Gaselli pullerokuurilla

Hoksasin eilen, että hiekkarantasesonki on nyt parhaimmillaan. En uskaltanut heittää vielä talviturkkiani, mutta villatöppöset sentään huljutin Suomenlahden kesäisiin aaltoihin. Uimarannan lähistöltä löytyi jäätelökioski, josta kävimme hakemassa miehen kanssa jäätelötötteröt, ja kermaisen makeaa herkkua lipoessani mietin, ettei teko varsinaisesti edistänyt bikinikuntoon pääsyä. Olo kuitenkin viileni ja mieli virkistyi, mikä oli kaikkein tärkeintä. Samalla koin myös antavani hyvän esimerkin Jujulle, joka passitettiin toukokuun puolenvälin paikkeilla niin sanotulle pullerokuurille.
 

Otapa, Juju, vähän emosta mallia! Herkku päivässä pyöristää somasti!

Kevään mittaan Jujusta on irronnut rekkalavallinen karvaa. Turkin alta ei kuitenkaan paljastunut muhkeaksi pumpattua gladiaattoria, vaan ankeriasmainen pikku gaselli, joka sai emon huolestumaan virtaviivaisesta ulkomuodosta. Höyhensarjalaisiakin toki tarvitaan, mutta missä menee hoikkuuden ja ruipeluuden raja? 

 

Ehkä siinä, jos muistuttaa enemmän konepestyä villasukkaa kuin muhkeaa kissaa?

Tai kun jalat ovat virttyneet auringossa seitsemänmetrisiksi?!

Juju ei ole koskaan ollut tyypillinen ragdoll. Sillä on aina ollut pitkät raajat ja vinttikoiran fysiikka, ja eläinlääkäri on kuvaillut sitä hoikaksi pojaksi. Koskaan en ole saanut ohjetta lihottaa sitä, mikä olisikin vaikeaa: Juju syö hyvällä ruokahalulla mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Jopa lempiruoissa tulee seinä vastaan, eikä Jujun helmasynti ole ainakaan mässäily. Oletan, että pikku kuikelomme on kuitenkin kunnossa, sillä se ei oksentele kuin satunnaisia karvapalloja, ja touhuaa ja spurttailee tavanomaistakin riehakkaammin. Ei siis varmaan ole ihme, että painostakin on karannut parisataa grammaa, mutta Jujulla ei olisi vara yhtään hoikistua, joten emo otti tehtäväkseen palauttaa painon ennalleen.

 

Tässä on kaksi hyvin erikokoista kissaa, mutta ne molemmat painavat lähes saman verran! 

Nupun ihannepaino on 4,6 kiloa, ja se on pysynyt lähes grammalleen näissä mitoissa koko aikuisikänsä. Vyötärölle ei ole muodostunut makkaroita, eikä neitiä ole koskaan tarvinnut patistella ruokakupille. Herkkäkuonoinen Juju on sen sijaan toista maata. Se on hyvin tarkka ruokavaliostaan eikä hyväksy kupposeensa esimerkiksi ravintopitoisempaa penturuokaa.

 

Eihän Juju ole mikään vauva vaan iso poika! 

Nuppu taas on pieni tyttö, jolla on iso peppu. <3 Terveisiä Cocolle!

Tuhdeimmillaan Juju on painanut reilut viisi kiloa, mutta silloin kissoilla oli käytössään 24 h -Alepaa muistuttava raksubaari. Papanoiden napostelu oli molempien kissojen lempipuuhaa, mutta sen jälkeen, kun Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, meidän oli pakko poistaa lähes kaikki kuivamuonat asunnostamme. Siirtyminen märkä- ja raakaruokaan teki selvästi hyvää: Nupun allergiaoireet helpottivat, molempien kissojen turkin kunto koheni, ja mussukoista tuli kaiken kaikkiaan elinvoimaisempia. Painon laskeminen oli varsinkin Nupun kohdalla hyvä asia, mutta Jujulle toivoisin edes jonkinlaista vararasvakerrosta. Niinpä tartuin vinkkiin, jonka sain Nupun anopilta: voisin hankkia lampaanrasvaa ja plurtsauttaa sitä vähän Jujun kuppiin ruokahalua kasvattamaan. 
 

Rustiikkisen herkun etiketissä on Jujun lajitoverien kuva. Vaikuttaa lupaavalta!

Ajattelin, että pieni huomaamaton rasvatujaus saattaisi onnistua, mutta vaikka ujutin uutuutta Canaganin sekaan vain muutaman milligramman, Jujulta meni fiilikset. Se haistoi heti, että annoksessa oli jotain mätää, ja olin jo vähällä luovuttaa. Onneksi keksin vielä yhden keinon: dippauksen. Turautin rasvaa kämmenelleni ja kostutin kuivattua tonnikalapalaa ihraliemessä. Juju epäröi hetken, mutta tämän herkun vetovoima oli suurempi kuin lampaanrasvan luotaantyöntävä vaikutus. Niinpä sain sisäänajettua lampaanrasvan Jujun makumaailmaan. Nyt olemme jo päässeet tilanteeseen, jossa Juju nuolee loput rasvat kämmeneltäni, ja liekö rasvan vai emon kannustavien sanojen ansiota, mutta parin viime viikon ajan Juju on halunnut santsata oikeaa ruokaa. Eräänä aamuna se jopa oli niin kylläinen hyvästä ZiwiPeak-aamiaisesta, ettei se jaksanut raahata pullottavaa masuaan edes Hipsun hiusstudiolle! 
 

On mukavaa, että Juju myös itse muistuttaa, milloin on rasvauksen aika.

Sen saranat suorastaan narisevat,
ja pieni koipi huitoo jäykästi ylös ja alas.

Pienen öljyämisen jälkeen Juju on entistä ehompi.
Sen turkki on kiiltävämpi ja emo helpottuneempi.

Ilokseni voin tämän päivän punnituksen jäljiltä kertoa, että Juju on jo saanut takaisin ne parisataa kadonnutta grammaa! Tavoitteeni olisi, että saisimme kesän aikana ylitettyä viiden kilon rajapyykin. Kun Juju täyttää elokuussa aikuismaiset kuusi vuotta, vauvapainonkin soisi olevan historiaa.
 

Jäätelöä kissat eivät meillä tietenkään syö, mutta Jujun kuuluu saada nuuhkia
kaikkea uutta, mitä asuntoomme eksyy. Tämä nuuskuu mansikalta ja kaloreilta.

Kumman kesäherkun sinä mussuttaisit ensin? :-D

Plussa ja tosi plussa

Hupsuille tuli pitkästä aikaa toivepostauspyyntö, jota olen nyt hautonut ja mutustellut useamman viikon ajan. Ragdolleista haaveileva lukijamme ehdotti, että kirjoittaisin räsykissojen omistamisen plussista ja miinuksista, ja lupasin ilman muuta tarttua aiheeseen. Vaikka tuntuu siltä kuin kissojen kotiutumisesta olisi vasta pari viikkoa, olen oikeasti ollut räggärien armoitettu palvelija jo viisi vuotta ja kolme kuukautta. Siinä ajassa olen ehtinyt nähdä omat höffispöffikseni niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joten asiantuntemusta pitäisi löytyä jo roppakaupalla.

 

Omien kokemusteni valossa ragdollien plussalista on
huimasti pidempi kuin Mummi Poppasen neuloma joulusukka.

Aloitetaan katsaus siis ragdollien parhaista puolista: Nuppu ja Juju ovat rotumääritelmänsä mukaisesti ihmisrakkaita, oppivaisia ja koiranpentumaisen seurallisia karvapalleroita, jotka ovat kaikessa mukana. Nupulle saattaa tulla suunnaton ikävä, jos se ei pääse vessaan seuraneidiksi, ja Juju kitisee kuin uhmaikäinen taapero, jos se ei ole saanut riittävästi aktivointia. Minusta ragdollien lähes liimautuva rakkaus on hellyttävää, mutta joku toinen saattaisi toivoa kissoiltaan itsenäisempää otetta.

 

”Tuskinpa vain, mama! Kuka muka ei tykkäisi
Suuresta Rakkaudesta ja non-stop-suukoista?”

 

”Läheisyys lämmittää ja kainalokanuus on in.”

”Mutta vaikka me rrrrakastetaan ihmisiä tosi paljon,
niin kissakaveria ei mikään voita. Samaa mieltä ovat
varmaan kaikki meidän lajitoveritkin.”

Nuppu ja Juju ovat molemmat aivan omanlaisiaan persoonia – Juju on ujo sporttipoika ja Nuppu rohkea höpöstiina – mutta oletan, että ragdolleudella on jotain tekemistä sen kanssa, että molempia katteja on ollut aina helppo hoitaa. Ne ovat pennusta asti tottuneet käsittelyyn, joten vaikka olin aluksi kissanomistajana täysi keltanokka, Jujun ja varsinkin Nupun kanssa oli helppo opetella kaikki perushuoltotoimenpiteet hampaiden pesusta matolääkkeiden syöttämiseen. Kissat eivät ole koskaan tahallaan raapaisseet ketään, ja hampaitakin ne naksuttavat vain silloin, kun ne haluavat vinkata, että silityssessio on jatkunut yliajalle. Paljon useammin legoja käytetään hellyysnäkertelyyn, ja varsinkin Nuppu saattaa haukata meitä hennosti nenästä tai poskesta, kun sillä on erityisen hempeä mieli tai se vaatii ruokaa. 

 

Näin lungisti Juju suhtautuu kynsien leikkaamiseen.

”Hyvä, äiskä! Nyt katot vaan sitten tarkkaan, missä
suoni menee, ja nirhaiset vain terävimmän kärjen...”

”Just noin, emo! Saat palkaksi pusun!”

 

Ragollien turkki saa minut häilymään harmaalla alueella plussien ja miinusten välimaastossa. Superpehmoinen karva tuntuu ihanalta poskea, kättä ja paljasta säärtä vasten, mutta silmäripsissä, kielellä ja sierainten sisäpinnoilla karvat hieman häiritsevät. Pitkissä villapöksyissä piilee myös lemuava vaara, sillä niihin saattaa tarttua hiekkalaatikolta epämääräisiä nökäreitä, jotka kulkeutuvat paikasta A paikkaan B – tai joskus jopa C, joka on ihmisen sukka. Valkoiset villahousut ovat myös ngjäh niinä päivinä, kun kissojen vatsa on löysemmällä. Nupulle ja Jujulle on onneksi löytynyt hyvä ja luonnollinen ruokavalio, jonka ansiosta niiden pökäleet pysyvät kiinteän palleroisina, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että muonakartoitukseen kului aikaa. Nuppu ja Juju ovat yhä herkkävatsaisia, mikä on tietenkin miinus, mutta plussapuolikin herkkyydessä on: sen ansiosta olen lukenut paljon kissojen terveellisestä ruokinnasta ja oppinut tärkeitä asioita. Sama pätee Nupun varastopunkkiallergiaan (miinus), jonka ansiosta meillä kuitenkin siivotaan nyt himpun verran useammin (plus). 

 

Jos en muistanut vielä kehua niin ragdollin turkkihan on upeaa katsottavaa!
Minua viehättää myös Nupun ihana naamioväritys ja suloiset sukat.

Ragdollien yhteydessä ei voi olla ylistämättä niiden lumoavan sinisiä
silmiä, jotka peilaavat vielä kauniimpaa sisintä! PLUS!

 

Suuri kokokin on plussaa, jos haluaa sylin täydeltä halinallea, mutta tämän kokoiset
möhkikset tarvitsevat myös tukevarakenteisen puun ja riittävän ison kantokopan.

Lentokonetermeillä ilmaistuna ragdollit ovat todellisia jumbojettejä. Ptsiuuuuh!

Olen itse aika stressiherkkä, joten Nupun rotutyypillinen makaronimaisuus
on oikea superplussa. Selvisin joulukuussa hengissä hammaskiven poistosta
vain sen ansiosta, että kuvittelin itseni yhtä rennoksi kuin Nuppu.

Ei räsynukkekaan silti käskien velttoile, vaan Nuppu osaa venkoilla
hyvinkin tomerasti, kun se kyllästyy löllyttelyyn.

Mitä syvemmälle plussien ja miinusten maailmaan uppouduin, sitä vaikeammalta tämän postauksen laatiminen alkoi tuntua. Pohdin paljon sitä, mikä kissoissani johtuu rodusta ja mikä persoonasta, mikä sattumasta ja mitkä seikat taas ovat vain omia näkemyksiäni, ja lopulta menin aivan solmuun. Erilaisia ominaisuuksia listatessani ymmärsin, että ne voivat liittyä kissaan kuin kissaan tai vaikkapa koiraan tai kakaduun. Eläin on aina yksilö, edustipa se jotain rotua tai ei. Toivoin itse kissaa, joka innostuisi tekemään kanssani temppuja, mutta vain 50 % ragdolleistani on osoittanut kiinnostusta agilityyn. Vastaavasti monet maatiaiskissat ovat aivan yhtä innokkaita estehirmuja kuin Juju – ja niiden joukossa on myös yhtä löllykkäisiä rapsuttelupupusia kuin Nuppu. Tästä aasinsillasta pääsemmekin erääseen moraaliseen miinukseen, jota joskus mietin.

 

”Ei voi olla mitään miinusta, eihän?!!”

Kun näin Nupun ja Jujun ensimmäisen kerran, ne tassuttelivat heti sydämeeni. Ne ovat olleet kaikin puolin juuri meille sopivia kissoja, ja ne hurmaavat minua päivä päivältä enemmän. En kadu ainuttakaan niiden kanssa vietettyä hetkeä. Silti poden välillä huonoa omaatuntoa, että hankimme aikoinaan rotukissat sen sijaan, että olisimme pelastaneet heitteille jätetyt kissat ja tarjonneet niille rakastavan kodin. Pahimpina syyllisyyden hetkinä yritän kuitenkin muistaa, etten tiennyt kissoista viisi vuotta sitten murto-osaakaan siitä, mitä tiedän nyt. Kärsivällinen kasvattaja auttoi minua monien aloittelijahuolieni kanssa, ja parhaita kissatieteen opettajia ovat tietenkin olleet Nuppu ja Juju. Oma kokemukseni on ollut se, että ragdollit olivat erinomainen valinta ensimmäisiksi kissoiksi, koska niillä on jo sukujuuriensa ansiosta lempeyttä ja kärsivällisyyttä haparoivan ihmisemon ohjaamiseen. Yhtä lailla kuitenkin myös rescue-kissojen joukosta voi löytyä se täydellinen ensi lemmikki – ja apua saa varmasti löytöeläintalojen henkilökunnalta siinä missä kasvattajaltakin.

 

Mieltäni kaihertaa vieläkin tämä Tolkkisissa näkemäni kissa,
jolla ei ollut vielä kotia. Kunpa sillä olisi nyt kaikki hyvin. <3

Tällaisia murujakin oli kotia vailla, ja ihmisten
piittaamattomuuden takia niin on varmasti nytkin.

Pitkän plussien, miinusten ja moraalisten dilemmojen välillä rönsyilyn jälkeen loppupäätelmäni on kuitenkin se, että valitsi niin tai näin, kolikolla on aina kääntöpuolensa: kun saa monta plussaa, mukana tulee myös aina jokin miinus. Koskaan ei myöskään voi tietää täysin, minkälaisia yksilöitä elämänkumppaneikseen saa, mutta toki kannattaa tutustua eri vaihtoehtoihin ja pohtia, minkälaiselle lemmikille voisi tarjota parhaan mahdollisen elämän.

 

Mitä tahansa yhteiselle taipaleelle mahtuukin, niin luulen,
että rakkaudella ja hyvällä hoivalla pääsee aina pitkälle. 

Kuten huomaatte, tämä postaus taisi olla hupsun blogimme ensimmäinen vakavahenkinen pohdinta. Toivon, että onnistuin ilmaisemaan ajatukseni oikein, ja mielelläni juttelen kommenteissa aiheesta lisää. Muut räggärien omistajat saavat mielihyvin listailla plussia ja miinuksia tästä nallukkaisesta rodustamme, ja olisi mukava kuulla, miksi te päädyitte juuri ragdolleihin.

 

”Pssst! Me oltais Jujun kanssa ihan just yhtä suloisia
vaikka don sfinkseinä, maatiaisina tai hauveleinakin.”

Hau hau pus pussissa!

Viime viikonloppuna Nupulla ja Jujulla oli todelliset kissanpäivät, joiden rinnalla mammuttimarkkinat, hintahulinat ja kaikenlaiset Black Fridayt ovat pientä lientä. Lanttiakaan emme tuhlanneet, mutta silti Hupsujen kaapit täyttyivät ihanista yllätyksistä ja herkuista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kissat saivat myös hurjasti huomiota ja emokissi mukavaa seuraa.
 

Ja kaikki tämä ihanuushan sai alkunsa hartaista marraskuvauksista...

Jälleen kerran sain huomata yesman-filosofiani iloiset puolet: kun lupautuu yhteen hauskaan juttuun, siitä saattaa seurata toinenkin mukava juttu. Niin kävi myös kissablogikalenterin kanssa. Tilausta tehdessäni nimittäin selvisi, että asumme melko lähellä tempauksen organisaattoreita, Pikkukissaa ja piipittäjää. Olisin mielelläni kutsunut pikkukisut meille tekemään kokovertailua räggärimötkäleiden kanssa, mutta koska kissaemot ovat liikkuvaisempaa sorttia kuin heidän pienokaisensa, meille piipahtikin lauantaina kylään Amen ja Tuiken kirjuri Tiuke.

 

”Katsokaa, mitä kaikkea Amen ja Tuiken äiskä meille toi!
Meidän emokin sai levyn lempparisuklaatiaan!”

Kuten arvata saattaa, kissaihmisiltä ei juttu lopu kesken, ja Nuppu ja Juju käyttäytyivät oikein reippaasti eivätkä menneet aneemiseen lapamatomoodiin. Juju varsinkin esitti innokkaasti temppujaan ja nuuskutteli niin kuin kunnon vihikoiran kuuluukin. Hauvamaisuus huipentui, kun puudelimme pääsi maistelemaan Tiuken tuomia nameja:

  

Jujua nauratti, kun se huomasi pussissa Hau Hau Champion -logon!

Sitten se pyysi, että mama sanoisi taas
”Se on hau hau” ja avaisi pussin näppärillä sormillaan.

Kis kis löysi pus pussista jotakin, joka on niin hyvää, ettei sanotuksi saa!

Autuas ilme puhukoon siis puolestaan!

Juju jäi heti koukkuun kanakierteisiin, mutta Nuppu-reppana
on jo niin tottunut omiin ruokarajoitteisiinsa,
ettei edes tajunnut kerjätä uutuusherkkuja.

Voisi kuvitella, että meillä oli jo joulua riittämiin, mutta sunnuntaina luoksemme saapui vielä kaksi serkuntyttöä, jotka olivat päättäneet niin ikään hemmotella Nuppua ja Jujua:

 

Herkkukokoelmamme kasvoi lohinameilla, jotka nekin saivat
Jujun huulet lopsuttamaan ja suun maiskahtelemaan!

Juju esitti taas vieraille parhaat shownumeronsa, ja koska meillä on nyt niin paljon oppimisintoa buustaavia palkintonekkusia, päätin istuttaa Jujun pitkästä aikaa koulunpenkille uusia taitoja harjoittelemaan.

 

Mallorcalta hankittu kilikello teki paluun.
Mitähän haluaisin sun tekevän, Huitsi?

Ihanaa bachataa, mutta keksitkö jotain muuta?
Voisiko se liittyä jotenkin tuohon kelloon?

Niin musikaalinen kuin Juju onkin, se vierastaa kellon kilahdusta.

 

Se yritti soittaa kelloa ihan hiljaa ajatuksen voimalla mutta päätti lopulta ottaa tassut käyttöönsä.

Hieno poika! Tuollainen hellä hipaisu riittää! Maistuisiko Hau Hau?

 

Vai riittääkö palkinnoksi eskimopusu porkkanahiiren kanssa?

  

Tämä herkku sopii Nupunkin ruokavalioon!

Suurkiitos Tiukelle kivasta visiitistä (josta voi lukea lisää täältä) ja upean kissablogikalenterin järjestämisestä! Tämä kissaemo aikookin tehdä lähiaikoina kävelyretken, joka suuntautuu kohti Pikkukissaa ja Piipittäjää. Paluumatkalla kainalossa onkin sitten se kaikkien aikojen paras kalenteri!

Kanaa, kania vai tunaa?

Toiset syövät torstaisin hernerokkaa ja pannaria – vaan ei Juju eikä kyllä Nuppukaan. Luulin pitkään, ettei kissoille ole nuukaa, mikä purnukka minäkin viikonpäivänä avataan, mutta olin aivan hakoteillä. Eräänä syksyisenä torstai-iltana mies ihmetteli, enkö todellakaan ole pannut merkille, että Juju on mussuttanut jo kuukausien ajan tonnikalaa torstaisin. Siinä missä UniCafessa on pitsaperjantai, Jujulla on kuulemma tunatorstai.

 

”Tänään ei sitten tartte kaivaa pakastinta
ja sulatella jotain ihme raakaklönttejä...”

”Tänään on nimittäin se Kiva Ruokapäivä, jolloin en nirsoile.
Kysy isikissiltä, jos et tiedä, mikä. Iskä handlaa nää jutut!”

”Hyvä mama! Just tätä! Mut onkohan tää A) kanaa, B) kania, C) kanakania vai D) tunaa?”

Elintarviketarkastaja Nupugan saapui tsekkaamaan,
että päiväykset ovat kunnossa ja tölkin sinetti paikoillaan.

Kun purnukka raksautettiin auki ja tunat kipattiin kuppiin,
herra Hienoherra aloitti tehoimuroinnin kynttilänvalossa.

Jostain syystä herra Hienoherra näytti viereiseen pöytään kieltä
neiti Hienoneidille, joka oli valinnut listalta possunsydäntä.

 

Oli ilo katsoa, miten hyvin tunatorstain teema-ateria teki kauppansa.
Tekarit vain vilkkuivat, kuin Juitsi jäyti valtameren eväkkäitä.

Koska kyseessä oli viiden tähden ravintola, Juju esitteli
fiinejä pöytätapojaan nuolemalla lautasen.

 

”Herkkua oli, kiitti vaan! Ensi viikolla taas tunataan!”

Vietättekö te muut tunatorstaita? Entä onko kukaan lanseerannut makrillimaanantaita, lohilauantaita tai vaikkapa sardiinisunnuntaita?