Arvotaan "Soinnut solmussa" -nuortenkirja!

Nuppua ja Jujua on ihmetyttänyt jo pitkään, miten harvoin niiden blogi päivittyy, vaikka ne inspiroivat emoa kirjoittamaan joka ikinen päivä ja näppikseltä kuuluu tasaista nakutusta koko ajan. Viime kuussa pikku pumpernikkeleille viimein selvisi, mihin niiden kallisarvoista muusaenergiaa oikein on valutettu, kun postiljooni kiikutti ovellemme salaperäisen laatikon. Se oli täynnä äiskän kirjoittamia kirjoja, joita Juitsi ja Nöppis valjastettiin heti markkinoimaan!
 

”Juhuu! Saiskos olla tällainen musa-aiheinen nuortenkirja?
Sen sivuilla ei valitettavasti ole ainuttakaan räggäriä, mutta se on
kirjoitettu alusta loppuun meidän lämmön ja hurinan siivittämänä.”

Olen kertonut teille ennenkin, että Hupsuttamosta pulpahtelee aina silloin tällöin nuortenkirjoja, ja yhteistä niille on tähän asti ollut se, että teemat ovat liittyneet eläimiin. Sonja-sarjassa pyöritään heppojen parissa, kun taas Cecilia-romaaneissa Nuppu ja Juju ovat päässeet esikuviksi kirjoissa seikkaileville ragdolleille. Uusin tuotokseni ”Soinnut solmussa” sen sijaan kertoo klassisesta musiikista, ja pääosissa on kymmenen nuorta, jotka kaikki soittavat jotakin jousisoitinta.

 

”Meidän mama on itse soittanut tällaista härveliä pienestä asti.
Kuvassa näkyvä vingutin muutti meille, kun kässäri valmistui!”

Idea musiikkiaiheiseen nuortenkirjaan on muhinut mielessäni jo vuosia, ja sopiva hetki sen aloittamiseen koitti, kun vanhalla työpaikallamme iskettiin ovet lopullisesti säppiin. Halusin elämääni jotakin ihan uutta ja tein pitkästä aikaa paluun orkesteriin. Vanha harrastus leimahti uuteen liekkiin, ja löysin itselleni myös maailman ihanimman kvartetin. Nuotit leijailivat sydämeeni asti, joten halusin kirjoittaa musiikista – enkä suinkaan pelkästään klassisesta vaan kaikista musiikin genreistä aina poppiin, räppiin ja jazziin asti. Minua myös kiinnosti tuumia, miten samaan harrastusporukkaan kuuluvat nuoret näkevät toisensa ja millaisia ennakkoluuloja tai väärinkäsityksiä heille voi syntyä. Halusin osoittaa, miten pienet asiat nytkäyttävät tapahtumia joskus eri suuntaan niin, että lopulta kaikki on aivan toisin kuin kukaan olisi aluksi kuvitellut.

 

”Ehkä ne viulut muuttuvat lopussa banjoiksi tai nupuleleiksi! Vain lukemalla saat vastauksen.”

Päädyin rakentamaan tarinan hyvin eri tavalla kuin ennen: romaanissani on kymmenen lukua, joista jokainen on kirjoitettu eri soittajan näkökulmasta. Taustalla kulkee koko ajan yhteinen tarina orkesterin valmistautumisesta ulkomailla järjestettävään soittoleiriin, mutta jokaisen nuoren elämässä on meneillään myös paljon sellaista, jota muut eivät osaa edes aavistaa. Välillä soinnut ovat pahastikin solmussa, mutta kantavana voimana on silti musiikin ilo ja ystävyys.

 

”Mama soitteli kirjoittamisen lomassa niin paljon, ettei vongutus enää pelota mua!”

”Soinnut solmussa” -romaanin kirjoittaminen oli minulle aivan uudenlainen kokemus, ja välillä olin melkoisen solmussa itsekin, koska kymmenen persoonan ja tarinan yhteen nivominen vaati paljon lenkkeilyä metsäpoluilla ja huokailua näppiksen ja kahvikupin äärellä. Se oli samalla myös uskomattoman mielenkiintoista, ja oivalsin paljon uutta niin itsestäni, musiikista kuin muistakin ihmisistä. Nyt kun kirja on painettu, voin vain toivoa, että lukijat löytäisivät sen ja viihtyisivät tarinan parissa – parasta olisi, jos he inspiroituisivat musisoimaan itsekin tai ainakin lukemaan lisää kirjoja!

 

”Ihan huippua olisi, jos meidän äiskä innostaisi muitakin kirjoittamaan!
Ei tarvita muuta kuin läppäri ja vähintään yksi karvainen muusa.”

 

”Mama sai tämän kirjan lahjaksi ystävältään, ja siinä kerrotaan osuvasti, 
miksi me kissat ollaan kaikkein tärkeintä kirjoittamisprosessissa.”

”Soinnut solmussa” sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, mutta siinä tuumitaan paljon ihmissuhteita ja teemoja, jotka ovat ehkä lähimpänä yläkouluikäisiä ja lukiolaisia. Kirjassa on paljon huumoria, mutta siinä pohditaan arvomaailmaa myös vakavammin ja eri näkökulmista. Sointuja voi tilata melkein kaikkiin kirjakauppoihin (hyllystä sitä ei valitettavasti kovin monesta paikasta taida löytää) tai suoraan Kustannus-Mäkelän sivuilta. Voit myös kokeilla onneasi arvonnassa, sillä päätimme taas Nupun ja Jujun kanssa lahjoittaa yhden kirjan blogimme kautta! Ilmoita siis kommenteissa, jos haluat olla arvonnassa mukana, ja kirjasta ja arvonnasta saa mielihyvin vinkata kaikille, keitä kirja voisi kiinnostaa. Kaikkein eniten toivon, että tarinani löydetään ja sitä luetaan! <3

”Soinnut solmussa” arvotaan osallistujien kesken kahden viikon päästä!
Aikaa osallistua on sunnuntaihin 29.11. kello 16 asti! Jujusta tai viulusta
en luovu, mutta kuten huomaatte, Huipsi pitää jo peukkua kaikille osallistujille!

Pöhkö, pöhkömpi, kissaemo!

Jos erakoitumista edistävästä pandemiapöpöstä on etsittävä jokin positiivinen puoli, niin se on ehdottomasti kissaemouden intensiteetin eksponentiaalinen kasvu. En ole koskaan ollut mikään ”normityyppi, jolla muuten on kaksi kissaakin” – vaan Nuppu ja Juju sekoittivat pääni heti ensi näkemältä – ja kun rakkaista karvanassuista tuli yli puoli vuotta sitten myös lähikollegoitani, kissahöperyys vain kasvoi entisestään. Onneksi lähipiirini hyväksyy tämän hulluuden kenties hellyttävimmän muodon kiinteäksi osaksi minua, ja purskahdinkin nauruun, kun ystäväni lähetti WhatsAppissa kuvan, joka jostain kumman syystä toi hänen mieleensä minut:

 

Viestin saapuessa olin viltin alla läppäri sylissä, Juju jalkojen päällä, Nuppu viekussa
ja kissakahvikuppi "tassussa". Ketään tuskin yllättää, että ylläni oli kissahuppari
tai että vietin jälleen yhden täydellisen perjantai-illan juurikin näin!

Näytin kuvan tietysti myös Nupulle ja Jujulle, ja mietimme yhdessä, mitkä ihmeen kissaemovakoojat ovat kurkkineet ikkunoistamme sisään ja seuranneet Hupsuttamon etäarkea. Se selvisi eilen, kun saimme karvaisiin hyppysiimme alkuperäislähteen:

Kirjan nimeltä ”Kreisi kissaleidi” (Kirjapaja, 2020, suom. Vilhelmiina Koho).

 

Löysin itseni (ja Hupsut) AIKA monelta aukeamalta!

 

Tässä esimerkiksi nau’un Jujulle salaisuuksia.

Oikeassa elämässä hulluuteni venyy myös astetta pidemmälle: uusin hömpötyksemme on valssin tahtilajissa esittämäni harjauslaulu, jonka lurautan joka aamu Jujulle samalla, kun suin siitä parturintuolissa silokarvaisen pikku herrasmiehen.

Näin se biisi alkaa: ”Minä haajaan minun kissaa, minun pikkuista kissaa…”

Kissaleidikirjassa puhutaan muistakin tutuista ja tärkeistä jutuista, kuten ahkerasta teippiharjaamisesta, kisuvauvan ekasta hiekkiskakasta ja näppiksen päällä loikoilusta. Siinä köllötellään kissojen kanssa sängyssä pariinkin otteeseen, ja vaikka eräs julmuri mies ei vieläkään päästä Nuppua ja Juitsia yöksi makkariin, aamuisin säännöt sentään muuttuvat ja tilanne näyttää tältä:

 

Kuvitelkaa mustan kissan tilalle Nuppu otsa otsaani vasten.
Juju on aina jaloissani tai peiton alla, ja kännykkä loimottaa
sängyn ulkosyrjällä, kunnes torkkuajastin pilaa nirvanan.

Ja hei, tietenkin kunnon kissaemolla on oma äiskämuki!

 

Plus pari muuta teemaan sopivaa…)

Vaikka etäily sopii kreisille kissaleidille kuin katit ja kirjat kainaloon, on pakko silti tunnustaa, että odotamme jo aikaa, jolloin tämä typerä tauti nujerretaan ja pääsemme tapaamaan teitä muita ihanan kahjoja kissamameja ja -isiä ja juhlimaan karvaturriemme merkkipäiviä esimerkiksi tähän tapaan:

Kissanhiekkiskakku maistuisi jo!

Kiitos vielä ystävälleni tästä ihanasta hyvän mielen kirjasta, joka on selvästi
kreisien kissaleidien rakkaudella tekemä toisille yhtä pöhköille lajitovereille! <3

Kirjoista puheen ollen, olisiko teistä kiinnostavaa, jos tekisimme postauksen myös uusimmasta nuortenkirjastani, jonka valmistumista Nuppu ja Juju ovat edistäneet lämmittämällä jalkojani ja kehräämällä kauniita säestysääniä?

 

Se on yläkouluikäisille suunnattu nuortenromaani musiikin maailmasta,
ja sunnuntaihin 25.10. asti sitä voi tilata kustantajalta kirjamessuhintaan täältä.

Iloista syksyn jatkoa kaikille!

Paganuppu viuluviikarina

Alkuvuosi on ollut erikoista aikaa Pullervolle ja Pikku-Luikkuselle. Isikissi lehahti heti tammikuun alussa uusiin töihin, kun taas emo jäi kotiin homehtumaan. Se on ollut oikein miellyttävä käänne varsinkin eräälle mammanpojalle, joka on kiinnittynyt tiukaksi pahkaksi emon jalkaan. Vaikka tönin ja hytkytän, Juju ei suostu siirtymään. Se tutisee korvan kärkiä myöten mutta kääntyy vain katsomaan minua hellän unisesti, jotta lämmintä symbioosia jatkuisi vielä vähän aikaa tai vaikka ikuisesti. Siellä missä minä olen, siellä on aina myös Juju. Keitämme kahvia yhdessä, kokkaamme yhdessä, syömme yhdessä, kirjoitamme yhdessä... vain yksi harrastukseni irrottaa Jujun yhtä tehokkaasti kuin Cillit Bang lian:

”Mamaaa, buu-buu-buuuu!”

Nyt kun minulla kerrankin on aikaa, päätin elvyttää pitkäaikaisimman harrastukseni ja palasin soittamaan viulua sinfoniaorkesteriin. Se taas velvoittaa minua tsemppaamaan musiikin saralla myös kotona.

Jujusta on kiva katsella nuotteja.

Me jopa järjestelemme niitä yhdessä.

 

Mutta kun nuotit nostetaan ”telineeseen” ja viulu olalle, niin olen omillani!

Parilla ensimmäisellä treenikerralla sain vinguttaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, sillä molemmat kissat murjottivat sängyn alla. Juju tietysti siksi, että terrorisoin sitä melusaasteella, ja Nuppu luultavasti siksi, että olin valjastanut MS Nuppu of the Seasin aivan vääränlaisiin tehtäviin. Tämän tajusin eilen, kun löysin vihdoin ja viimein oikean nuottitelineen ja sain tuntea jotakin, mitä en ole koskaan viulua soittaessani tuntenut: kesken Faustin valssin jokin pehmoinen otus pönkkäsi pohjettani ja alkoi hyöriä jaloissani niin, että puuhkahäntä kietoutui niiden ympärille!
 

Aivan niin! Pumpa Pumpernikkeli eläytyi musiikkiin!

 

Se ehdotti, että voisin vähän nostaa tempoa ja keventää spiccattoa.

Miten ilahduinkaan, kun sain oman kotiopettajan – vai onko se kapellimestari?

Nuppu nautti myös Vivaldin viulukonsertosta, Corellin sonaateista ja jopa Wieniawskin masurkasta. Se pyöri jaloissani ja liversi välillä mukana niin somasti, että jouduimme pitämään pari eväspaussia. Viulu ei enää pelottanut Nuppua lainkaan, joten täydensimme harjoitusten lopuksi sen mallikansiota muutamilla musikaalisilla kuvilla.
 

Tässä Nuppu virittää viulua, jotta kuvista tulisi harmonisia.

 

Kaikukoppa näyttää pätevältä...

 

Mutta onkos tämä viulu vai sello, kun Nuppu ihan katoaa sen taakse?

Puff! Nuppuu? Huhuu? Söikö se sut?

 

Ehkä Juju oli oikeassa, ja laitetta kannattaa pelätä. Nupusta näkyy vain pala töppöstä!

 

Hihii! Nuppuhan vain hassutteli. Kaikki hyvin pikku viuluviikarilla!

 

Lopuksi vielä yksi vakava virtuoosipönötys Paganupulta,
Paganinin taitavalta kissavariantilta.

Kun ehdotin Jujulle viulutuntia, se sanoi olevansa matkalla hammashuoltoon...

...vaikka oikeasti sillä oli kiire pujottamaan pehmoiset tassulonkeronsa
emon koipien ympärille ja vaipumaan taas suloiseen yhteisnirvanaan...

Mitä luulette, tuleeko Jujuninistäkin vielä joskus viuluvirtuoosi?

Juju Surround System

Nuppu ja Juju asuvat kerrostalossa ja ovat sopeutuneet hyvin aristokattiseen elämäänsä. Ne eivät harjoita jyskyttävää kanta-astumista tai järjestä kovaäänisiä bileitä. Ne eivät myöskään soita käyrätorvea, huudata täysillä telkkaria, ajele mopolla ympäri asuntoa tai kiikaroi naapuritaloihin. Niiden hyvin hoidetusta hiekkaklosetista ei leijaile koskaan epätoivottuja aromeja rappukäytävään, ja kissat itse ovat lähes aina miellyttävän tuoksuisia.

Ragdollien lämpimät varpaat nuuskuvat aivan maapähkinävoilta!

Koska Nuppu ja Juju paijaajineen ovat jotakuinkin esimerkillisiä kerrostaloasukkeja, naapurienkin soisi käyttäytyvän yhtä oppikirjamaisesti. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yläkerrassamme asuu tätihenkilö, joka paitsi tömistelee kaksiossaan edestakaisin kuin pillastunut puhvelilauma myös kilkuttaa väsymättä pianoaan. Chopinia jaksaisin ilman muuta kuunnella, ja Mozart kasvattaisi paitsi meidän ihmisten myös räggäriemme älykkyysosamäärää. Myrskyluodon Maijaankin tyytyisin, mutta aamuisin seitsemältä korviimme kajautetaan teos ”Popsi popsi porkkanaa”. Viikonloput kuluvat hauskasti Aaronin pianokoulu -bravuurien parissa, ja varsinaisia tähtihetkiä ovat illat, jolloin Intiaanitanssi kajahtelee ympäri taloa vielä kymmenen jälkeen.

Viikonloppuna Juju muistutti, että emolla on täsmäase naapuriviestintään:
oma viulu ja kellastuneita nuottivihkoja.

Niinpä valitsin lempikappaleeni ja vingutin vaikeita kohtia oikein
hitaasti ja huolellisesti. Tässä vaiheessa Juju pinkoi sängyn alle,
ja närkästynyt Nuppu löytyi myöhemmin hiekkiksen uumenista.
Mutta loppuivatko pianosoolot? No eivät tietenkään.

Mieheni mielestä yläkerran konserttipianisti ei intohimoisesta harjoittelustaan huolimatta syyllisty rikokseen, joten en kuulemma ole oikeutettu kutsumaan paikalle poliiseja, palokuntaa tai mitään muutakaan virallista tahoa. Eikä tarvitsekaan, sillä miehelläni oli toisenlainen ratkaisu porkkanabiisin vaimentamiseen:

Asuntoomme roudattiin Juju Surround System!

Juju painotti, että oikeasti kyseessä on Sonos-kaiutin makkariin.

Jujusta asennushommat olivat mukavia, mutta johtosotku sai Nupun näkemään punaista.

Iskä ja Juju säätivät hetken aikaa, ja pian Nupun lempibiisi
soljui ilmoille upouudesta kaiuttimesta.

Tässä kuvassa Nuppu ja herra Susi kuuntelevat Jennie Abrahamsonin Wolfia 
viidettä kertaa peräkkäin, eikä plinkutukselle ole enää sijaa majatalossamme!

Diagnoosina kissanirvana

Viimeinen viikko ennen kesälomaa oli Nupulle ja Jujulle poikkeuksellisen rankka, sillä "emo" oli liesussa aamusta iltaan: ensin töissä ja sitten monenlaisissa viulunsoittoriennoissa. Ehdimme vaihdella aamulla poskisuukot, pöykkäillä toisiamme viiden kinttailla ruokakupin tuntumassa – ja halailla kympin jälkeen hyvänyöntoivotukset, joiden yhteydessä sain todistaa muutamia kaikkien aikojen raveja. Vaikka mieheni vietti illat tiiviisti kissojen seurana, hän ei selvästikään pystynyt korvaamaan minua täysin, sillä Juju ilostui aina silmin nähden kotiintulostani. Kun olin poissa, poitsua ei huvittanut säntäillä edes hiuslenksujen perään, mutta kun saavuin paikalle, Juju alkoi hypellä ja reuhata kuin ragdollin muotoinen minihurrikaani.

Nyt on emo taas kotona, ja uusi hiirikin ilahduttaa!

Kiireistäni johtuen emme onnistuneet naukutreenissäkään aivan toivotunlaisesti. Jujun oli vaikea ymmärtää, että oikeasti halusin sen naukaisevan käskystä. Se kyllä oppi kakaisemaan ilmoille hämillisen pikku narinan, kun odotin kyllin pitkään, mutta silloinkin äännähdyksen perässä oli selvästi ujo kysymysmerkki. Perjantaiaamuna tosin sain aivan spontaanisti reippaan vastauksen, kun kysyin unisena sängystä "Joko loma alkaa?". Juju huikkasi oven alta kärttyisesti "Noooo!" Onneksi happaman kissapojan väite oli silkkaa palturia, ja tänään pääsimme jo nauttimaan yhteisestä aamuvetkuttelusta. Kissat tulivat sänkyyn ja käpertyivät niin onnellisiksi pikku hurinakeriksi, että niiden on ollut pakko tajuta, ettei kyse ole ihan tavallisesta viikonlopusta. Onhan edessä sentään neljän viikon täysmittainen kissasymbioosi!

Loma-aamu alkaa aina hyvin, kun näkee heti
silmänsä avattuaan pieniä ragdolleja siellä täällä.

Mitä olisi rantalekottelukaan ilman näitä höpönassuja?

Kissojen soittotunti

Minusta viulu on soittimista hienoin, eikä korvilla voi vastaanottaa mitään kauniimpaa kuin Haydnin jousikvartettoja. Paitsi tietysti kissojen kehräystä. Olen aikaisemmin kehunut Nupun ja Jujun absoluuttista sävelkorvaa ja luontaista musiikintajua, joten vihdoin ja viimein päätin aloittaa niiden kanssa kurssin viulutekniikan perusteista.

"Onkos tämä Stradivarius vai Guarneri?"

Kaivoin esiin oman, rakkaan viuluni ja viritin ilmoille Accolayn viulukonserton alkunuotit. Sainko aplodeja tai hurraa-naukaisuja? En. Kaikkea muuta. Juju viiletti korvat ja häntä luimussa sängyn alle. Nuppu taas nousi istumaan tassupedissään ja mulkaisi minua. En edes tiennyt, että Nuppu osaa katsoa niin pahasti. Jatkoin lempeään piano pianissimo -kohtaan, mutta kun Nuppu-neitikin köpötti äkeänä sängyn alle, päätin luopua kamarimusisoinnista ja aloittaa kissojen kanssa aivan alkeista. Niinhän minäkin lapsena tein, eikä kukaan ole Paganini syntyessään. Jos musikaalisia kattejani on uskominen, minussa ei ole vieläkään viuluvirtuoosin vikaa. Ehkä sitten seuraavassa elämässä?

Pitkällinen maanittelu sai Jujun tulemaan
lähemmäs kauheaa ulvomalaitetta.

Tätä lähemmäs hirviötä se ei tullut.

Siksi hirviö meni tapaamaan Jujua kiipeilypuuhun.
Treffit eivät kestäneet kauan.

Luulisi, että konekiväärikotelo pelottaisi
enemmän kuin pieni vaaraton viulu...

Kun tavallista viulua oli kauhisteltu ja hartsin tuoksua
nuuskuteltu, emo vetikin vielä ässän hihastaan. Kirjaimellisesti.

Sähköviulun ääni ei ollut yhtään pelottava,
ja Nuppukin näppäili sillä kauniita pizzicatoja.

Olin viulutunnin päättyessä varsin tyytyväinen Nupun edistykseen.
Se oppi, mitä tarkoittaa forte, piano, andante ja al dente.