lauantai 25. helmikuuta 2017

Voiko karvavekkariin luottaa?

Vastausta otsikon kysymykseen ei tarvitse edes miettiä. Selkäytimestäni mörähtää jyrkkä ”EI!” eikä kyse ole intuitioon nojaamisesta tai murheellisesta mutu-tuntumasta. Negatiivisuuteni pohjautuu rautaisille faktoille, joita aion valottaa nyt lisää. Matkatkaamme siis ajassa taaksepäin päivän parin verran…

 
”Jeiiii! Silmissä vain vilisee pusuja, unia, hiekkisreissuja ja rypsipossuja...”

Oli ihan normaali keskiviikkoaamu, ja heräilin hyvin sujuneesta yöhorteestani jo pari minuuttia ennen miehen herätyskelloa. Tunsin oloni virvoittuneeksi ja energiseksi, mutta koska minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään, jäin loikoilemaan peittoni alle, kun mies lähti keittämään kissoille aamupuuroa. Tiesin, että aamupalan jälkeen hurinakaksikko päästettäisiin kimppuuni ja meillä olisi vielä pitkästi yhteistä halipusuaikaa.

 
Puurokulhon nuoltuaan Nuppu jonottaa makuuhuoneen ovella,
jotta se pääsee ensimmäisenä emoa herättämään. Yleensä se
hoitaakin vastuullisen tehtävänsä oikein rapsakasti.

En osaa sanoa, mikä meni tällä kertaa pieleen, mutta seuraavat muistikuvat minulla on hetkestä, jolloin havahduin hassuun ääneen. Se kuulosti suurin piirtein tältä: ”Nas, nas, nas, LUTS! Nas, nas, nas, LUTS!” Räpyttelin hetken hämmästyneenä silmiäni, mutta tajusin nopeasti, että olin yllättänyt Nupun ”suihkusta”. Se suki tyytyväisenä peppukarvojaan korvani juuressa, ja hyvä niin, sillä muuten olisin nukkunut pommiin! Vilkaisin hätääntyneenä kelloa, mutta torkahdukseni oli kestänyt vain parikymmentä minuuttia. Kehuin huojentuneena Nuppua valppaudesta ja huolenpidosta läheltä-piti-tilanteessa.

 
Vastineeksi sain hurinaa, ja töppäsimme Nupun kanssa nyrkkimme yhteen.
”Anytime, emo!” se sanoi ja lupasi hoitaa herätykset jatkossakin yhtä hyvin.
Aamumme sujui tuttuun tapaan. Mussutin aamupalaa, muokkasin itseni työkuntoon, petasin sängyn päiväkuosiin ja lahjoitin kissoille joka-aamuiset raakalihaköntsät. Kahvia särpiessäni ihailin, kuinka aamut ovat yhä valoisampia, ja tunsin jo kevään kolkuttelevan Hupsuttamonkin ovea. Olin sanalla sanoen onnellinen, ja se oli hyvä tunne se. 
 
”Me puhjetaan maman kanssa keväisin ihan uudenlaiseen kukoistukseen.”

Kun kiskoin kenkiä jalkaani, kurkistin vielä keittiön kellosta, olinko hyvin aikataulussa, sillä tavoitteeni on aina olla raitiovaunupysäkillä muutamaa minuuttia vaille kahdeksan. Silloin tukkani nousi kissapipon alla pystyyn, sillä kello oli kolmea vaille yhdeksän! YH-DEK-SÄN! Ei kahdeksan. Ou nou!

 
”Aika paha juttu, äiskä. Mitähän siellä toimistolla nyt sanotaan?”
 
”Herätä mut vain, jos tulee loparit!”
Tunsin oloni niin hönöksi, etten voinut muuta kuin virnuilla koko työmatkan ajan. Oli onni onnettomuudessa, ettei minulla sattunut olemaan aamulla palaveria – ja loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta, olenko töissä puoli yhdeksältä vai tuntia myöhemmin, kunhan päivän tunnit tulevat täyteen. Niinpä illan tullen toimiston vähitellen tyhjentyessä erään deskin äärellä paloivat vielä valot. Tietokoneen kelmeässä kajossa työtään teki kissanomistaja, joka turvautuu vastedes oikeaan herätyskelloon karvavekkarin sijaan.

 
Näihin oveliin teddynalleihin ei voi luottaa herätysbisneksissä. Muistakaa se!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Hammaskeijun harjausvideo


Uskollisimmat lukijamme saattavat vielä muistaa postauksen, jossa testasin naurusta ulvoen hattivatin näköistä tumppua. Se oli uusinta uutta eläinten hammaspesurintamalla, mutta vaikka olin hetkellisesti sitä mieltä, että töllerö ajaisi asiansa, totuus oli toinen. Kömpelö patalappu alkoi nopeasti inhottaa Jujua, ja minäkin vieroksuin sen rättimäisyyttä. Niinpä heitin kapineen roskikseen, ja koska Vibracin uusi hammasharja tuntui minusta hankalalta, palasimme lopulta aina käyttämään ikivanhaa suosikkiamme.
 
Eihän se ollut enää ihan uuden veroinen, mutta niin tuttu, turvallinen, pieni ja siro.
Iltarutiineihimme astui mukaan vaikertava monologini siitä, miksei missään myydä enää hyvänmallisia sormiharjoja, joiden ympärille koko Hupsuttamon hammashuolto on rakennettu. Uikutin myös, että vanha basilliharja vain siirtelee kariesta Juju-paran hampaalta toiselle niin, että tunnollinen peseminen menee ihan hukkaan. Mies kyllästyi lopulta voivotteluuni ja googletti, olisiko jossain päin maailmaa vielä tarjolla Vibracin vanhoja kunnon purukalustoputsareita. Koko Eurooppa oli surullisen harjavapaata aluetta, mutta suuresta ja mahtavasta Pohjois-Ameriikasta löytyi onneksi pelastus:

 
Jo muutaman viikon sisällä meille saapui
paketti aurinkoisesta Floridan-osavaltiosta!

Juju lähetti heti kiitokset kiiltävähampaisille alligaattoreille...

...ja Nuppu lupasi, että ne saavat mönkiä viemäristä lavuaarimme,
kunhan vain eivät säikähdä siellä vaanivia lusikoita.

Juju tarkasti, että hygienia-asiat olivat kunnossa...

...ja sitten olikin aika korkata uusi vaaleansininen ihanuus!
Nuppu on aikoinaan esiintynyt hammashoitovideolla, mutta nyt jos koskaan oli Jujun vuoro valmistella emon kanssa laajamittainen tutoriaali, jossa lego-operaatio käydään läpi vaihe vaiheelta hammaslankausta unohtamatta. Jaamme sen nyt kanssanne ja toivomme, että jossain päin Floridaa hymyilee rivistö piparmintulta tuoksuvia alligaattoreita.

 
Minkälaisella harjalla te muut hinkutatte kattienne purupinnat?

lauantai 11. helmikuuta 2017

Kuningaskukon kotkotukset

Nǐ hǎo! Kiinalainen vuosi vaihtui taas hiljattain, ja vaikka asunnossamme rellestää yhä viime vuodesta tuttuja apinoita, upouusi kalenterikierros on omistettu kukoille. Minkälaista kiekunaa, kaakatusta ja höyhenten pölinää mahtaa olla luvassa? Asiaa on luvannut kommentoida eräs kukko tunkiolta tai ainakin tehoimurointia kaipaavasta kerrostalokaksiosta. Tässä tulee heti vinkki numero uno:
 
”Kaikkien herkkäkorvaisten kannattaa nukkua tänä vuonna metsurinkuulokkeet päässä,
koska me kiljukaulat availlaan ääntämme hyvissä ajoin ennen herätyskelloa.”
 

”Voi olla, että näytätte loppuvuodesta about tältä, mutta se on ihan okei, koska
me kukot ei pelätä zombeja niin kauan kuin zombit jaksaa kantaa meille ruokaa.”
 
”Mutta takaisin asiaan... Tiedättekö te sen sanonnan,
että aikainen mato kukon nappaa? Me tiedetään…”
”Mutta mua ei madot nappaa, koska mama survoi
mun kurkusta alas matotabletit viikko pari sitten.
Se oli ihanaa. Trust me.”

”Samaan sirkukseen pääsi tuo meidän perheen Klaara Kotko.
Siltä tosin meni pömppis kuurin lopulla vähän löllöksi...”

 ”Ja voitteko kuvitella: mokoma ärhäkkä höyhenkasa yritti melkein nokkaista emoa,
vaikka kiltti äiskä halusi vain auttaa saksimalla vähän sen takalistosulkia.”

Juitsi hei! Piti puhua kukon vuodesta eikä Nupun henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvistä huoltotoimenpiteistä…

 
”Ai niin! No, loppukaneettina voisi kiekaista, että kukon vuosi
on parasta mahdollista aikaa meidän poikatirppojen elämässä...”

”...koska meitä palvotaan ja meille kumarrellaan. Me ollaan ihan kunkkuja.
Ja kunkut on paljon parempia kuin mitkään epämääräiset amerikanpressat.”
”Kanoille on kuitenkin luvassa kovaa uurastusta muninnan saralla.
Tässä näette harvinaisen tupsujetikaakattajan pesimäpuuhissa.”

”Kas, ensimmäinen kukonpoika kuoriutui jo! Sepä mukavaa!
Kunhan Klaara saa sen pestyä, se voi liittyä kukkokatrilliin...”


”...ja nousta siivilleen. Sillä tänä vuonna me kukot
paitsi kieutaan myös lennetään kovaa ja korkealta!”

 Mukavaa alkanutta kukon vuotta teille kaikille! :)

lauantai 4. helmikuuta 2017

Nuppu Urhoollinen

Juju on perheemme virallinen pupupöksy. Siinä missä muut näkevät rypistyneen nenäliinan, Puitsi bongaa nokkaansa teroittavan kyhmyjoutsenen. Nupun leukakarvoista roikkuva ruoanmuru näyttää Jujun silmään iljettävältä laavamonsterilta, ja nakkisormisen emon kylppärin lattialle jongleeraama hammastahnatuubi saa poitsun sutimaan ensin paikoillaan kuin piirretyissä ja luikkimaan sitten nenä valkoisena asunnon kauimmaiseen kolkkaan.
 
Turvallisuussyistä armas arkajalkamme on maastoutumisen mestari.
Sen vartalo on alati kiikutusvalmiudessa, koska asuntomme
on täynnä emon epäilyttäviä röykkiöitä ja mystisiä myttyjä.

Nupulle maailma näyttäytyy aivan toisenlaisena paikkana. Sen turvallisuudentunnetta eivät hetkauta edes eläinlääkärit, riemusta kiljahtelevat lapset tai eteisen hattuhyllyn raoista puuhkahännän päälle putoilevat lapaset. Koska typsykkä on aina niin yltiörohkea, yllätyin kovasti eräänä tavallisena arkiaamuna, kun Nuppu Urhoollisesta tulikin Nössö Ei-niin-urhoollinen.

Pöh! Nyt on tulossa melkoinen kalavale, koska eihän tämä ärjypantteri pelkää mitään!

Valmistelin itselleni aamupalaa samalla, kun kissoille oli sulamassa pussillinen pakastettua rypsipossua. Neppo Neppari ei millään jaksanut odottaa herkkuja, vaan hinasi itsensä tiskipöydälle ja vaapotti kohti lihapussia. Jostain selittämättömästä kohtalon oikusta kyseinen loppasuuahmatti pysähtyi kurkistamaan tiskialtaaseen, ja siihen matkanteko sitten tyssäsikin! Nuppu inahti kauhusta, juoksi masukarvat hyllyen kauemmas ja vilkuili vielä hätääntyneenä olkansa yli altaaseen päin.

 
Nuppu, ryömikö putkistosta keltahampainen cityrotta?

 Vai kiiluvasilmäinen alligaattori?

Koska Nuppu ei turhasta hötkyile, minuakin alkoi jännittää. Kurkistin sydän pamppaillen altaaseen. Ja arvaatteko, mikä siellä oli?! Pidelkää kiinni hatuistanne ja ottakaa turvaksenne talikot ja taikasauvat. Altaassa nimittäin vaani kauheista kauhein, hirveistä hirvein, yököttävistä yököin
 ja luonnottomista luonnottomin…
 
 ...ei räggäri vaan...
 
…lusikka! Notta näin rohkeita me Hupsut olemma!

Koetaanko muissakin kissakodeissa selittämättömiä sätkyjä, 
vai onko elämänne rohkeaa rokansyöntiä?