Jujucollien juhlapäivä

Jujun synttärit ovat tehneet tuloaan jo hyvän aikaa ja niitä on odotettu hurjan innokkaasti. Viimeksi eilen illalla mietin, mitä kivaa keksisin pienen pojan päänmenoksi, kun se täyttäisi aamulla yhdeksän vuotta. Aamuun mennessä olin kuitenkin autuaasti unohtanut, millä planeetalla asuin ja mitä päivää elettiin. Juju yritti vinkata minulle juhlapäivästään istumalla vienosti kahvinkeittimen ääressä, mutta olin niin silmät sikkurassa ja pää unenpöpperössä, että pusuttelin sitä vain tuttuun tapaan ja nostin sen sitten arkipuunaukseen Hipsun hiusstudiolle. Vasta kello 9:04 puhelimeeni kilahti viesti, joka säpsäytti minut todellisuuteen: 

Miten upean kortin kummityttöni olikaan piirtänyt Jujulle! <3

Hiippailin keittiöön hiljaa kuin ninja, muilutin tonnikalanamiputkilon mukaani ja palasin takaisin makkariin. Sitten polvistuin sängyn päätyyn, nostin vähän päiväpeittoa ja kajautin ilmoille ”Paljon onnea vaan”. Juju alkoi hurista ja kiemurrella, ja olisittepa nähneet, miten kiire sille tuli kääntyä selkäkiehnäysasennosta takaisin tassuilleen, kun se huomasi tonnikalanamit. Se nassutti onnellisena yllätysherkkuja, ihasteli vasta saapunutta korttia ja pönkkäili sekä minua että puhelinta kovin kiitollisena. Sovimme, että juhlat jatkuisivat mukavissa merkeissä työpäivän jälkeen, ja sen aikana päässäni muotoutuikin teema tämän vuoden juhliin. Arvaatteko alla olevasta kuvasta, mikä se on?

Täysimittainen agilityrata, johon kuuluu jopa musisointipiste...
Eiväthän tällaisesta tykityksestä selviä kuin...

 

...oman elämänsä bordercolliet!

Kun Juju oli taituroinut agilityradan monta kertaa läpi niin vauhdikkaasti, ettei kameraan tallentunut ainuttakaan tärähtämätöntä kuvaa, oli sopiva hetki ottaa puheeksi eräs iki-ihana söpönöpöjuttu, joka sai emon päätymään bordercollie-teemasynttäreihin. Syy ei ole nimittäin vain se, että Juju on aina fanittanut niitä ja luultavasti omaa ainakin jonkin verran kyseisen rodun geeniperimää. Pyysin Juitsia katsomaan puhelimesta, mitä hellyttävääkin hellyttävämpää se oli saanut synttärilahjaksi.

Onnea, Juitsi! Sait tänään uuden maalaisserkun, ja se on pieni ihana bordercollievaavi!

Sen nimi on Batman, ja me varmasti saadaan siltä lisää bordercollievinkkejä,
kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa! Te ootte sitten kuin kaksi marjaa!

Ihastelimme Batmanin kuvia pitkään, mutta sitten oli aika siirtyä aineellisten lahjojen maailmaan. Juju tiesi kertoa, että bordercolliet voivat oppia erottamaan nimeltä jopa 90 lelua, eivätkä jujucollietkaan jää kovin paljon jälkeen. Juitsi sai lahjaksi kaksi uutta lelua ja oppi heti niiden nimet.

 

Flamu Flamingo ja Rontti Rottanen. Flamu Flamingo ja Rontti Rottanen...

Romu... Flanelli? Ja Flätti Ronttinen...?

No ei vaiskaan, vitsi, vitsi! Jujucolliet ovat aikamoisia humoristeja!

Jujulla oli niin hervottomat jutut, että Nuppukin ryömi sängyn alta niitä kuuntelemaan. Se kuitenkin kääntyi kannoillaan huomatessaan, että emolla oli kamera tassuissaan. Koska halusin Nupunkin juhliin mukaan, vein kameran kiltisti piiloon – ja silloin tietenkin näimme synttärien pöhköimmän ohjelmanumeron: Nuppu heitteli Ronttia ilmaan kerta toisensa jälkeen ja viiletti sitten häntä sojossa ympäri Hupsuttamoa kuin mikäkin vinttikissa. Voisiko ensi kesälle tilata perhepiiriin myös whippetin, jotta Nuppetkin saisi oman sielunsiskon?

 

Päätämme juhlalähetyksemme nyt näihin tunnelmiin. Onnea vielä kerran
meidän oma rakas Pikkukissi Juju! Olet niin fiksu, kaunis ja hieno! <3

PS. Jos haluatte tutustua lisää Jujun bordercollieserkkuun, 

pikkuiselle on avautunut juuri oma Insta-tili nimellä ”bordercolliebatman”.

Räsyt sinivalkoisina

Ensi viikolla vietetään historiallista hetkeä, kun Suomi-neito täyttää kunnioitettavat sata vuotta. Vaikka Nupun ja Jujun sukujuuret ovatkin kaukana Amerikan-mantereella, kissat ovat syntyneet ja kasvaneet suloisessa Suomessamme eivätkä tiedä maata armaampaa. Siksi ne haluavat ehdottomasti ottaa osaa Suomi 100 -teemaiseen blogihaasteeseen, johon Tassulinnan kaverit meidät innostivat. Ennen linnanjuhlia ja Maamme-laulun nau’untaa sukellamme siis sinivalkoisiin tunnelmiin supisuomalaisten räsynukkekissojen seurassa.

 

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen... 

Siniset on esteet, sinisyyttä heijastaen...

Valkoinen on kaulus, valkoiset on yöt kesien...

 

Valkoiset on varvaskarvat nuo kissan pehmoisen!

Nupun ja Jujun mielestä näin lyhyt luraus ei mitenkään riitä ilmaisemaan niiden isänmaallisia fiiliksiä. Niinpä virittelemme ilmoille vielä toisenkin kertsin:

 

Pinkki ompi nessu, sininen on katseensa sen...

 

Siniset on puomit, sporttisuutta heijastaen...

 

Valkoinen on matto, valkoinen on niskansa sen...

Valkoiset on viikset sekä nuo kärjet tassujen!

Nuppu ja Juju saivat Jukka Kuoppamäen sävellyksestä sitkeän korvamadon, jonka ne halusivat karkottaa mihhaamalla muitakin kotimaisia klassikoita pienen potpurin muodossa.

Sinisimmukissamme, pus pus pus!
Sulle suukot annamme otsalle!

Katson sineen taivaan, tähti kirkkain sua,
taas mä pyynnöin vaivaan, ohjaa Ruffen luo!

On Pohjantähden alla tää Hupsuttamo mainen,
Mimmille mä laulan, oonhan suomalainen.

Ennen kuin hiljennymme odottamaan Suomen suurta juhlapäivää (ja Hupsujen minilomaa), kertaamme vielä haasteen säännöt ja vieritämme sinivalkoisen pallon näille blogeille:

Marraskuun muruset

Mimmi ja Alfred

Kollinkoukkuja

”Haasteen tarkoituksena on juhlistaa Suomi100 -juhlavuotta sinivalkoisin kuvin/postauksin. Kuvien ei ole pakko olla kukista ja puutarhasta, vaan kaikki kauniiksi ajattelemasi sinivalkoinen käy.”

Haasteen säännöt: 

1. Kerro postauksessasi, kuka haasteen aloitti (Tiiu/Puutarhahetki-blogista) 

2. Tee postaus, jossa sininen ja valkoinen ovat pääroolissa  

3. Haasta kolme tai useampi blogiystäväsi mukaan  

4. Käy kirjoittamassa postauksesi www-osoite Puutarhahetki-Suurien unelmien puutarha -blogin Sinivalkoista-haaste-postauksen kommenttikenttään.

Hupsuttamoon palailee vähitellen muitakin värejä.
Lämpöistä ensimmäistä adventtia teille kaikille
ja myöhemmin viikolla ihanaa itsenäisyyspäivää!

300 x OHOH!

Kukapa olisi vielä eilen uskonut, että kissaduomme happamampaan 50 prosenttiin kuuluva kissaneiti olisi se, joka räjäyttäisi potin aktivointiviikon ensimmäisenä päivänä heti kukonlaulun aikaan? En ainakaan minä, mutta niin vain kävi. Ja näin jälkikäteen kaikki on selvää kuin pläkki, ja merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään. Vaikka leukamme loksahtivat lattiaan ja silmämme pulpahtivat hetkeksi kuopistaan, ei suinkaan ole ihme, että Nuppu teki tänä aamuna sen, mitä kukaan ei uskonut tapahtuvaksi koskaan, ikinä tai milloinkaan.

”Täh? Siis miksi ei? Mitäs ihmeellistä siinä muka oli?”

Ensimmäinen vihje oli tuffialustan valmistelu, vaikka emme sitä tajunneet. Ihmettelimme vain, miksi Nuppu on viime aikoina käynyt silloin tällöin keittiön vaakaa työstämässä. Punnitsemisen sijaan se on liponut vaa’an jääkylmää pintaa, minkä seurauksena Nupulta on aina päässyt pari tuffiaivastusta. Puuha on vaikuttanut järjettömältä ja jopa ärsyttävältä. Noin kerran päivässä on kuulunut lips-lips-tuff, lips-lips-tuff, kunnes olemme nätisti sanoneet Nupulle, että jonain päivänä kieli vielä jäätyy kiinni vaakaan ja joudumme soittamaan palokunnan apuun.
  

Kiiltäähän se ihanasti kuin mehujää, mutta se ei ole Rio Cola tai päärynä-Lipsi! 

Toinen vihje on ollut se, että blogimme on lähestynyt tärkeää merkkipaalua. Tämä postaus on historiamme kolmassadas, joten kiltti Nuppu halusi tietenkin valmistella jotain spesiaalia sen kunniaksi. Sitä on huolettanut emon tuskailu tyhjyyttä kolisevan pään takia, eikä Nuppu halua, että emo edes harkitsisi blogieläkkeelle siirtymistä. En silti osannut aavistaa, että neito osaisi kehittää jotakin niin jännittävää merkkipäivämme kunniaksi.

 

”Jaksaa, jaksaa, äiskä! Muutkin bloggaa kuin viimeistä päivää!
Kirjoita vaikka jotain tosta mun kylkeen imeksimästä märästä läntistä.”

Kolmas vihje oli haastavampaa sorttia. Toinen maakrapuna tunnettu ragdoll, Cocopops, yllätti koko kissablogistanian sinkauttamalla vauhdikkaasti korkean esteen yli. Kehtasipa palleroinen poika jopa yllyttää Nuppua samaan. Arvelin, että Nuppu korkeintaan harmistuisi, koska sen pikku tassukat ovat niin lyhyet töpöt, ettei niillä pääse sohvaa korkeammalle tasolle, mutta mussukkani on sittenkin sinnikkäämpää sorttia ja saikin vain lisäpuhtia yllätyksensä valmisteluun.

 

”Wou! Kukapa olisi systeristä moista uskonut!”

Neljäs ja viimeinen vihje oli tietenkin Viiruvarpaiden aktivointiviikkohaaste, jonka aikataulutin alkamaan tänään. Ja voi pojat tai oikeastaan tytöt, mikä shokki meitä aamulla odotti! Kun mies meni unisena keittiöön aamupuuron keittoon, Nuppu nökötti ikkunalaudalla. Nuppu! Ikkunalaudalla! Sydän alkoi pamppailla ja jyskyttää kurkussa asti, kun mietimme, miten Lillerilalleri oikein oli päässyt muurille. Mies nosti sankarittaren testimielessä takaisin lattialle ja näki tuota pikaa, kuinka maailman kahdeksas ihme kävi toteen: Nuppu asettautui tuffialustalle ja toden totta ponkaisi itsensä siitä ikkunalaudalle. Sama toistui vielä kolmannenkin kerran, ja neljännen pompun sain taltioitua teidänkin nähtäväksenne:

Nuppu on upouudesta taidostaan pollea kuin mikäkin. Se on ollut loistotuulella koko aamun ja kellahdellut ikkunalaudalla kumoon kehusuukkoja vastaanottamaan. Jaamme toki typykkämme riemun, vaikka loppujen lopuksi olisi ollut parempi, ettei Nupun ponnuvoima olisi kasvanut tällaisiin mittasuhteisiin. Missä Juitsi nyt syö omia, salaisia eväitään – ja miten käy miehen chilintaimille? Ei kai auta muu kuin kehitellä uusia kommervenkkejä, ja sellaisia on tulossa myös Nupun aktivointikalenteriin. Ehkäpä luvassa on sittenkin niitä norsunkokoisia oksereita!

Kyllä Nupun nyt kelpaa katsella YouTubesta superloikkaansa!

Lennokas okserigaala

Vaikka maailma vetäytyy pian tv-vastaanotinten ääreen Oscar-pystien jakoa seuraamaan, Juju on jo siirtynyt elämässä eteenpäin. Se ei jää suremaan, jos oscarit lipsahtavat Hupsuilta sittenkin sivu suun, koska kultaiset patsaat ovat jo vanha juttu. Uusinta uutta sen sijaan ovat okserit eli tuplaesteet, jotka ilmestyivät tänään pienen pomputtelijamme hyppytreeneihin. Ai kaksi estettä yhdellä loikalla? Ihan iisipiisiä!

 

Okei, aluksi oli vähän käynnistymisvaikeuksia. Tassu lipesi tai jotain,
ja sitten olivatkin putkulat solmussa ja tolpat hujan hajan.

Kun estecombo saatiin taas kasattua kokoon, Puippia ei näkynyt missään.
Nuppu oli jo vähällä antaa periksi ja näyttää, miten räggäri hyppää esteitä,
mutta Juju ei halunnut, että sisko nyrjäyttää masunsa ja kirmasi kiireesti paikalle.

 

Lämmittelyesteellä Jujua vielä hieman jännitti. Eivät kai tuhmat
sohvatyynyt taas keikauttaisi rengasestettä kiertoradaltaan?

Kaikki sujui kuitenkin nappiin: Juju teki ajoissa puolipidätteen,
laski laukka-askelet okserille ja arvioi ponnistuspaikan oikein.

Kaksoisesteen päällä Jujusta tuntui kuin se olisi
pieni lentokone Grand Canyonin yläpuolella.

Tuuli vain ulvoi sporttisen luikkupojan kaulurissa,
kun sen pienet tumput lähestyivät taas kiitorataa.

”Uudestaan!” Juju-poika hihkui niin teletappimaisesti, että emon oli vaaputtava Laalaana keittiöön hakemaan lisää nameja. Jostain syystä meille on muodostunut hyppäyskäskyksi sana ”hoppatiti”, jonka sain kajauttaa vielä lukemattomia kertoja. Ja Jujuhan hoppatititti!

 

Juju osasi kääntää vasemman kavionsa näppärästi vinottain,
ettei kolistelisi sillä enempää puomeja kanveesiin.

 

Parhaat hypyt sujuivat niin helposti, että Juju ehti
jopa taputtaa karvaisia käsiään esteen päällä.

Kun treenit olivat ohi, Juju sädehti intoa ja hyvää mieltä. Okserigaala oli päivän paras juttu, ja emokin taitaa taas muistaa, että esteet ovat Jujun juttu toisin kuin tiiviskurssilla harjoiteltu hiuslenkin noutaminen. Tyttöjen hommaahan se sellainen on...

 

”Tosta mää Nuppu sinkautin! Mitäs siihen naukaiset?”

  

Nuppu naukaisi siihen, että vielä ei suinkaan ole liian
myöhäistä noutaa hiuslenksua ja rusettia ja laittautua näteiksi
Oscar-gaalaa varten. Viis me tytöt niistä oksereista...

Inkkareita ja harakanvarpaita

Koska aika on joskus kortilla ja virsi voi olla lyhyestä kaunis, en keskity tänään  järjestämään sähköisiä harakanvarpaita jonomuodostelmiin, vaan vuorossa on Hupsuttamon ihka ensimmäinen kuvapostaus. Syy moiselle pläjäykselle on perheemme uusin jäsen. Se ei syö kolikoita Pikkusiskon tapaan vaan hotkaisi viikonloppuna tukun riihikuivia seteleitä. Toivottavasti satsaus kannatti ja viihdytte seuraavan Nuppu & Juju Picture Show'n parissa:

Hau! Olen intiaanipäällikkö Leikkii Sulkien Kanssa
ja aion säikäyttää kohta Saluunan kauniin neidon.

Iäääääääks! Inkkareita! Antaudun!

Intiaanileirissä Saluunan kaunis neito bongasi hienoja eläintoteemeja.

Sille myös maistui leiritulella kärvennetty biisoni.

Jälkkäriksi neitonen halusi veivata rivitanssia ja lambadaa.

Intiaanipäällikön tanssimokkasiinia ei kuitenkaan vipattanut,
vaan se alkoi leuhottaa upeiden mustangiensa estehyppytaidoilla.

Mustangeilla oli sämpylät kainalossa ja harakanvarpaat kavioiden tilalla.

Paikalle liihotti myös El Condor Pasa eli korppikotka,
jolla oli lähes samanmoiset haroittajakoivet.

Kaikki purskahtivat nauruun, kun paikalle lyllersi suloinen vuoristomurmeli.

Kukapa olisi uskonut, miten kivaa Saluunan kauniilla neidolla oli inkkarireservaatissa!

Kun ilta vaihtui yöksi, intiaanipäällikkökin vihdoin rauhoittui, imeskeli turkkiinsa
sojottavia länttejä ja käpertyi tuhisevaksi palloksi tiipiin perimmäiseen nurkkaan...

Kissoja ja hevosia

Perjantaina kissaemon oli taas aika heittäytyä täysin tyylitajuttomaksi. Nuppu katsoi kauhuissaan, millaisia vermeitä pakkasin laukkuuni: violettiruutuiset, sukkiksia muistuttavat pöksyt, 90-luvulta peräisin olevat Aiglen kumisaappaat ja mustan, sametilla päällystetyn potan, jossa oli jo valmiiksi epäilyttäviä aromeja. Pyysin Nupulta anteeksi ratsastusvarusteideni epätrendikkyyttä, mutta Jujulle pahoittelin asiaa laajamittaisemmin: olihan emo taas hylkäämässä pikkuiset iskän hoiviin koko pitkäksi viikonlopuksi, sillä edessä oli puuhailua toisenlaisten karvakerien kanssa. Niiden, jotka hamuavat heiniä silkkiturvallaan ja laukkaavat laitumilla villisti hirnahdellen.

Jujusta pöksyt ovat ihanat, kunhan emo vain ei lähtisi
ne yllään mihinkään vaan jäisi kotiin agilityleirille.

Nuppu ei suostunut tulemaan lähellekään noloja ratsastustarvikkeita.
Sen mielestä oli ihan ok jäädä kotiin uusien halloween-kavereiden kanssa.

Ja kyllä emollakin jatkui vielä haamumainen meno:
sumun seassa väikkyi todellinen heppahalloween!

Parin viime vuoden aikana Nuppu ja Juju ovat huolehtineet täysipainoisesti siitä, että saan riittävästi eläinterapiaa. En ole pystynyt kovin usein painamaan kasvojani hevosen lämmintä kaulaa ja karheaa harjaa vasten, mutta olen saanut vapaasti nuuskutella Nupun pehmoista, ruusunnupuntuoksuista turkkia. Juju taas on välittänyt minulle vauhdin hurmaa hyppimällä esteitä kuuliaisesti kuin lapsuuteni unelmahevonen Next Milton. Tällainen paijailu ja puuhastelu riittikin minulle vallan mainiosti, kunnes eteeni putkahti sopiva tilaisuus lähteä heppaleirille Ruoveden ratsutallille.

Näissä maisemissa sieluni lepäsi ja sisäinen heppatyttöni sekosi onnesta.

Eikö tämä unelmien tie kutsukin heppaseikkailuun?

Minut se kutsui, kuten kuvasta voi nähdä!

Olen verrannut Nuppua joskus pörheään issikkaan ja Jujua preerialla kiitävään mustangiin, mutta leirilläni totesin, että kelkan voi kääntää myös toisinpäin: eräät hevoset olivat kuin ylikasvaneita ragdolleja. Suosikikseni singahtanut hevosherra oli karsinassa niin lempeä, etten olisi ihmetellyt, jos se olisi kavunnut syliini kehräämään:

Molando Utopia eli Upi saa pelmahtaa koska vain kainalooni.

Enpä raaskisi kieltää syliäni näiltäkään ihanuuksilta!

Tajusin viikonlopun aikana, että Nuppu ja Juju ovat muuttaneet suhtautumistani jopa ratsastukseen. Huomasin höpötteleväni hevosille paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kiittelin niitä onnistuneista tehtävistä rapsutuksin ja sanoin. Saavathan Nuppu ja Jujukin aina kehut hienoista tempuistaan ja upeista suorituksistaan. Miksi siis en kehuisi samalla tavalla hevosystäviäni?

Upissa oli jujumaista pirtsakkuutta ja herkkyyttä.

Heikki eli High Jack Jumper taas väläytti nuppumaista huumorintajua.
Eihän tämä ihan Nupun ahmailmeelle vedä vertoja, mutta yritystä on!

Viikonlopun arvokkainta antia oli levollinen mieli ja luottamus eläimiin, joiden kanssa uskaltauduin paljon enempään kuin olisin etukäteen uskonut. Tämä ikuinen heppatyttö karautti jopa esteiden yli ja palasi eilen kotiin kissaterapeuttiensa luo raihnaisena mutta onnellisena. Tuliaisena toin kissanturrikoille jännittäviä kertomuksia paitsi suurista, karsinoissa majailevista räggäreistä myös pienestä, pippurisesta tallikissasta, joka kanteli suussaan ihka oikeita hiirulaisia!

Tiellä kyykistelevä mustavalkoinen kisu tunnisti heti hullun kissanaisen
ja kapusi syliini hurisemaan. Melkein siinä tirahti onnenkyynel silmään!