Mörrimöykyt parturissa

Kevään valoa ei suotta moitita julmaksi. Sälekaihdinten raoista tunkevat auringonsäteet paljastavat sumeilematta niin ikkunaan painetut kuononjäljet kuin kotonamme leijailevat kissankarva- ja pölypalleropilvetkin. Kirkkaassa päivänvalossa tein myös huomion, että pitkä talvi on mörrimöykkyistänyt kauniita kissojani aika tavalla, ja asialle oli tehtävä jotakin.

 

Mikäs rönttäpuli tämä tässä on?

 

Ja kuka unohti kammata kaulurinsa?

Juju on ollut kissoistamme aina se epähygieenisempi. Se ei törsää arvokasta aikaansa turhaan puunaamiseen, vaan nuolaisee pari kertaa vasenta kylkeä ja kerran oikeaa, ja pesu on sillä hyvä. Nuppu taas käyttää siistinä tyttönä paljon aikaa turkkinsa sukimiseen, mutta silti molemmilla kissoilla on tätä nykyä sama ongelma: liian pitkiksi venähtäneet kaulurikarvat, jotka luikertelevat kuin itsestään niiden suuhun. Haivenet kiertyvät kattien kieleen, kastuvat ällöttäviksi kuolasuikaleiksi ja jäävät kuivuessaan tönöttämään kuohkeasta kaulurista kuin kurjat risut.

 

Tässä vielä kokonaiskuva kiusallisista kuolapatsaista.

Fakta tietenkin on, etteivät edes kitalaessa uiskennelleet karvat saa ragdollien kauneutta katoamaan, mutta helläsydämistä emoa on riipinyt katsoa, kuinka tuhmat tupot kiusaavat kullanmurujani. Jouduin vähän väliä kiskomaan kaulurihuituloita takaisin kuivalle maalle, joten lopulta päätin loihtia molemmille kissoille kevyemmät kevättukat. Siihen tarvittiin vain sakset ja kaksi lisäosaa:

Juju houkuteltiin parturin penkille kuivatun kanapalan avulla...

 

...ja Nupun päähän sujautettiin pörppä eli tötterö estämään piraijamaista
hampaiden naksuttelua, jota saksien esiinmarssi aina aiheuttaa.

Jujun kanssa askaroidessani pystyin käyttämään hieman taiteellista silmääni. Poitsu istui nätisti aloillaan, kun ohensin pörheimpiä leuanalustuppoja ja lyhentelin pisimpiä huituloita tyylikkääksi polkaksi. Nupun parturointi oli kuitenkin hektisempää. Se räpiköi miehen sylissä ja käski heittämään sakset (ja emon) jorpakkoon. Pysyin silti rauhallisena ja silppusin karvaa kuin mikäkin Saksikäsi-Edward. Lopputulos onnistui sikäli, ettei Nupun tarvitse enää käyttää suurinta osaa päivästään karvatuppojen syljeskelyyn, mutta uuden lookin trendikkyydestä voi olla montaa mieltä.

 

Ei tullut ainakaan mitään tasaista pottaa!

Mutta ei tämä mikään Instagram-kampauskaan taida olla...

Onneksi Juju lupasi hoitaa kuvausbisnekset, kunnes Nupun kauluri
kasvaa takaisin ennalleen tai neiti oppii käyttäytymään kampaajalla.

Onko teillä muilla pitkäkarvaisten kissojen omistajilla vinkkejä,

 miten kaulurin saisi trimmattua nätiksi?

Akkuja ja omaa aikaa

Hupsuttamossa asustaa kolme introverttiä ja yksi ekstrovertti, joka on tietenkin Nuppu. Mitä kovempi meteli ja enemmän populaa, sitä hauskempaa reippaalla typykällämme on. Sekään ei silti jaksa touhottaa koko ajan, vaan joskus senkin on pakko hidastaa vauhtia ja ladata akkuja.
 

Hihii! Kyse ei tosin ole nyt kameran tai puhelimen akuista.

Olemme panneet merkille, että Nuppu tarvitsee päivittäin hyppysellisen omaa aikaa. Kun me muut siirrymme illalla olkkariin Netflixiä katsomaan, Nuppu jää usein köllöttelemään makuuhuoneeseen. Juju onneksi ymmärtää, ettei siskoa saa silloin härkkiä tai rökittää, joten se käpertyy miehen jalkoihin tai jopa syliin nukkumaan. Kun ohjelmat loppuvat ja on hammaspesun aika, Nuppu mönkii lämpimänä ja rauhoittuneena omasta kolkastaan valmiina ihastuttamaan meitä taas hassuttelullaan. 

 

Näin söpöltä Nuppu näyttää latautuessaan.

On mahtavaa, että Nuppu on pitänyt huolta jaksamisestaan, sillä menneellä viikolla siltä vaadittiin yhtäkkiä ympärivuorokautista seuraneiteyttä. Kasvanut sosiaalisuuden tarve liittyi suorasti perheen mieshenkilöön, joka otti ja lähti viikoksi työreissulle kaukaisille maille. Nupun täytyi siis ottaa päävastuu emon jututtamisesta ja makuuhuoneen öisestä vartioinnista rosmojen ja mörköjen varalta.

 

Okei, saimme onneksi apujoukkoihimme pariksi päiväksi myös kissojen
rakkaan Mummi Poppasen, jonka vieressä oli niin ikään hyvä latautua.

Loppujen lopuksi viikko vilahti hurjan nopeasti, ja myöhään perjantai-iltana katit säpsähtivät istumaan korvat uteliaasti hörössä. Ne laukkasivat kilpaa ovelle jo kauan ennen kuin edes kuului avainten rapinaa ja toivottivat miehen tervetulleeksi ehkä vähän turhankin innokkaasti. Ne eivät protestoineet edes sitä, että joutuivat yöksi taas makuuhuoneen ulkopuolelle omiin peteihinsä. 

 

Voiko olla, että rakkaat mörkövahtini tarvitsivat jo omaa
aikaa ja teholatausta intensiivisen emoviikon päätteeksi?

Kiikkerä kissapino

Kaikki kissanomistajat tietävät, ettei maltti ole rakkaiden lemmikkiemme valtti. Kun karvapalleron vatsasta kuuluu ensimmäinen vieno kurahdus, se purkautuu kuonosta valtavana nälkämouruna. Ruokaa on saatava HETI PAIKALLA, eikä älykäskään kissa yhtäkkiä ymmärrä fraaseja ”hetki vielä”, ”tulossa on” tai ”ihan aina ennenkin sut on ruokittu!” Juju-parka sohii tassulla varpaat harittaen, ja Nuppu puskee ja tönii pohkeeni melkein mustelmille. En voi kuitenkaan moittia katteja, sillä samantapainen kärsimättömyys on tuttua minullekin. Haluaisin, että asiat etenisivät salamana, ja joskus tuntuu piinaavalta hyväksyä, että täytyy vain rauhassa odotella ja katsoa, mihin suuntaan elämänpolku seuraavaksi kiemurtelee. Niinpä me päätimme treenata porukalla kärsivällisyyttä asettelemalla pinoon skotlantilaisia kissoja.

 

Ostin ”Stack the Cats” -pelin viime kesänä Edinburghista,
mutta en ole vielä koskaan malttanut rauhoittua sen pariin.

Ideana on rakentaa hieno muuri 12 kevyestä puukissasta. Ei ihan helppo juttu!

 

Aloin nostella värisevin tassuin palikoita päällekkäin, ja silloin Jujun maltti petti...

Sen oli pakko tulla auttamaan, ja homma oli aloitettava alusta.
Tunsin, kuinka kasvoimme kissoina ja ihmisinä.

 

Seuraava rakennelmani oli jo paljon kunnianhimoisempi, vaikka Juju ei malttanut
olla heiluttamatta häntäänsä ja tökkimättä kuonollaan projektin aikana.

 

Pöydälle saapui toinenkin apuri, joka on tunnetusti näppärä tassuistaan.

 

Minusta se kokosi aika hienon kissapyramidin, eikö vain?

Olin koko harjoituksen ajan tyyni kuin Himalajan laella meditoiva munkki,
ja kärsivällisyyteni palkittiin: oikeat kissat kyllästyivät lopulta pötkähteleviin
puukollegoihinsa ja onnistuin loihtimaan yllä näkyvän teoksen.

 

Päätin kruunata sen toisella Edinburghin-tuliaisella: kissataululla,
jonka ostin Nuppua ja Jujua ikävöidessäni. Se houkutteli Nupun
taas paikalle, mutta onneksi vain ihailemaan.

 

Juju asetteli jeejee-kissan paraatipaikalle vakain ottein.
Tämä on maltillista yhteistyötä parhaimmillaan!

Seuraavaksi halusimme kuitenkin hassutella, ja annoin Juitsin töniä kisut lattialle.

Sitten pinosin puisia ja karvaisia kissapalikoita ihan sikin sokin.

 

Tämä suloinen sarvipää oli suosikkirakennelmani!

 

Mutta kuten kaikki tietävät, kissan elämässä kaikki tiet vievät
keittiöön ja ruokakupille, ja leikin päätteeksi Hupsujen oli
saatava ruokaa NYT, HETI ja ÄKKIÄ!

 

Vaikka Nupun ja Jujun maltti ei varsinaisesti treenaamalla kasvanut,
rakentelu sai minut rentoutumaan ja unohtamaan kärsimättömät ajatukseni.

Mihin tahansa polkuni johtaakaan, tepastelen sitä pitkin kahden hassun karvaturrin kanssa...

 

...eikä meillä ole kiire mihinkään!