Nuppu ja Juju ovat minulle ikuisia kissanpentuja: pienen pieniä nöyhtäpalleroita, joita hoivaan, möössään ja mössytän parhaan taitoni mukaan. Vaikka katit ovat usein melkoisia sylivauvoja, ainakin toinen niistä on saavuttanut jo taaperoiän. Ja siitä minun on kiittäminen äitiäni, joka kokeneena kasvattajana johdatti Nupun tukevasti taaperruksen polulle.
Ja sehän tapahtui siis jo heinäkuussa, kun Mummi Poppanen oli meillä kissavahtina ja askarteli Nupulle maailman maukkaimman tikkunekun. Slurps!
Jonkin ihme taian avulla vanha, tylsäksi luokiteltu vauvakissain purulelu muuttui rispaantuneen nauhan lisäyksen myötä superhauskaksi leikkihärveliksi!
Sen kanssa rellestettiin viikosta toiseen, ja odotin koko syksyn, milloin peput painuisivat lattiaan ja Hupsut komentaisivat emon keksimään uusia leikkejä.
Kyllästyminen valtasikin Jujun syyskuussa, joten sille rakennettiin tuoreutta tavoitellen jännittävä kiipeilytorni olkkarin pöydälle.
Lokakuussa viihdettä ja virkistystä haettiin kukkasia nuuhkimalla.
Mutta kullannuppu rakastui näkerryskilluttimeensa päivä päivältä syvemmin.
Aina kun lelu kaivetaan esiin, Nupun silmät alkavat loistaa ja se hölkkää heti paikalle!
Nömpäpömpä nappaa lelun suuhunsa ja lähtee kuljettamaan sitä inisten Isikissille.
Reitti on sille tuttu ja moneen kertaan taaperrettu.
Olkkarin kulmalta pitää kääntyä vasemmalle...
Sitten vaaputaan naru tassuissa tynnyrin ohi ja lopuksi hypätään piipittäen pöydälle. Kun kehuja on tullut riittävästi, Nuppu aloittaa paluumatkan minun luokseni.
Toisinaan reitin varrella möllöttää kuitenkin toffeelaikkuinen hidastustöyssy.
Se vaanii viikset ja varpaat väristen Nupun koreaa laahusta...
...ja stoppaa epäilyttävät piiperryspuuhat!
Voi ei, Nuppuliini ehti nuolaista ennen kuin tipahti. Miten tästä enää pääsee piipertämään mihinkään?
Ainoa keino on käydä kantelemassa Isikissille. ”Mmmähhh! Ääh! Iiips!”
Toffeehidasteelle esitetään kaunis pyyntö, että se antaisi Nöpönenän taapertaa vapaasti.
Ja tokihan se Juicylle sopii. ”Taaperra vaan, Taapero! Kunhan et omi maman syliä! Se on mun!”
Nuppu on niin ihastunut leluunsa, että aikansa välillämme seilattuaan se tulee aina viereeni ja käpertyy nukkumaan kuono näkertimen päällä. Illan leikkihetken ja söpöysunien jälkeen lelu hiippailee lelulaatikkoon lepäämään, ja voi sitä iloa seuraavana iltana, kun laatikko taas avataan!
Kuinkahan kauan Mummin keksimä aarre jaksaa Nöpöstiinaa inspiroida?
Ja sitten vielä loppuun pieni kirjallinen muistutus:
Käykäähän kommentoimassa edellistä postaustamme sunnuntaihin 29.11 mennessä, jos haluatte osallistua Hupsujen emon kirjoittaman nuortenkirjan arvontaan! :)
Ennen uudenvuodenaaton ilotulituksia sain kokea paljon ekologisempaa ja ihanampaa poksetta ja ritinää, sillä sydämeeni pirskahteli piristävää kissanpenturiemua! Siitä saan kiittää Kiskatit-blogin henkilökuntaa, joka kutsui minutkin juhlimaan kahden suloisen kissapoitsun ristiäisiä. En ole yleensä kovin innokas bilehile, mutta kun tarjolla on kissanpentuterapiaa, kattiteemaisia tarjoiluja ja kivoja kissabloggaajakamuja, niin villit jaguaaritkaan eivät pitelisi minua loitolla.
Niin kovasti nämä pikkutiikerit vetävät minua puoleensa!
Onko söpömpää kuunaan nähty?!
Pienokaisten unta tarkkaili myös kaunis Rudi-täti...
...ja varpaitaan tuulettava Eppu!
Patea puolestaan kiinnosti enemmän tipu-tv:n tuijotus - ja emokissa Eddiellä olivat uudet hurmurikollit mielessä niin vahvasti, että poseeraukset unohtuivat.
Toisaalla pienet kissapedot heräilivät ja lähtivät liikkeelle, mutta vähän eri suuntaan kuin olin kuvitellut!
Kukkuu! Kuka siellä?
Vaikka kissanpentuja oli vain kaksi, ehdin mennä niissä ihan sekaisin. Pentuja tuntui hyppelehtivän nallen päällä...
...nallen takana...
...ja nallen sylissä!
Kun pikkukisut menivät taas latautumaan, me vieraat maltoimme siirtyä tarjoilujen pariin.
Olin otettu, kun minulle oli varattu taas Aristokattien Marie-kahvikuppi, ja tarjoilut olivat suussasulavia jopa siinä määrin, että unohdin kuvata niitä ja vain santsasin lisää. Kun kaikilla oli masu täynnä, vuorossa oli juhlien odotetuin hetki: ristiäiset. Hopeanhehkuinen ”kastemekko” oli levitetty sohvalle, paparazzit asettuivat aitiopaikoille ja ensimmäinen pikkukisu noudettiin paikalle kuulemaan ensi kertaa oman nimensä.
Hänestä tuli Vinha Vauh... Mikä mikä mikä?
Vinha Vauhko? Höh, malttaisitko siirtyä ihan hippusen vasemmalle?
Kiitti, nyt näkyy hyvin! Satu-pojasta tuli siis virallisesti Vinhaviiksen Vauhtiveikko!
Pikkuinen näytti hyväksyvän uuden nimensä, ja onhan se nyt huomattavasti edellistä machompi. Ihan puolueeton mielipiteeni siis. :)
”Hei, veikka! Sun vuoro saada rokimpi nimi!” ex-Satu hihkaisi veljelleen Aulille.
Ja niin lauteille kammettiin toinen pikkurokkari. Viiksen elä? Ei kai vain vetelä?!
Vielä mitä! Vinhaviiksen Veli Vikkelähän se siinä poseeraa kuin kokeneempikin blogikatti!
Se kallisteli päätään ja testasi erilaisia asentoja...
Kummitätirivistö hihkui innosta ja laulatti kameroitaan!
”Nyt riittää!” ex-Auli sitten tuumasi ja alkoi nimensä mukaan leikkiä varsin vikkelin tassuin.
Koska minulla ei ollut salamaa mukana, en saanut pienistä Vinhaviiksistä kummoisia vauhtikuvia. Mutta pienen pienellä videollani pennut leikkiä vipeltävät ja jopa pomppivat kuuluisilla blogikoivillani, jotka ovat aina pienten kissanpentujen (ja isompien katinrötkäleidenkin) käytettävissä:
Kiitoksena leikityksestä Veli Vikkelä eli Auli arpoi minulle rasiallisen Wiener Nougat'a, ja se kainalossani ja hymy huulillani palasin illansuussa omien Hupsujeni luo. Kiitos Naukulan Mammalle turvallisesta kyydistä – ja kaikille paikalla olleille mukavasta seurasta! Erityissuitsutus tietenkin Kiskateille ihanien juhlien järjestämisestä. Toivotamme pikkuisille ihanaa elämää uusissa kodeissa, kun se aika koittaa!
Sitä ennen vinhat veljekset saavat vedellä yhdessä vielä monet pehmoiset päikkärit!
PS. Älkää ihmetelkö, että Hupsut loistavat nyt hetken aikaa poissaolollaan somen puolella: jostain syystä tämä blogi on blokattu sekä Facebookista että Instagramista. Toivomme, että vika korjataan tauon aikana ja pystymme pian taas linkittämään Hupsujen juttuihin.
”No niin, äiskä! Mitäs oot hassutellut otsikoimalla meidän spa-seikkailuja vaikka millä nimillä ja muutenkin vitsaillut hyvin, hyvin kyseenalaisilla jutuilla!”
”Niin että kannattiko kirjoittaa ihan oikeilla nimillä niistä ruskeista jutuista, joita joskus tosi harvoin matkustaa mun taaemman osan matkassa? Senkin sanan oot sanonut täällä monta kertaa, niin ei oo äiskä ihme, jos meidät yritetään kaapia piiloon!”
Onko meillä ketään kohtalotovereita? Vinkit otetaan ilomielin vastaan!
Juju on sielultaan pieni, hentonukkainen kissanpentu, joka kaipaa ympärilleen lämpöä ja läjässä nukkumista. Nuppu taas on kuohkea kuin markkinoiden pulskin untuvapeitto, joten voitte kuvitella, mitä tapahtuu, kun vilusta värisevä Juitsi kiipeää Nupun kanssa samaan petiin, tekee pari arvioivaa piruettia ja läjäyttää itsensä ilmatiiviisti siskon päälle.
Niinpä, Karvapatteri lähtee vikkelästi lipettiin...
...ja pieni poika jää hampaita kalistelemaan.
Onneksi Jujulla on silti seuranaan toinenkin vilukissa: päivät pääksytysten kotona lorvaileva emo, joka ei pahastu ollenkaan yhteisistä lämpötalkoista. Elämme Jujun kanssa nykyisin lähes yhteen liimattuina – niin viltin päällä kuin sen allakin. Yritin myös värvätä jengiimme lisää väkeä viikko sitten Naukulasta, ja olin muuten vähällä onnistua!
Pärähdin paikalle (luvan kanssa) etuajassa ja aloin heti lirkutella Sulolle, Namulle, Noomille ja Noomin ihanalle pentupoppoolle!
Leikitin P-pentueen pienokaisia minkä kerkisin!
Sekä raidallisia että kilppareita...
...ja tuplahäntäisiäkin!
Annoin niiden lainata kameraani...
...ja kehotin niitä piiloutumaan laatikkoon, jonka voisin napata lähtiessä mukaani!
Suunnitelmani pikku kissapatterien kidnappauksesta alkoi kuitenkin selvitä muille kissabloggareille, kun jossain vaiheessa Juitsin huippuunsa virittämien kissaemokoipien päällä pötkötti useampi pentu yhtä aikaa. En voinut tietenkään liikkua, mutta onneksi Naukulassa sai nautiskella virvokkeita myös lattiatasossa.
Niin ihania kuin kaikki pienet ja isot kissat olivatkin, sydämestäni haukkasi suurimman palasen sylissäni kaikkein pisimpään uinaillut Pihla.
Kun bloggari toisensa perään lähti kohteliaasti kotiin, minä vain paijailin Pihlaa. Ymmärrätte varmaan, miksi. Se oli syötävän suloinen ja juuri sopivan lämmin liittyäkseen minun, Jujun ja fleecen lutuiseen seuraan.
Kuin pisteenä iin päälle seurasin hyvilläni, miten rennosti Pihla suhtautui päällensä pötkähtävään siskoon. Tässä on kissanpentu juuri meille! Oikeastaan ottaisin mieluiten nämä molemmat plus muut peet, kaksi ännää ja yhden komean ja söpösti murisevan ässän.
Lopulta suuri kidnappausoperaationi päättyi niin kuin ne aina päättyvät. Suuresta hingusta ja hellyysaalloista huolimatta jätin kaikki kisut Naukulaan, mutta mukaani sain onneksi hirmuisesti lämpöä ja hyvää oloa. Kiitos siis Naukulan kisut, Mamma ja kaikki paikalla olleet bloggaajaystävät! Oli kiva tavata teitä ja päästä Naukulassa käymään ennen kuin pikkuiset lähtivät omiin koteihinsa.
Siellä ne boksit taustalla jo odottelivat. Kaikkea hyvää pennuille ja heidän uusille palvelijoilleen!
Onneksi me saadaan Jujun ja fleecen kanssa hyvät lämmöt päälle ihan kolmestaankin!
