Gaselli pullerokuurilla

Hoksasin eilen, että hiekkarantasesonki on nyt parhaimmillaan. En uskaltanut heittää vielä talviturkkiani, mutta villatöppöset sentään huljutin Suomenlahden kesäisiin aaltoihin. Uimarannan lähistöltä löytyi jäätelökioski, josta kävimme hakemassa miehen kanssa jäätelötötteröt, ja kermaisen makeaa herkkua lipoessani mietin, ettei teko varsinaisesti edistänyt bikinikuntoon pääsyä. Olo kuitenkin viileni ja mieli virkistyi, mikä oli kaikkein tärkeintä. Samalla koin myös antavani hyvän esimerkin Jujulle, joka passitettiin toukokuun puolenvälin paikkeilla niin sanotulle pullerokuurille.
 

Otapa, Juju, vähän emosta mallia! Herkku päivässä pyöristää somasti!

Kevään mittaan Jujusta on irronnut rekkalavallinen karvaa. Turkin alta ei kuitenkaan paljastunut muhkeaksi pumpattua gladiaattoria, vaan ankeriasmainen pikku gaselli, joka sai emon huolestumaan virtaviivaisesta ulkomuodosta. Höyhensarjalaisiakin toki tarvitaan, mutta missä menee hoikkuuden ja ruipeluuden raja? 

 

Ehkä siinä, jos muistuttaa enemmän konepestyä villasukkaa kuin muhkeaa kissaa?

Tai kun jalat ovat virttyneet auringossa seitsemänmetrisiksi?!

Juju ei ole koskaan ollut tyypillinen ragdoll. Sillä on aina ollut pitkät raajat ja vinttikoiran fysiikka, ja eläinlääkäri on kuvaillut sitä hoikaksi pojaksi. Koskaan en ole saanut ohjetta lihottaa sitä, mikä olisikin vaikeaa: Juju syö hyvällä ruokahalulla mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Jopa lempiruoissa tulee seinä vastaan, eikä Jujun helmasynti ole ainakaan mässäily. Oletan, että pikku kuikelomme on kuitenkin kunnossa, sillä se ei oksentele kuin satunnaisia karvapalloja, ja touhuaa ja spurttailee tavanomaistakin riehakkaammin. Ei siis varmaan ole ihme, että painostakin on karannut parisataa grammaa, mutta Jujulla ei olisi vara yhtään hoikistua, joten emo otti tehtäväkseen palauttaa painon ennalleen.

 

Tässä on kaksi hyvin erikokoista kissaa, mutta ne molemmat painavat lähes saman verran! 

Nupun ihannepaino on 4,6 kiloa, ja se on pysynyt lähes grammalleen näissä mitoissa koko aikuisikänsä. Vyötärölle ei ole muodostunut makkaroita, eikä neitiä ole koskaan tarvinnut patistella ruokakupille. Herkkäkuonoinen Juju on sen sijaan toista maata. Se on hyvin tarkka ruokavaliostaan eikä hyväksy kupposeensa esimerkiksi ravintopitoisempaa penturuokaa.

 

Eihän Juju ole mikään vauva vaan iso poika! 

Nuppu taas on pieni tyttö, jolla on iso peppu. <3 Terveisiä Cocolle!

Tuhdeimmillaan Juju on painanut reilut viisi kiloa, mutta silloin kissoilla oli käytössään 24 h -Alepaa muistuttava raksubaari. Papanoiden napostelu oli molempien kissojen lempipuuhaa, mutta sen jälkeen, kun Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, meidän oli pakko poistaa lähes kaikki kuivamuonat asunnostamme. Siirtyminen märkä- ja raakaruokaan teki selvästi hyvää: Nupun allergiaoireet helpottivat, molempien kissojen turkin kunto koheni, ja mussukoista tuli kaiken kaikkiaan elinvoimaisempia. Painon laskeminen oli varsinkin Nupun kohdalla hyvä asia, mutta Jujulle toivoisin edes jonkinlaista vararasvakerrosta. Niinpä tartuin vinkkiin, jonka sain Nupun anopilta: voisin hankkia lampaanrasvaa ja plurtsauttaa sitä vähän Jujun kuppiin ruokahalua kasvattamaan. 
 

Rustiikkisen herkun etiketissä on Jujun lajitoverien kuva. Vaikuttaa lupaavalta!

Ajattelin, että pieni huomaamaton rasvatujaus saattaisi onnistua, mutta vaikka ujutin uutuutta Canaganin sekaan vain muutaman milligramman, Jujulta meni fiilikset. Se haistoi heti, että annoksessa oli jotain mätää, ja olin jo vähällä luovuttaa. Onneksi keksin vielä yhden keinon: dippauksen. Turautin rasvaa kämmenelleni ja kostutin kuivattua tonnikalapalaa ihraliemessä. Juju epäröi hetken, mutta tämän herkun vetovoima oli suurempi kuin lampaanrasvan luotaantyöntävä vaikutus. Niinpä sain sisäänajettua lampaanrasvan Jujun makumaailmaan. Nyt olemme jo päässeet tilanteeseen, jossa Juju nuolee loput rasvat kämmeneltäni, ja liekö rasvan vai emon kannustavien sanojen ansiota, mutta parin viime viikon ajan Juju on halunnut santsata oikeaa ruokaa. Eräänä aamuna se jopa oli niin kylläinen hyvästä ZiwiPeak-aamiaisesta, ettei se jaksanut raahata pullottavaa masuaan edes Hipsun hiusstudiolle! 
 

On mukavaa, että Juju myös itse muistuttaa, milloin on rasvauksen aika.

Sen saranat suorastaan narisevat,
ja pieni koipi huitoo jäykästi ylös ja alas.

Pienen öljyämisen jälkeen Juju on entistä ehompi.
Sen turkki on kiiltävämpi ja emo helpottuneempi.

Ilokseni voin tämän päivän punnituksen jäljiltä kertoa, että Juju on jo saanut takaisin ne parisataa kadonnutta grammaa! Tavoitteeni olisi, että saisimme kesän aikana ylitettyä viiden kilon rajapyykin. Kun Juju täyttää elokuussa aikuismaiset kuusi vuotta, vauvapainonkin soisi olevan historiaa.
 

Jäätelöä kissat eivät meillä tietenkään syö, mutta Jujun kuuluu saada nuuhkia
kaikkea uutta, mitä asuntoomme eksyy. Tämä nuuskuu mansikalta ja kaloreilta.

Kumman kesäherkun sinä mussuttaisit ensin? :-D

Honkkeli vuosihuollossa

Aina kun kohtaan uusia ihmisiä, minulla on tapana kertoa heille, että meillä on kotona kaksi lemmikkiä. Yksi kissa ja yksi hassunkurinen pörröpuffauspallero, jonka laji tai identiteetti ei ole täysin selvillä. Kissalla viittaan ilman muuta Jujuun, mutta tänään sain taas todeta, ettei herra Hienoherra ole tosiaankaan mikään tylsä tavis. Ja nyt meillä on siitä myös lääkärin lausunto!
 

Tietysti Juju on uniikki, se nyt on selvää!

Lokakuun alkupäivinä kävi niin kurjasti, että De Puipan rokotukset pääsivät vanhenemaan. Niinpä varasin hahtuvapoitsulleni ajan vuosihuoltoon. Itkun ja mourun kera sinne taas lähdettiin, mutta mitään todellista hätää ei ollut, vaikka sellainen viba saattaa kuvista välittyä.

 

”Mamaaaaa! Auta! Turkki on pilalla ja elämä myös!”

Stressi aiheutti Jujulle jo harmaita karvoja.

Onneksi poitsu rauhoittui, kun muistutin sitä, että rokotus olisi pikku juttu verrattuna
kaikkiin operaatioihin, jotka Nuppu-sisko on kestänyt kuin sitkeä puffisarvikuono.

Juju ujosteli vielä tutkimushuoneessakin, joten kopasta täytyi nostaa kansi pois. Lääkäriä huvitti, kun pienenä keränä värjötellyt Juju paljastuikin pitkäjalkaiseksi honkkeliksi. Hetken Jujun kanssa puuhailtuaan lääkäri tuumasi, ettei Juju ole muutenkaan kovin ragdollmainen, koska se on niin kovin valpas. Hän epäili, että kyseessä saattaisi olla valeasuinen cornish rex, eikä tämä kissaemo suinkaan tyrmännyt ajatusta. Viilettäähän Juju usein asuntoa ympäri formulakorvaisena karvarakettina.

Juju oli nätisti tutkimuksen ajan eikä hermostunut
edes vasempaan kannikkaan tuikatusta piikistä.

Poitsu sai kehuja hyväkuntoisesta turkista ja puhtoisista hampaista. Kerroinkin ylpeänä, että Juju itse pitää huolen siitä, että pöpöt karkotetaan sen purukalustosta joka ikinen ilta. Juju todettiin myös hoikaksi, ja vaikka minua ei kehotettu lihottamaan sitä, jäin miettimään, pitäisikö sille hankkia vaikkapa penturuokaa, jotta se saisi edes pari sataa grammaa lisäpainoa. Juju tosin on paitsi nirso myös herkkä, joten ruokavalion säätäminen on aina vähän riskialtista.

  

Kun lääkäri kirjoitti anamneesia, kaivoin kunnon bloggaajan tavoin
kameran esille. Silloin Jujun käytös muuttui täysin: se rentoutui silmin
nähden, maistoi lääkärin tarjoilemia palkkioraksuja ja alkoi tutkia paikkoja!

Päättelimme lääkärin kanssa, että Juju on blogikissana niin tottunut kuvaamiseen, että kamera sai sen tuntemaan olonsa kotoiseksi. Enpä olisi koskaan ajatellut, että bloggaamisesta voisi olla tällaistakin hyötyä, mutta aina sitä ihminen (ja kissa) oppii kaikenlaista uutta. Samalla tavalla sain Jujun rauhoittumaan, kun odotimme kyytiä kotiin:

Kukkuu! Kuka pieni siinä matkustaa? Eväitäkin olisi vielä jäljellä. 

Tein kotona loppupäivän etätöitä ja valvoin, että Juju toipui hyvin rokotuksesta. Minua varoiteltiin, että sen ruokahalu saattaisi olla huono ja kissa muutenkin väsynyt, mutta tässäkään suhteessa Juju ei ollut tavanomainen tapaus. Sillä oli sudennälkä, ja se tuhosi lääkärin antamat eväsraksut heti kotiin päästyään. Sen jälkeen se nassutti purkillisen Canaganin märkäruokaa ja töpsötteli tyytyväisen näköisenä ympäriinsä, kunnes asettui lopulta jalkani päälle torkkumaan.

 

”Jos olen näin söpö, niin ethän, mama, enää vie sinne paikkaan, jossa sanotaan honkkeliksi?”

Entä miten päivän tempauksiin suhtautui se toinen lemmikki? Sen sijaan että Nuppu olisi ollut pikkuveikan tukena, se liukeni äänettömästi paikalta, kun kantokoppa ilmestyi eteiseen. Seuraavan kerran neitosesta tehtiin laiskanpullea näköhavainto, kun saavuimme kotiin. Se taapersi unenlämpimänä eteiseen, vilkaisi meitä haukotuksen lomasta, ripsutti pari kertaa selkä köyryssä pahvitoukkaa ja hävisi sitten taas teille tietämättömille. Edes ruokatölkin avaus ei saanut Nuppua palaamaan, vaan siihen ihmeeseen tarvittiin boksin piilottaminen. Sen jälkeen Nuppu on taas ollut hyvää pataa meidän ja koko maailman kanssa. Varsinkin emon laukun...

 

”Ehkä täällä pussukan uumenissa piileksii vielä pari raksua...”

Pikku Prinssi

Olipa kerran pikkuinen prinssi nimeltä Juitsi Mammanpoika I, joka asui asteroidilla nimeltä Hup5ul4. Samalla taivaankappaleella piti majaansa myös emokissi, joka yritti kasvattaa Juitsipuppelista ISOA ja VANTTERAA poikaa. Vuodet vierivät, mutta Pikku Prinssistä ei koskaan tullut paksuposkista kollinpylleröä. Se pysyi aina sorjana Pikkukissinä, kunnes emo alkoi jo vähän huolestua. Vaikka ei siis muuten koskaan stressannut mistään turhasta saati ollut neuroottisuuteen taipuvainen.
 

”Älä suotta säiky, mama. Isoja XXL-kissojahan tässä ollaan!”

 

Mama sai kuitenkin slaagin nähdessään Pikku Prinssin, joka ei todellakaan
ollut kolmimetrinen vaan ihan vain pikkurillinpään kokoinen minililliputti. 

Niinpä Juippisuikale joutui lihotuskuurille. Asteroidille kannettiin jos jonkinlaista täsmätuotetta karitsanlihasta naudanrasvajauheeseen. Mutta koskiko Arvon Prinssi lampaasen? Eipä koskenut, vaan käänsi kiireesti kuononsa kohti toista tähteä oikealta.

 

Entä söikö nuori siniverinen naudanrasvajauheella
höystettyä herkkuruokaa? Arvatkaapa kaksi kertaa.

Pikku Prinssi ei ymmärtänyt, miksi sen pitäisi olla kymmenkiloinen räggärinmötkäle, sillä eikö moisia ole maailmankaikkeudessa jo yllin kyllin? Veristen lihakimpaleiden jäytämisen sijaan Pikku Prinssillä oli mielessään jotain rauhanomaisempaa.

 

Se alkoi kasvattaa babobab-puita.

Kun asteroidin toinen kuninkaallinen, pyöreäposkinen Nuppu Ruffenbeibi I, nassutti ahmattipossuna niin hepat, possunsydämet kuin peuramössötkin, Pikku Prinssi vain vaali ruipelona kaalimaataan.

 

Nuppu Ruffenbeibi oli Pikku Prinssin mielestä vaativa ja turhamainen,
planeetan ainokainen ruusunnuppu. Niin pullea ja soma.

Pikku Prinssi ei kuitenkaan antanut periksi. Se mietti elämän tarkoitusta ja kysyi
emolta kaikki filosofiset kysymykset, kuten miksi baobabit kasvavat niin hitaasti.

Lopulta pitkä odotus päättyi, ja Pikku Prinssin tuli aika niittää kylvämänsä sato:

 

Mutta ei kai viidakossa vaaninut jokin kammottava karvamato
valmiina nielaisemaan Pikku Prinssin kokonaisena?

Ei sentään, vaan Herra Nuoriherra sai vihdoin iskeä hampaansa
kuitupitoiseen purtavaan. Mutta arvatkaapa, maistuiko se?

”Yääks!” Pikku Prinssi piipitti eikä hamunnut baobabeja enää koskaan.

 

Niinpä emo toi viimeisenä oljenkortenaan metsästä tuoretta heinää.
Ja silloin alkoi maistua. Nimittäin leikki! Kalorit kuluivat, ja paino putosi.

Vaikka kotiasteroidillamme ollaan periaatteessa raksuja vastaan, päätti tämä kissaemo lopulta turvautua niihin lisäravintona, jotta Pikku Prinssistä kasvaisi vielä joskus Täydellinen Aikuinen. Ei tietenkään mikään tylsä, huumorintajuton kollinmötikkä vaan vain pikkuisen tuhdimpi poika, joka pysyy silti aina sisimmässään Pikkukissinä. Pienenä nirsona prinssinä, jota emo rakastaa ihan hirmuisesti.

Iloinen uutinen on, että pienet raksuannokset ovat lisänneet Pikku Prinssin
ruokahalua, ja parin viikon sisällä painoa on tullut lisää jo parisataa grammaa!

Prinsessalla olisi vielä yksi muistutus tähän loppuun:

 

”Nyt on käsillä viimeiset hetket osallistua arvontaan! Jos ette ole sitä vielä tehneet,
niin käykääpä lukemassa edellinen postaus ja kommentoikaa alle, että Nuppu is
the best. Aikaa on vielä tänään lauantaina 14.5. puoleenyöhön saakka. Hopi, hopi!
Tällä hetkellä voiton mahdollisuus on emon laskujen mukaan melkein 8 prosenttia!”

Kissojen pitkä matematiikka

Laskutaito ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Vaikka äkkiseltään luulisi, ettei tavallinen kissaperheen arki vaatisi matemaattisia lahjoja, joudun silti rassaamaan kahta laskuorientoitunutta aivosoluani kiperillä pulmilla joka ikinen päivä. Jos tölkissä on ruokaa 85 grammaa, ja sitä kuluu päivässä 170 grammaa kissan kolmea painokiloa kohti, kuinka paljon kaksi noin viisikiloista ragdollia syö sitä yhdellä aterialla kolmesta, jos kahdella muulla ruokana on jotakin muuta, vaikkapa köntsä lihaa? Niin, ja paljonko lihaa siinä köntsässä on, ja entä jos ahne pikku possu menee kupin äärellä unelmoivan neidin eväitä maistelemaan? Koska laskupääni ei riitä, yritän turvautua kaupunkilaistuneeseen maalaisjärkeeni ja lusikoin mössöä kuppeihin sen verran kuin sopivalta näyttää.

Satakakskytkolme miinus peltipurkki
jaettuna kahdella viiksivallulla...

Kissalaskuista pahimpia ovat myös aikalaskut silloin, kun kissoja on kuljetettava johonkin. Kuinka monta minuuttia kuluu juoksukävelykipitykseen toimistolta kotiovelle, jos vastatuuli on kymmenen metriä sekunnissa? Entä vastahankaisten kissojen pakkaamiseen? Vaikka kuinka kovasti lasken (sormin ja varpain), onnistun yleensä kehittämään itselleni valtavan kiireen. Eikä matematiikalta vältytä silloinkaan, kun ei ole kyse ruoasta tai ajasta. Tuorein mysteerini on tämä: Jos oletetaan, että tyttökissa on noin 25 cm korkea (aivan mahdotonta mitata tarkasti, sillä mitattava yksilö kellahtaa kumoon ja alkaa järsiä mittanauhaa) ja sohvan alus 8,5 cm, kuinka kummassa on mahdollista, että typykkä solahtaa sinne täysin sujuvasti? Entäpä, kun noin 30-senttinen kolli tekee saman? Jos joku teistä lukijoista osaa selittää tämän minulle, niin olisin kovin kiinnostunut kuulemaan ratkaisun ja kehittämään loogista päättelykykyäni.

Nuppu ei mene koskaan sohvan alle hitaasti ryömimällä
vaan kaistapäisellä ärinäspurtilla Pikkukissi kintereillään.

Sohvan alta on hyvä tarkkailla, milloin hurja
pikkuveli kyllästyy kyyläämiseen.

Kun aikaa kuluu riittävästi, huolestun aina, ettei Nuppu
ehkä enää mahdukaan vääntäytymään sohvan alta pois.
Niinpä otan avuksi kissanhoukuttimen...

Se yleensä tepsii, ja silmäni laajenevat joka kerta, kun taas
tajuan, miten suuri kissa sieltä sohvan alta putkahtaa!
Onko kyse optisesta illuusiosta vai
 David Copperfiedin silmänkääntötempusta?

Vielä yksi mysteeri: Viime viikolla tässä samaisessa korissa parin
metrin korkeudessa nähtiin yhtäaikaisesti kaksi isoa kissanmötikkää!
It's a kind of magic... A kind of maaaagic...!

Maagiset sata grammaa

Viime keväänä pidättelin henkeäni jo maaliskuussa. Juju lähestyi Nupun elopainoa niin vinhaa vauhtia, että menisi siskostaan ohi hetkenä minä hyvänsä. Kirsikkapuut alkoivat kukkia, juhannuspesusta selvittiin hengissä, synttäreitä vietettiin perheessämme neljään kertaan ja lopulta puiden lehdetkin alkoivat kellastua. Juju pysytteli silti alemmissa tai korkeintaan samoissa grammalukemissa kuin Nuppu. Olisin ollut ehkä enemmän huolissani, ellei pikkuruinen kollikissamme olisi venynyt muilla tavoin. Sen jaloista on tullut pitkät ja voimakkaat, ja kissan pituus nenästä hännänpäähän on ainakin viisi metriä.

Juju on melkein yhtä pitkä kuin eteisen raprap-baana.

Jujun ruokahalussa ei niin ikään ole koskaan ollut valittamista. Siinä missä Nuppu nirsoilee tai napostelee, Juju imuroi kuppinsa tyhjäksi pelkällä sisäänhengityksellä. Se syö huomattavasti siskoaan enemmän mutta toisaalta atleettisen ”jätkiksen” kulutuskin on varmasti melkoisen suuri. Kun talven ensimmäinen lumi tuli ja suli, luovuin jo toiveesta, että Jujusta tulisi koskaan Nuppua painavampi. Mutta kas – juuri ennen joulua se sitten tapahtui aivan yllättäen! Eräs aamupunnitus päättyi onnittelumyrskyyn, jossa hämmentynyttä Juju-poikaa kannettiin kultatuolissa ympäri asuntoamme. Se oli vihdoin ohittanut Nupun sadalla grammalla ja saavuttanut 5,4 kilon painon. Jos rotumääritelmiä on uskominen, Jujusta pitäisi tulla 6–10-kiloinen kollinjötkäle, mutta luulenpa, että näemme vielä monta joulupukkia ja kukkivaa kirsikkapuuta ennen kuin pieni, söpö kissanluikeromme kasvaa aikuisen miehen mittoihin.

Vaikka Juju on nyt siskoaan isompi, sen rohkeus ei ole kasvanut
lihasten myötä. Ylätasanne on siten yhä vain Nupun valtakuntaa.

Pysy aiiiiina pikkukissinä ja vaavina, älä koskaan kollistu...

Erittäin pufff marenki

Vaikka jalossa suomen kielessä on paljon hienoja adjektiiveja kuten pörheä, kuohkea ja turrikkainen, suosikkisanani Nupusta puhuessani on pufff. Samalla sinkautan käteni levälleen, jotta kuulija todella ymmärtää, millaisesta hötön määrästä puhutaan.

Pufffikissa katsoo vanhaa Dallasia valkokankaalta
ja samaistuu Sue Ellenin puhvihihoihin.

Koska karvaa on niin valtavasti, olen joskus erehtynyt epäilemään, että Nuppu saattaisi olla liiankin iso tyttö. Olen neuroottisesti  tunnustellut sen herkkiä pikku kylkiluita, mutta ärtymisen sijaan Nuppu on vain kehrännyt ja köllähtänyt selälleen. Helpotuksekseni olen aina päätynyt tutkimuksissani samaan lopputulokseen: Nuppu on kuin hattara tai marenki. Kun siihen koskee, käsi uppoaa silkkiseen untuvaan ja saavuttaa itse kissan vasta metrien ja metrien (tai ainakin senttien) päästä. Kyseessä siis on varsin sopusuhtainen kissa, jolla vain sattuu olemaan hämmentävän paksu turkki.

"Kokeile vielä mun kylkiluita, jookojookojooko?"

Nuppu itse osaa ottaa pufffailusta kaiken ilon irti. Se on selvästi hierarkiassa Jujua ylempänä, sillä kun Nuppu köyristää selkänsä, pufffauttaa karvansa ja ottaa sivuttaisia laukka-askelia hulvattomana pallona, Juju pinkoo karkuun ja antaa siskolleen vaikka viimeiset raksunsa. Yksi meistä kykenee siis ottamaan Nuppusen pörhistelyt vakavasti...

Pufffikissaa ken pelkäisi?