Honkkeli vuosihuollossa

Aina kun kohtaan uusia ihmisiä, minulla on tapana kertoa heille, että meillä on kotona kaksi lemmikkiä. Yksi kissa ja yksi hassunkurinen pörröpuffauspallero, jonka laji tai identiteetti ei ole täysin selvillä. Kissalla viittaan ilman muuta Jujuun, mutta tänään sain taas todeta, ettei herra Hienoherra ole tosiaankaan mikään tylsä tavis. Ja nyt meillä on siitä myös lääkärin lausunto!
 

Tietysti Juju on uniikki, se nyt on selvää!

Lokakuun alkupäivinä kävi niin kurjasti, että De Puipan rokotukset pääsivät vanhenemaan. Niinpä varasin hahtuvapoitsulleni ajan vuosihuoltoon. Itkun ja mourun kera sinne taas lähdettiin, mutta mitään todellista hätää ei ollut, vaikka sellainen viba saattaa kuvista välittyä.

 

”Mamaaaaa! Auta! Turkki on pilalla ja elämä myös!”

Stressi aiheutti Jujulle jo harmaita karvoja.

Onneksi poitsu rauhoittui, kun muistutin sitä, että rokotus olisi pikku juttu verrattuna
kaikkiin operaatioihin, jotka Nuppu-sisko on kestänyt kuin sitkeä puffisarvikuono.

Juju ujosteli vielä tutkimushuoneessakin, joten kopasta täytyi nostaa kansi pois. Lääkäriä huvitti, kun pienenä keränä värjötellyt Juju paljastuikin pitkäjalkaiseksi honkkeliksi. Hetken Jujun kanssa puuhailtuaan lääkäri tuumasi, ettei Juju ole muutenkaan kovin ragdollmainen, koska se on niin kovin valpas. Hän epäili, että kyseessä saattaisi olla valeasuinen cornish rex, eikä tämä kissaemo suinkaan tyrmännyt ajatusta. Viilettäähän Juju usein asuntoa ympäri formulakorvaisena karvarakettina.

Juju oli nätisti tutkimuksen ajan eikä hermostunut
edes vasempaan kannikkaan tuikatusta piikistä.

Poitsu sai kehuja hyväkuntoisesta turkista ja puhtoisista hampaista. Kerroinkin ylpeänä, että Juju itse pitää huolen siitä, että pöpöt karkotetaan sen purukalustosta joka ikinen ilta. Juju todettiin myös hoikaksi, ja vaikka minua ei kehotettu lihottamaan sitä, jäin miettimään, pitäisikö sille hankkia vaikkapa penturuokaa, jotta se saisi edes pari sataa grammaa lisäpainoa. Juju tosin on paitsi nirso myös herkkä, joten ruokavalion säätäminen on aina vähän riskialtista.

  

Kun lääkäri kirjoitti anamneesia, kaivoin kunnon bloggaajan tavoin
kameran esille. Silloin Jujun käytös muuttui täysin: se rentoutui silmin
nähden, maistoi lääkärin tarjoilemia palkkioraksuja ja alkoi tutkia paikkoja!

Päättelimme lääkärin kanssa, että Juju on blogikissana niin tottunut kuvaamiseen, että kamera sai sen tuntemaan olonsa kotoiseksi. Enpä olisi koskaan ajatellut, että bloggaamisesta voisi olla tällaistakin hyötyä, mutta aina sitä ihminen (ja kissa) oppii kaikenlaista uutta. Samalla tavalla sain Jujun rauhoittumaan, kun odotimme kyytiä kotiin:

Kukkuu! Kuka pieni siinä matkustaa? Eväitäkin olisi vielä jäljellä. 

Tein kotona loppupäivän etätöitä ja valvoin, että Juju toipui hyvin rokotuksesta. Minua varoiteltiin, että sen ruokahalu saattaisi olla huono ja kissa muutenkin väsynyt, mutta tässäkään suhteessa Juju ei ollut tavanomainen tapaus. Sillä oli sudennälkä, ja se tuhosi lääkärin antamat eväsraksut heti kotiin päästyään. Sen jälkeen se nassutti purkillisen Canaganin märkäruokaa ja töpsötteli tyytyväisen näköisenä ympäriinsä, kunnes asettui lopulta jalkani päälle torkkumaan.

 

”Jos olen näin söpö, niin ethän, mama, enää vie sinne paikkaan, jossa sanotaan honkkeliksi?”

Entä miten päivän tempauksiin suhtautui se toinen lemmikki? Sen sijaan että Nuppu olisi ollut pikkuveikan tukena, se liukeni äänettömästi paikalta, kun kantokoppa ilmestyi eteiseen. Seuraavan kerran neitosesta tehtiin laiskanpullea näköhavainto, kun saavuimme kotiin. Se taapersi unenlämpimänä eteiseen, vilkaisi meitä haukotuksen lomasta, ripsutti pari kertaa selkä köyryssä pahvitoukkaa ja hävisi sitten taas teille tietämättömille. Edes ruokatölkin avaus ei saanut Nuppua palaamaan, vaan siihen ihmeeseen tarvittiin boksin piilottaminen. Sen jälkeen Nuppu on taas ollut hyvää pataa meidän ja koko maailman kanssa. Varsinkin emon laukun...

 

”Ehkä täällä pussukan uumenissa piileksii vielä pari raksua...”

Nuuh, nuuh... Rex?

Eilen vatsassani lepatti perhosia, sillä edessä oli kutkuttava tapaaminen erään ihastuksen kohteeni kanssa. Kyse ei ollut ensitreffeistä, mutta aikaa edellisistä pusuista oli vierähtänyt jo sen verran kauan, ettei jännityksen tunnetta voinut taputella niin vain piiloon. Laukussani oli kanaherkkuja, ja tunsin hytinöiden keskellä myös hienoista syyllisyyttä, sillä namit eivät suinkaan olleet omille kullanmuruilleni. Jos totta puhutaan, en ollut edes kertonut Nupulle ja Jujulle meneväni jonnekin suoraan töistä. Olihan niille luvassa perjantai-illan ilakointia "iskän" kanssa sillä välin, kun minä hummaisin tällaisten otusten parissa:

Saanen esitellä ystäväni kissaihanuudet: Viljo, Hely ja Urho!

Ilokseni hellyyden väreilyä oli yhä ilmassa, ja sain osakseni niin kehräystä, puskua kuin hurinaakin. Lämpimien tunteiden takana oli cornish rex -rotuinen herrasmies Urho, joka teki myös sen, mitä salaa toivoin ja odotin: se kapusi hengailemaan olkapäälleni! Niin moneen kuin Nuppu ja Juju namien edessä taipuvatkin, niistä ei olisi ikipäivänä kiikkumaan kiikkerän emon luisevilla hartioilla. Muutenkin kyse oli selvästi kissuuden aivan erilaisesta ilmentymästä: Rexien lyhyt ja samettinen kikkarakarva tuntui eksoottiselta untuvaiseen räggärivillaan verrattuna, ja siinä missä ragdollit tepsuttelevat kuin pienet teddynallet, rexit suorastaan säpisevät!

Helyssä ja Urhossa on itämaista mystiikkaa. En usko
väitettä, että niillä olisi sahanpuruja aivojen paikalla! :)

Pikkuinen Lempi on siro ja simpsakka!

Bussimatkalla kotiin mietin huolestuneena, hyväksyisivätkö Nuppu ja Juju minua enää edes takaisin uusine uljaine tuoksuineni. Jouduinkin heti ovella massiivisen nuuskutusoperaation kohteeksi. Jujun pieni, tarkka kuono imuroi minut milli milliltä, ja kaikki salaisuuteni paljastuivat. Räggäripojun loppupäätelmä oli, että emo on tavannut neljä cornish rexiä, yhden valko-oranssin maatiaiskissan, kaksi hauvaa ja vieläpä yhden ihmisvauvan. Bingo!

Juju oli tiiviisti emon kannoilla koko eilisillan. Vasta tänä
aamuna se purki hetkellisen hylkäyksen aiheuttaman mielipahan.

Kun asia oli perin juurin käsitelty, aloimme treenata
olkapäälle hyppäämistä ja pääsimme näin pitkälle.
Sain Urho-vierailuni lopullisesti anteeksi vasta,
kun hain tänään kaupungilta Jujullekin nameja.

Nupullakin oli muka jokin ongelma, joten sekin sai
jostain käsittämättömästä syystä vähän lohdutusherkkuja.

Nuppu muistutti, että sillä on jotain, mitä rexeillä ei ole:
pörheä pulloharja, jota puuhkahännäksikin kutsutaan!