pupuseni suloisia viiksihaivenia, joten kynttilöiden sijaan koristelin makupalan karvaturrini lempiherkuilla:

 

Asettelin kuohkean kalkkunapohjan päälle oikeaoppisesti kolme raksua,
mutta päivänsankari komensi minua olemaan hövelimpi.

Nuppu ei meinannut pysyä villapöksyissään, kun herkku laskettiin matolle.
Kuului ”flup flup klunks” ja ”lips lips lups”,  kun pentukuppi tyhjeni ja kiillottui.

Paha mielihän siitä sitten lopuksi tuli, kun herkku pääsi loppumaan. Nupulle ei kerrottu,
että artistien takahuoneessa oli vielä toinen samanmoinen leivos, jotta se ei olisi lähtenyt
ryöstöretkelle ja hotkaissut Juju-räppärinkin annosta.

Oikeasti Nuppu sai silti vatsansa täyteen, ja koska se ei näyttänyt enää säälittävältä nälkäkurjelta, oli aika ottaa siitä virallinen synttäripotretti. Yllätyksekseni Nuppu heittäytyi hankalaksi, eikä kuvaamisesta tahtonut tulla mitään. Ellen tietäisi Nupun Miss Ragdoll World -taustoista, olisin voinut luulla, että typykkä on ensimmäistä kertaa kameran edessä:

 

Olin rakentanut hiirileikkiemme hengessä Nupulle ihanan kuvauspaikan:
kaikki sen rakkaat ystävät Titanicin kannella. Mutta mitä teki Nuppu?
Hyppäsi saman tien paatista pois ja tiputti matkallaan puolet
kavereista mereen. Melkoista tuittuilua synttäritytöltä!

Seuraava kuvausyritys oli simppelimmissä kulisseissa. Ilmeisesti leivos oli ollut kuitenkin
liian tuhti, sillä Nuppu valitti vatsalla näkyvistä makkaroista ja valaistuksesta,
joka ei tehnyt oikeutta sen kauniille piirteille. Tässä oli siis iloisin otoksemme.

Neiti lyllersi happamana sängyn alle, ja emon ainoa toivo saada edes hieman juhlava
kuva oli pujottaa neidin kaulaan sen iki-ihana rusetti. Nuppu kuitenkin
marmatti, että valoa on liikaa. Silmiä häikäisee, ja kaksoisleuka harmittaa.

Mieheni ehdotti, että lopettaisimme kuvaukset, koska ne eivät kerran sujuneet, ja tajusin, että hän on täysin oikeassa. Samassa keksin myös, mikä juttu piristäisi Nuppua takuuvarmasti ja palauttaisi innostuneen juhlatunnelman: kerroin sille, mitä mieheni oli nähnyt edellisenä aamuna talomme vieressä. Se oli pieni, ja sillä oli pikkuiset korvat ja nappisilmät... ja siimahäntä! Pikkukaveri oli myös lähettänyt Nupulle synttäriterveisiä! Nuppu alkoi kehrätä innostuneesti, mutta ajatteli emon taas vain kehittävän omia tarinoitaan. Ääni kellossa muuttui, kun minulla olikin tarjota tapauksesta todistusaineistoa:

 

Nuppu kujersi onnesta ja halusi heti lähteä ulos, sillä tämän jyrsijän kanssa
tulisi ilman muuta kaikkien aikojen paras synttäripotretti. Emo ei ollut
välttämättä ihan samaa mieltä, joten onneksi asiat menivät toisin...

 

Nuppu sai seuraansa vielä suloisemman kaverin, ja synttärikuva tuli ihan ilman
poseerausta aidosta, hellästä hetkestä. Mikä olisikaan täydellisempi synttärilahja
Lovely Kissesille kuin ihana pusu maailman parhaalta veljeltä?

Toivomusraksu

Vaikka Nuppu on melkoisen hömppä kauneuden ja muodin suhteen, sitä ei voi syyttää turhasta taikauskoisuudesta. Se tietää, etteivät mustat kissat levitä maailmaan epäonnea vaan pantterillista kauneutta, ja se jatkaa sohvan satunnaista raastamista silläkin uhalla, että saattaa palata maapallolle seuraavan kerran pörröisenä pikku Nuppu-kimalaisena. Yhteen mystiseen asiaan Nuppu kuitenkin uskoo, ja se on toivomusraksu:

”Raksu pieni, raksu kirkas, ensi raksu, jonka nään...
Olis kiva, jos vain lentäis raksu suuhun kissan tään...”

Kuin salama kirkkaalta taivaalta Nuppu sai avukseen raksukeijun!

Raksujen määrä viisinkertaistui, ja uusi noukintametodi
osoittautui kymmenen kertaa vanhaa tehokkaammaksi.

Suuren ja synkän pipokriisin keskellä raksukeiju toi juuri sopivasti auringonpaistetta Nuppusen elämään. Jos muillakin kissa- ja koiraystävillä on tarvetta erityisherkuille, Nuppu suosittelee ottamaan yhteyttä tähän pikku valontuojaan:

Raksukeiju ei haluaisi pyöräyttää käyntiin mitään tolkutonta markkinointihulabaloota,
mutta mainitseepahan kuitenkin, että hoitelee mielellään esim. leivänkannikoita kileile
puhumattakaan hepoystävien porkkanoista. Tärkeintä ei ole kuuluisuus vaan pulleat masut!

Sokrates ja Platoniina

Tänään hupsut eivät höpsöttele, vaan viettävät mustavalkoista teemapäivää sen kunniaksi, että teknisesti lahjaton emo on saanut päähänsä leikkiä laina-Olympuksella ja alkeellisella kuvankäsittelyohjelmalla. Kuvissa on mustan ja valkoisen lisäksi myös laaja valikoima harmaan eri sävyjä, mutta mielipiteissä ei säästellä, vaan Nuppu ja Juju kertovat rehdisti kaikki syvällisimmät ajatuksensa sekä radikaaleimmat näkemyksensä:

”Rotta EI ole kissan ruokaa. Raksut OVAT, vaikka emo hannaa vastaan.”

”Bordercolliet ja räggärit kilpailevat eri agilityluokissa vain siksi,
ettei hauvaparkojen tarvitsisi luikkia kotiin korvat lerpattaen.”

”Kauneus ei ole katsojan silmässä vaan kissan kuonossa, korvissa ja simmuissa.
Ja hännässä ja tassuissa. Ja pehmoisessa keskipötkylävartalossa.”

”Suomen talous saadaan pelastettua vain, jos ragdollit päästetään vallan kahvaan.”

”Viikset sopivat neideille siinä missä herroillekin. Tasa-arvo kunniaan!”

”Maailmasta tulisi poistaa kaikki nopeusrajoitukset. Tai ainakin eteisen Raprap-baanalta.”

”Kissaemoille täytyisi määrätä pakollinen
non-stop-kissapusutusvelvoite aamukuudesta iltakymmeneen.”

”Carpe diem, eli tartu tassuun. Jos ei muulloin niin edes silloin,
kun on aika leikata kynnet. Meillä se hetki on edessä tänään.”

Mikä oli mielestänne kuvista kiehtovin? Seuraavaksi jatkamme fotografisia harjoituksia taas sateenkaaren kaikissa väreissä...