Fifteen feet of pure white hair

Nupun ja Jujun ensimmäinen karvanlähtö oli jännittävä kokemus tuoreelle kissanomistajalle. Ensimmäiset epäilykset siitä syttyivät, kun asuntomme alkoi kevättalvella muuttua aavemaisen haaleaksi. Vaikka siivosimme tuttuun tahtiin, huonekalumme näyttivät aivan tuonpuoleisesta haalituilta: nojatuoli oli kuin valkoisen homeen peitossa, ja tummanruskea makuuhuoneen matto näytti vuosisatoja vanhalta, hämähäkin verkkojen päällystämältä muinaismuistolta. Seuraava mielleyhtymäni oli, että asuntomme päälle oli satanut ensilumi – hiutaleiden sijaan kolattavanamme tosin oli monta kiloa hienon silkkistä ragdollien karvaa.

Kuinka monta karvaa näet kuvassa? Suurin osa niistä
päätyy vielä vaatteisiini, ruokaani ja silmäripsiini.
Silti jaksan ihannoida Nupun upeaa turkkia.

Ostin eläinkaupasta uuden, tehokkaamman harjan, ja varsinkin Nuppu nautti jokapäiväisistä karvankeruusessioistamme. Se katsoi silmät pyöreinä jättimäisiä villapalleroita, joita esittelin sille aina harjauksen päätteeksi. Veikkaan, että Nuppu mietti samaa kuin minäkin: sellaisesta karvamäärästä saisi kudottua vaikka mitä muotiluomuksia maailman säkenöivimmille catwalkeille. Kerrankin kirjaimellisesti.

Jujun silkkiseen turkkiin käytetään yleensä pehmoharjaa
mutta välillä myös vähän ydympää kampauskalustoa.

Kampaamokäynti saa Nupun unohtamaan arjen kiireet.

Syksyn karvanlähtömylläkkä ei ole vielä alkanut. Sitä odotellessa...