sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Tyttöenergiaa Triolassa!

Törkkäilen joskus ikäviä asioita tyynesti maton alle. Yksi mieltäni viime aikoina kaihertanut juttu on loman loppu, jonka unohtamiseen olen käyttänyt kohtuuttomasti aikaa ja vaivaa. Jopa niin paljon, että siinä sivussa oli käydä köpelösti kissabloggaajien kesäretkelle. Olin ilmoittautunut hyvissä ajoin mukaan, ja päivämäärä oli suorastaan tatuoitu muistiini. Olin kinunnut kyyditykset Trio MiuMau ja Herra Nilsson -blogin Tarulta, ja kaiken piti olla kunnossa. Vaan eipä ollut, sillä olin koko ajan kuvitellut, että 29.7. olisi sunnuntai eikä lauantai. Onneksi Taru korjasi erheeni viime hetkellä, sillä muuten tältä kissaemolta olisi jäänyt väliin visiitti Porvoon kissamuseoon, Tolkkisten kissatalolle ja tietenkin Triolaan, josta retkipäivä kohdallani alkoi!
 
Ajattelin, että blogikamuja olisi mukava ilahduttaa pienillä tuliaisilla.
Sekä Nuppu että Juju sujauttivat pakettiin jotain, joka ilmentää niiden persoonaa,
ja Juju osallistui innokkaasti myös paketointiin.

Viritin aamuksi tuplaherätyksen, jotta kaikki sujuisi sulavasti kuin oppikirjassa. Ehdin ajoissa bussiin tuliaispaketti ja täyteen ladattu kamera kassissani, ja minusta huokui ylpeyttä, kun tajusin jäädä oikealla vaihtopysäkillä pois. Odottelin rennosti seuraavaa bussia, kunnes hoksasin nolona siirtyä kadun toiselle puolelle, enkä hetkeäkään liian myöhään. Pieni säikähdys taltutti pahimman pöyhkeyteni, ja jatkoin nöyränä matkaa. Helpotus oli suuri, kun en mokannut enempää vaan löysin bussista poistuessani Tarun. Hän taas johdatti minut paikkaan, jonka pelkkä läheisyys sai minut kuiskailemaan ”miumau, miumau”.

 
Enpä olisi arvannut, kuka saapuisi moikkaamaan minua ensimmäisenä!

Olen lukenut Triolan blogia jo vuosikaudet ja kuvitellut, että surfaisin heti samalla aallonharjalla hempeänä tunnetun Börjen kanssa, mutta eteisessä sainkin riehakkaat tervetulotoivotukset Elliltä! Se puski, kehräsi ja pötkähteli niin kovasti, etten ehtinyt ottaa edes kenkiä jaloistani. Ensimmäinen vartti taisikin kulua Ellille jokellellen, mutta kyllä koko muukin kopla tuli minua reippaasti morjestamaan.

Börje tosin näytti aluksi hiukan epäluuloiselta.


Herra Nilsson on juuri niin Suuri Persoona kuin kuvitella saattaa!


Viehättävä Madame Mimmi rokkasi uudessa turkkityylissään!


MiuMaun miukumaukuista huomasi, että ne ovat saaneet valtavat määrät pusuja ja paijausta. Ne ottivat minut vastaan kuin vanhan ystävän, jollainen periaattessa olenkin, vaikka kyseessä olikin ensi tapaaminen. Oli hauska bongata kissojen erilaiset persoonat ja kemiat. Nilsson varsinkin oli täynnä virtaa ja vinkeitä ideoita, ja huimapäinen herra vaikutti liikkuvan paikasta toiseen vain juoksuaskelin.

 
Nisun kanssa ei käy aika takuulla pitkäksi! 
  
Börjekin on hurjan velmu tyyppi!
Kaikkein eniten hämmästyin kuitenkin siitä, miten kovasti hullaannuin tämän kissakodin typyköistä! Haudoin koko visiitin ajan juonia, kuinka saisin salakuljetettua Ellin ja Mimmin osaksi Hupsujen kiltaa.

 
Suloinen Elli saisi ilman muuta käpertyä hyrisemään Hupsujen tassupetiin...
 
...ja rapsuttelisin Mimmiä leuan alta päivästä toiseen ja supattelisin sille ”Huutsi puutsi puu”.

Näistä tytöistä Nuppu (kuvan keskellä) saisi ihania bestiksiä! Girl power rules!


De Puippi taas tahtoisi hengata tällaisten poikien porukassa.
Aika vierähti ihan liian nopeasti, enkä olisi millään halunnut sanoa heippoja hellyttävälle kissakvartetille. Ehdottelin, että jäisimme koko päiväksi Elliä, Mimmiä, Nisua ja Börtsiä paijaamaan, mutta onneksi Taru piti minut kurissa. Muuten olisi jäänyt näkemättä monta jännittävää ja tärkeää kissakohdetta ja kivaa kissabloggaajakollegaa. Päivästä on tulossa lisää postauksia, mutta fiilistellään vielä hetki Trio MiuMaun ja Herra Nilssonin parissa. Heidän omasta postauksestaan muuten selviää, mitä Jujun ja Nupun paketista löytyi...

 
Pöö, Börje Böö! <3

Kuka on noin soma ja kaunis? Ettei vain Elli Karamelli?

Mimmissä kohtaa ihanasti elegantti siniverisyys ja hempeä halinalleus.
Mieskin oli aivan valmis adoptioon kuvat nähdessään.

Ja loppuun tietysti kiiltävä ja hurjan kovaa kiitävä Nilsson! :)
Kiitos, Taru, kun sain tulla kylään ja matkustaa kyydissä! 
Oli myös hauskat höpöttelyt sun ja navigaattorin kanssa! :-D

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kissaemo kokkaa

Hupsujen huusholli ei varsinaisesti ole pullantuoksuinen soppi, jossa pata porisee lakkaamatta ja uunista leijuu alati herkullisia tuoksuja. Ruokaa laitetaan tarpeen vaatiessa, mutta silloin pikkukissat ja kissaemo katoavat yleensä olkkarin puolelle leikkimään. Kun mies saa pöperöt valmiiksi, palailemme nälkäisinä köökin puolelle muonahuoltoon. Lienee siis ymmärrettävää, miksi Hupsu ja tosi höpsö ei ole ruokablogi.
  
Tällaista kuvamatskua voisi esiintyä Hupsujen pizzablogissa.

Jotta kukaan ei kuitenkaan antaisi minulle ikävältä kalskahtavia lisänimiä ”taikinavässykkä”, ”mämmikäpälä” tai ”sämpylävetelys”, päätin todistaa, että olen oikeasti aika haka essu päällä ja vispilä tassussa.

”Mama sanoo, että se on keittiössä väärin ymmärretty nero.”

Kesälomareissun jälkeen tunsin vihdoin olevani kyllin levännyt tarttuakseni niinkin arkiseen askareeseen kuin kokkailu. Hain inspiraatiota edessä olevaan koitokseen selaamalla lahjaksi saamaani kasvisruokakirjaa, jonka jokainen resepti sai kuolan valumaan suustani ja makunystyt hihkumaan kannustushuutoja kauppalistan raapustamiseen.

 
Ja kylläpä sieltä kaupasta lähtikin kaikkea ihanaa mukaan!

”Aah, retiisejä! Vai bataattejako nämä ovat?”

”Paljosta vetoa, ettei mama osaa tehdä mitään tuolle oranssille orangutangille?”
Tunsin, miten sädekehä loimotti pääni päällä, kun aloin mättää aineksia kulhoon. Pari kertaa säikähdin tajutessani, että kauppalistaltani oli puuttunut yksi jos toinenkin tarveaine, mutta miehen varastot pelastivat minut joka kerta pulasta. Nautin kodinhengetärfiiliksestä vaivatessani aitoa italialaista pizzataikinaa, kunnes etenin reseptissä tähän vaiheeseen:

Siis hetkinen? Kaksi tuntia vielä menettelisi mutta kaksitoista on kohtuuttoman paljon!
Ei sillä, että matematiikkakaan olisi vahvinta alaani, mutta eikös se ole puoli vuorokautta?

Yritin olla vaipumatta epätoivoon. Aikaa kyllä piisaisi, sillä suurempia lomasuunnitelmia ei ollut. Voisin hyvin omistaa pizzalleni seuraavat neljä vuorokautta elämästäni, jos herkusta todella tulisi yhtä maittavaa kuin Napolissa. Niin reseptissä luvattiin, ja mikä minä olen sitä epäilemään? Niinpä sysäsin taikinani syrjemmäs ja siirryin seuraavan projektin pariin, jotta miestä odottaisi töistä palattuaan edes jotain itse tehtyä.

 
”Mamahan oli siis jo ehtinyt leuhottaa iskälle,
miten se kokkailee kaikenlaista fiiniä.”
Käänsin keittokirjasta esiin sivun 106, joka sisälsi ohjeen valkosipulisämpylöihin. Tällä kertaa pikasilmäilin reseptin fiksusti alusta loppuun, jottei matkan varrella tulisi vastaan yllättäviä puolen vuorokauden stoppeja. Kaikki vaikutti selvältä kuin pläkki, ja käärin taas hihat tarmokkuutta tihkuen. Taikinan vaivaaminen sujuikin sutjakasti aina siihen saakka, kun piti valmistaa valkosipulitahna. Vieläkään en tarkalleen ottaen tiedä, kuinka minun olisi pitänyt saada tuore basilika, valkosipulin kynnet, rosmariini ja oliiviöljy sileäksi tahnaksi, mutta heitin monikoostumuksellisen litkuni silti taikinan sekaan ja toivoin parasta.

 
Pyörittelin taikinasta ulkoisesti sämpylämäisiä mönttejä,
jotka koristelin fiinisti rosmariinin oksilla. Juju pelkäsi silti pahinta.
 
Tuoksu oli taivaallinen, joten Nuppukin suostui
näyttämään nätin naamansa emokissin kokeellisessa keittiössä.
Pelkäsin, että mies katkaisisi hampaansa sämpylöissäni piileksiviin valkosipulin palasiin, mutta kerrankin kaikki sujui mallikkaasti! Mies söi keittonsa lisukkeena kokonaista kolme sämpylää ja kertoi, että meiltä kyllä löytyy jokin koje, jolla tahnan olisi saanut onnistumaan. Mutta sämpylät olivat kieltämättä herkullisia näinkin, ja tunsin osoittaneeni, että olen sittenkin melkoinen velho keittiössä.
 
”Meidän mama osaa keittää padassaan aivosoppaa!”
Mutta tässä ei suinkaan ollut vielä koko tarina, sillä vain hetki ruokailun jälkeen oli aika panikoida lisää napolilaisen pizzataikinan kanssa. Se alkoi nimittäin elää omaa elämäänsä pikkuruisessa kulhossaan. Pitkä muhinta-aika sai sen pulskistumaan huolestuttavissa määrin, ja se tunkeutui jo ronskisti yli äyräidensä. Mies risti seokseni tappajataikinaksi seuratessaan kamppailua, jonka aikana siirsin mönjän suurempaan kulhoon. Kumpikaan meistä ei halunnut ajatella vielä seuraavaa aamuyötä, jolloin takina pitäisi oikeaoppisesti siirtää jääkaapista leivontamoodiin.
 
Kello viideltä Juju oli ainoa, joka muisti
jääkaapissa vellovan tappajataikinan.
Seuraavana päivänä taikina ei tappanut minua eikä ottanut jääkaappiamme valtaansa, joten tein siitä ohjeen mukaisesti viisi sileää pullaa. Sen jälkeen pizzanalut survottiin takaisin jääkaappiin vetäytymään. Ajattelin huuliani lipoen, että voisin pyöräyttää pizzat valmiiksi seuraavana päivänä, kun tulisimme nälkäisinä pitkältä pyöräretkeltä. Lätyt näyttivät kuitenkin vuorokauden päästä niin surullisilta, että ne löysivät tiensä kompostiin ja me nepalilaiseen ravintolaan. Mutta ei tässäkään vielä kaikki!

 
”Mamallahan on vielä kaikki nämä ainekset käyttämättä!”

Hyvä on, en ole erityisen taitava keittiössä. En jaksa lukea reseptejä, en pidä veitsen kanssa sohimisesta, en tykkää mönjääntyvistä astioista enkä millään jaksaisi odottaa eri vaiheiden valmistumista. Mutta yksi hyvä puoli minussa silti on: sitkeä jääräpäisyys. Olin päättänyt tehdä ohjeen mukaisen pizzan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sen verran tosin joustin, että pyöräytin viidessä minuutissa takuuvarman (joskin kovin rahvaan) pizzapohjan, joka maistuu melkein yhtä herkulliselta kuin napolilainen serkkunsa. Sen jälkeen palasin taas fiiniyden lähteille.

 
Inhottaa tunnustaa, mutta Juju oli oikeassa myskikurpitsan suhteen.
Itkin ja nauroin, kun sahailin siitä sinne tänne singahtelevia paloja.
Irrottelin kananmunista keltuaisia, läträsin creme fraichea, säädin punasipulien kanssa, paahdoin pinjansiemeniä ja tein kaikkeni, jotta saisimme miehen kanssa haukata kerrankin palan omin pikku rähmäräpylöin loihtimastani gurmeesta.
 
Thämä pizza ei thosiaan siis ole thavallinen!
Haluaisin sanoa, että pizza oli kaiken raadannan arvoinen enkä enää koskaan tyydy muuhun, mutta totuus on toinen. Pizzaa kyllä söi, mutta se oli jotenkin laimeaa. Jäin kaipaamaan kunnon tomaattipyreetä, homejuustoa, ananasta ja paprikaa. Mutta ei hätää, niitä oli seuraavassa pizzassani, joka oli tehtävä karkottamaan tämän pizzan maun paitsi kitalaestamme myös muistoistamme.

 
”Tästä lähtien mama käyttää taas aivojaan johonkin muuhun,
vaikka uusien kissabic-liikkeiden kehittelyyn...”

Maukkaampaa viikon jatkoa teille lukijoille! :)

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kissakahvia ja kivaa kesäkukkoilua

Lomalla on ihana ajelehtia päivästä toiseen kuin heinäkuisessa auringonpaisteessa leijaileva karvatuppo. Täydellisen lomamoodin tietää saavuttaneensa silloin, kun ei enää muista, miltä herätyskellon ääni kuulostaa, puhumattakaan että erottaisi tiistain sunnuntaista tai keskiviikon lauantaista. Näin kiireetöntä ei elomme kuitenkaan ole ollut ihan koko loman ajan, vaan esimerkiksi heinäkuun ensimmäiset päivät olivat kovin virkeitä. Kelatkaamme siis kalenteria kolmisen viikkoa taaksepäin. Plärrr, plärrr, plärrr! 

Kukkuu! Muistatteko, kenellä oli synttärit? 

Nupun viisivuotishulabaloota juhlittiin paitsi Hupsuttamon syövereissä myös Helsingin vilkkaassa ydinkeskustassa. Nieboriebo ei tietenkään osallistunut itse citybileisiin, vaan veteli synttäriunia sillä välin, kun minä ja Tallin tarinoita -blogin Henna menimme herkuttelemaan kissakahvila Helkattiin.
 
Onneksi meille heltisi pöytä, vaikka olin hieman möhlätassuillut varaussysteemin kanssa.

Aina kun kysyin kissan nimeä, paikalla oli Nestori. Aloin jo jossain
vaiheessa kutsua kaikkia kahvilan asukkaita varalta Nestoreiksi.
Niin myös tätä unista hymyilijää.

Tässä köllöttelee Pete.
  
Elegantin Tyylilyylin halusin tallentaa mustavalkoisena.

Tuli taas ansaitsee täysväriesittelyn.
 
Herkuleksesta näimme valitettavasti vain tämän verran,
mutta karvatupot hurmasivat pehmoisuudellaan.
 
En voinut olla ihailematta kissojen kiipeilymahdollisuuksia, mutta samalla
mietin, ettei meidän synttärityttöämme voisi päästää tälle seikkailuradalle
ilman kypärää, valjaita ja koko systeemin alle viritettyä turvaverkkoa.
 
Tällainen meno sopisi paremmin Nupun pirtaan.

Kahvilassa oli mukavan leppoisa tunnelma, mistä todistaa se, että huomasin jossain vaiheessa esitteleväni Nupun ja Jujun kuvia naapuripöydän väelle. Kissaihmiset onneksi ymmärtävät pieniä kissahulluuspuuskia!
 
Lopulta oli aika jatkaa matkaa, ja tämä kisu jäi ikkunaan vilkuttamaan meille iloisesti.
Nuppu ja Juju olivat innoissaan, kun Henna vietti yön kissamotelli Hupsula & Höpsölässä. Nuppu etenkin oli niin mielissään, että se oli raahannut aamuyön pimeinä tunteina koko hurinalaitteistonsa juhlavieraan korvan juureen ja suikannut parit suukotkin. Nuppu suostui sunnuntaina myös demonstroimaan, miltä tuntuu pitää sylissä ihan löllösti lerppuvaa ragdollia.

 
Asento on jotakuinkin sama, oli Nuppu sängyllä tai sylissä.

Kun Henna oli lähtenyt, kissat saivat pian uutta ihanaa lomaseuraa: Mummi Poppanen saapui Hupsuttamoon siksi aikaa, kun me teimme pienen kotimaan lomamatkan, jolla kohtasimme yhteensä 19 eläinystävää. Tietenkin myös Tallin tarinoiden jengin, joka oli saanut uusia, sympaattisia jäseniä.

 
Pihamaalla tepasteli komea kukkonuorukainen nimeltä Elmeri.
Sillä oli suojeltavanaan kanarouvat Elma, Alma, Helmi ja Tipitii,
mutta Elmeri hurmasi minut niin perusteellisesti, että lähes
kaikki kuvani ovat vain ja ainoastaan siitä.
 
Elmeri oli niin komea ja kohtelias...

...eikä tätä suloisempaa kukkopeflettiä voi olla olemassa! <3
Jos Elmeri olisi kissa, se olisi ehdottomasti ragdoll!
 
Paikalla oli silkkikanojen lisäksi myös silkkiturpia.
Tässä ruohotuppoja hamuaa suomenheppa Eemeli.

Inkkarihapsujensa takaa kurkisteli islanninheppa Sónata.

Misu hengaili seurassamme hyväntuulisena mutta suostui
näyttämään Nuppua ja Jujua varten hurjan saalistusilmeensä...
”Rrräyh!” Ja kylläpä nössöillä kaupunkilaiskissoilla oli taas ihasteltavaa! 

Agilityvuohi Vili moikkaili meitä suu täynnä meheviä lehtiä.

Vuohille kelpaavat näköjään melkein mitkä tahansa korret ja varret. Njam!
 
Maalaisidyllin jälkeen lomailimme kaupungissa, mutta sieltäkin löytyi eräs suloinen otus, joka oli tainnut odottaa paparazzeja ja oman mallikansionsa päivittämistä kesäkauteen:

 
Siiri on pieni mutta suuri hauva, joka rakastaa halimista ja sylikoirailua.
 
Se nauttii korvia hellästi lerputtavasta kesätuulesta ja
voikukan tuoksusta, joka kantautuu sen söpöön pikku kuonoon.
 
Hieno pikku koila! Joo, olet! <3
Itäisen kesäturneen jälkeen palasimme höpsön ja tosi pöpsön luo, ja olemme viettäneet yhdessä laiskaakin laiskempaa laatuaikaa. Sain luettua pahamaineisen Tikli-möhkäleen loppuun (fakta numero 9 oli siis valheellinen. Sori siitä!), ja sen jälkeen olen ahminut vetävämpiä kirjoja kuin viimeistä päivää ja nakutellut omaa romaania lukukaupalla eteenpäin. Pyörä on kuljettanut minua seikkailusta toiseen, ja teimmepä yhden luontoretken myös paatilla Vallisaareen.
 
Vallisaaren luonto on Helsingin monimuotoisin, ja kaikkialta kuului historian havinaa.
Oma kummituskin löytyy: eversti, joka haahuilee saarella ilman päätä!

Vallisaaressa asuu myös harvinaisia eläimiä, joista
bongasimme tällä kertaa vain Spider-Manin...

Hupsujen synttäriputkea on niin ikään jatkettu, sillä miespalvelija meni täyttämään eilen vuosia. Nuppu sai hänen merkkipäivänään lahjaksi superpaljon paijausta:

 
Vähältä piti, ettei neitokaista varastettu Läntiseen Mummolaan!

Puippikin on yhä täällä eikä malta odottaa,
ketä seuraavaksi juhlitaan. Justuksen juhliin on onneksi
aikaa vielä yli yhden lomaviikon verran!
Ihanaa ja rentoa heinäkuun viimeistä viikkoa kaikille!