Prahakkaita lomanaukaisuja

Kevään myötä Nuppu ja Juju ovat muovautuneet lähes fyysiseksi osaksi minua. Juju on kuin imukupeilla sääriini muiskautettu söpönöpö ameeba, ja Nuppu on ängennyt usein kanssani vieläkin läheisempiin tunnelmiin. Eräänä aamuna nautimme jatkopalaunet niin, että nukuin kyljelläni Nuppua halaten niin, että sen naama oli masuani vasten ja häntä kutitti poskeani. Heräsin vasta, kun Nupulle tuli kuuma ja se mönki tööttäämään kuonollaan nenääni ennen kuin jatkoi viileämmille Höyhensaarille.
 

Nupun kanssa näkee aina  ihanan pehmoisia höttöunia!

Symbioosimme on saavuttanut tilan, jossa juttelen Nupulle ja Jujulle laveasti kaikenlaisia asioita: arkipäiväisiä höpötyksiä, henkeäsalpaavia salaisuuksia, nokkelia vitsejä ja päivänpolttavaa politiikkaa. Aloin pohtia, olemmeko polskuttaneet jo veteen piirretyn viivan yli, kun lähdin kerran lounaalle ystävieni kanssa ja hätäännyin, kun en ollutkaan muistanut kertoa kateille, mihin olen menossa, moneltako tulen kotiin ja mitä sillä välin kannattaa puuhastella (= ottaa vähän välipalaa, lekotella aurinkoläikissä ja kenties jahtailla sitä toista puuhkahäntäistä olentoa, joka kämpässä käyskentelee). 

 

Juju näytti takuulla tältä tajuttuaan, ettei mama ollut jättänyt toimintaohjeita!

 

Se harhaili luultavasti asuntoa ympäri alahuuli väpättäen...

Tai sitten se vain velmuili saadessaan kerrankin vapaat tassut touhuta mitä tahansa!

Onneksi hämmentävän tiiviiseen yhteiseloomme tuli toukokuun alussa luonteva breikki, kun lähdin äitini kanssa Prahaan tyttöjen reissulle, ja kissat jäivät pitämään Hupsuttamoa pystyssä kaksilahkeisen palvelijan kanssa. Niillä toimi hyvin ruokahuolto, leikitys ja turkinharjauspalvelu sillä välin, kun mama ja Mummi Poppanen ihastelivat Prahan kermakakkumaisen koristeellista arkkitehtuuria, riehakkaasti kukkivia puita ja kevätauringossa liplattavaa Vltava-jokea.

 

Tassuttelimme tietenkin kaikille näköalapaikoille, kuten Petrinin kukkulalle...

...ja Vyšehradin-linnoitukselle.

Kaikkialla oli ”vltavan” kaunista!

Praha on myös upea musiikkikaupunki ja lempisäveltäjäni
Antonin Dvořákin vehreää kotiseutua.

Tanssivilta taloilta (Fred ja Ginger) teimme yllätyskoukkauksen lähikadulle...

...koska siellä sijaitsi yksi Prahan neljästä kissakahvilasta.

Sujautimme sisätossut jalkaan ja bongasimme heti kaikki kahvilan yhdeksän suloista asukasta.

Ihmisten tarjoilut olivat kahvilassa aika köykäisiä,
mutta kissoille oli onneksi paremmat pöperöt.

Juomia katit nauttivat monenlaisista suihkulähteistä...

...ja tämän kisun bongasin myöhemmin nojatuolista
katselemassa virtuaalista takkatulta.

Kissakahvilan työntekijä oli todella mukava ja kertoi paljon
kissoista. Kahvilassa riitti tilaa, ja kissoilla siellä hyvät oltavat,
mutta kovin viihtyisä se ei silti vierailukohteena ollut.

Kun äitini nenää alkoi lisäksi kutittaa, jatkoimme matkaa
ja ihailimme Prahan kissoja hieman toisella tavalla.

Olisin niin mielelläni adoptoinut meille nuo kissatyynyt,
sekä osan yksi että osan kaksi.

Praha on oikea marionettien ja maatuskojen paratiisi...

...mutta nämä olivat ainoita koriste-esineitä, joita innostuin hieman hipelöimään.

Löysin myös kuvan mystisestä Joulukollista, joka on rapistellut porstuaamme monena aattona!

Kissoja näkyi siellä ja täällä...

...mutta onnistuin ohittamaan jopa nämä ihanuudet. Kaulakoruista olisin valinnut tuon
oikeanpuolimmaisen, joka muistutti minua omista perässä roikkuvista kotihupsuistani.

Prahan-kodissamme ei ollut ainuttakaan kissaa, mutta tunsin
itseni sellaiseksi, kun kapusin iltaisin kiipeilypuuhun nukkumaan.

Matkamme oli kaikin puolin ihana ja onnistunut, mutta hymy oli
herkässä myös kotiin palatessa – niin meillä kuin Jujullakin.

Nuppu vähän kyseli, että missäs sitä oikein on luuhattu...

Mutta noin nanosekuntia myöhemmin se kellahti kumoon ja komensi liittymään seuraan!

Ja sitten meitä taas vietiin niille trooppisen lämpimille ja silkinpehmoisille Höyhensaarille...

Southfork vs. puput

Pitkät pyhät ovat kissasymbioosille kuin lumeton talvi kastemadoille. Juuri kun luulet, että arki koittaa (tai routa iskee), saatkin jäädä kotiin viltin päälle nuhjaamaan pehmokissat kainalossa (tai möyriä yhä vain vetisemmässä mullassa). Mikäli symbioosia jatkettaisiin vielä viikko tai pari, muuttuisin varmasti itsekin kissaksi. Olen jo pari kertaa huomannut pökkääväni Nuppua ja Jujua hellästi päälläni, ja siinä missä kissat ennen nukkuivat kahdestaan kerällä, nukumme nyt kolmestaan kerällä. Kun olen keittiössä ruokakupillani, jaloissani kiehnää pari ragdollia. Karvakuonot luikahtavat perässäni jopa suihkuosastolle, ellen pidä varaani. Seura onkin niin mieluisaa, että olen alkanut kehrätä kovaan ääneen.

Hrrr, krrrr ja purrrr.... Mutta kuvassa on kuitenkin Nuppu.

Vasta eilen meille tuli pieni erimielisyys, joka liittyi kanavanvalintaan. Katselimme valkokankaalta vanhaa kunnon Dallasia, kun kissat tekivät perinteisen interventionsa. Aluksi peilipäällysteisten pilvenpiirtäjien kupeeseen alkoi putkahdella jättimäisiä kissahahmoja. Sitten tekstitkin peittyivät, mutta kissamaisen notkeasti väänsin itseni eri asentoon ja näin taas suurimman osan kankaasta. Lopulta Nuppu kuitenkin teki jotain uutta ja hämmentävää: se istuutui kaukosäätimelle, ja saman tien television ruutu naksahti päälle ja täyttyi herttaisista pupujusseista! Turha varmasti sanoa, kenen valitsema ohjelma vei voiton. Samalla tajusin, että siinä missä minusta on tulossa kissa, kissamme ovat muuttumassa pelottavan inhimillisiksi. Toivottakaamme siis tervetulleeksi huomenna alkava arki…

"Mutta kun Neloselta tulisi Hauskat kotivideot..."

Symbioottinen jatkopalauni

Nupun ja Jujun joululoma on edennyt melko unettavissa merkeissä. Päiviä rytmittävät ruokailut ja leikkihetket, mutta muuten olemme hengailleet varsin rennosti. Meille on kehittynyt paha mutta ihana tapa mennä vielä hetkeksi vällyjen alle aamupalan jälkeen. Juju etsii sopivan alustan jalkojeni päältä, ja Nuppu tulee ihan viereeni. Jos en tajua ottaa sitä kainaloon, se sanoo ”iuvviuh”, jonka jälkeen kierrän käsivarteni sen ympärille. Silloin alkaa kuulua hurjaa hurinaa ja toisinaan myös äännähdys tyyliin ”mmöyh”. Sen olen tulkinnut merkitsemään ihmiskielen merkkijonoa ”silitä”. Kun sitten rapsuttelen Nuppua, siitä tulee maailman onnellisin kissa, kunnes kuumuus lopulta yllättää. Silloin se siirtyy aavistuksen kauemmas mutta pitää silti huolen, että kontaktipinta säilyy.

Onko pienokaisistani tullut vihdoin isoja kissoja? Joskus nimittäin tuntuu kuin
vieressäni köllöttelisi lämpimiä, tuhisevia merileijonia karvapalttoot yllään.

Jotta emme vaikuttaisi aivan laiskamadoilta, on syytä kertoa hieman hetkistä, jolloin meistä nukkavieruista ja unen pörheistä lomailijoista tulee puuhapaketteja täynnä energiaa, intoa ja kevättä lupaavia auringonsäteitä. Uusi joululahjakala on saanut kissoihin melkoista säpinää samoin kuin Ajax Amsterdam -henkiset jalkapallotreenit. Jujun kanssa olen harjoitellut banaanipotkua pinkillä pallolla, ja Nuppu on höntsännyt muuten vain. Viimeisimmäksi rutatulla After eight -paperilla, jota se pallotteli ympäri asuntoa. Molempien kissojen suosikki on tätä nykyä silti suuri valkoinen pingispallo, joka pitää kamalaa mekkalaa parketilla vieriessään. Ja hyvä niin, sillä lomazombimaisen omistajan on syytäkin pysytellä skarppina...

"Mitähän joulukolli mietti, kun se toi
meille tällaisen vekottimen?"

Nuppu arvelee, että kala täytyisi
saada ulos isosta reiästä. Duh!

Nupulta petti hermo ja se sipsutti toisaalle,
mutta Juju aikoo selvittää tämän dilemman.

Kuten olen monet kerrat sanonut, meidän Juju on oikea älymiuku. Se tietää, että
jos lippua järsii tarpeeksi kauan, kala tipahtaa hökötyksen pohjalle ja sen
saa ronkituksi tassulla. Tästä syystä lelulla leikitään valvotuissa oloissa.

Tässä vielä Juju jalkapallokentällä. Se on joukkueensa sähäkin hyökkääjä. Oikea pikku Messi.

Kissaemo matkoilla

Niin symbioottinen kuin suhteeni Nuppuun ja Jujuun onkin, joudumme aina joskus tilanteeseen, jossa fyysinen etäisyytemme kasvaa. Olin valmistautunut eroon parhaani mukaan, mutta silti minua kirpaisi jättää kissat kotiin, kun lähdin itse viikonlopuksi sukuloimaan. Juju ei tehnyt hyvästejä helpommiksi vaan nökötti sylissäni iät ja ajat ja painoi pienet silkinpehmoiset kasvonsa kaulaani vasten kuin olisi varastoinut läheisyyttä. Nuppu taas ei ollut reissuun lähdöstäni moksiskaan, sillä se arvasi, että mieheni lellisi sitä aamusta iltaan.

"Ciao bella! Meillä alkaa kissanpäivät!"

Matkani aikana ikävöin kovasti Nuppua ja Jujua, joita olen katsellut viimeisen vuoden aikana niin paljon, että silmäni ovat jo kalibroituneet ragdollien mittasuhteisiin. Tästä syystä Nupun ja Jujun täysikasvuiset ”maalaisserkut” näyttivät mielestäni pikkuruisilta kissanpennuilta. Misu osasi tehdä temppuja yhtä näppärästi kuin Juju, ja Pipsalla ja Missellä varmasti riittäisi rottatarinoita, jotka saisivat kaupunkikissani naukaisemaan hämmästyksestä. Kissaserkuilla on myös se ihanuus, mistä minun kultamussuni vasta haaveilevat: ikioma kili. Se kiipeili juuri niin taitavasti kuin kuvitella saattaa ja olisi ollut mitä mahtavin tuliainen. En kuitenkaan raaskinut siepata pikku Tyttiä, vaan tyydyn kertomaan siitä suloisia iltasatuja. Kukapa tietää, vaikka jokin kaunis kesäpäivä Nuppu ja Juju vielä tekisivät retken vehreisiin maalaismaisemiin Tyttiä ja serkkuja tapaamaan...

Kun palasin matkalta, huomasin pian, kenen kissa Juju nykyään on. Valitettavasti ei minun...

Näin tyytyväisenä se on vain mieheni sylissä.

Väännetään nyt vielä veistä haavassa...
Näääääiiin tyytyväisenä!
Joululomalla aion valloittaa taas Jujun
pienen sydämen itselleni!