Uuden puun pantterit

Olen vahvasti allerginen supersankarielokuville. Putoan yleensä kärryiltä heti, kun alkutekstit ja irtokarkit ovat loppuneet. En erota hyviksiä pahiksista ja suljen silmäni mätkintämaratonien ajaksi. Pelkäsin kuukahtavani lopullisesti, kun jouduin muutama viikko sitten elokuvateatteriin Marvelin uutuutta katsomaan, mutta Musta Pantteri olikin oikeastaan aika inspiroiva pläjäys. Tunsin olevani hereillä varsinkin kohtauksessa, jossa Afrikan savannilla kasvavan puun oksilla lekotteli kiiltävän mustia panttereita. Ihastelin näkyä ja valaistuin: kyllä kunnon panttereilla pitää olla kunnon puu – myös niillä espresson ja toffeen värisillä.
 

Nuppukin lämmittäisi mieluummin ahteriaan ja anturoitaan
auringon paahtamalla puunoksalla kuin 80-lukulaisella liedellä.

Mutta liesikin on parempi vaihtoehto kuin
 tämä surkean ränsistynyt liaaniviidakko!

Tunsin itseni todelliseksi arjen supersankariksi, kun sain klikattua itseni vihdoin ja viimein Triolan linkin kautta Zooplussaan. Ostoskoriin humpsahti paitsi uusi puu myös uusi pieni rapsutustolppa. Lähetys lähti saman tien kohti Hupsuttamoa, ja viikko sitten maanantaina suoritimme kaikki tarpeelliset vastaanottoseremoniat. Mies purki siis vanhan puun, ja Juju roikkui rispaantuneissa tolpissa kuin Mikki Hiiri merihädässä.

 

Usko pois, Juju! Kaarnapurren käy nyt köpelösti.

Yläkannella on tätä nykyä ihan liian tuulista!

Hyvästit heitettiin myös vanhalle kunnon Idän pikajunalle, joka on levittänyt vuosien saatossa sietämättömät määrät pahvihituja ympäri asuntoa.

 

Jujua ehkä harmitti, mutta emon päässä alkoi pyöriä biisi
”So long, Farewell, Auf wiedersehen, Good bye!”

 

Tilalle saapui tällainen kaneliässä, joka oli ihan ookoo...

 

...mutta ei läheskään niin ookoo kuin loota, jossa se saapui!

Harmi vain, että laatikko koki pian saman kohtalon kuin mato,
joka odotteli eteisessä yhä piljettiään tuonpuoleiseen.

Kun puu oli purettu ja sen alta paljastuneet värikynät
siirretty takaisin penaaliin, pesin vielä kakkatahran tapetista
ja jäin odottelemaan uutta puuta saapuvaksi.

Ilta pimeni pimenemistään, ja jossain vaiheessa tajusin, ettei lähetykseni osa 2/2 saapuisi enää saman vuorokauden sisällä. Kissat möyröttivät loukkaantuneen näköisinä lattiatasossa, ja tunsin oloni hieman syylliseksi. Onneksi PostNordin poika raahasi meille seuraavana iltana selkä vääränä uuden laatikon, jotta saimme istuttaa paljaaksi nyljetylle hakkuualueelle uuden puun.

 

”No niin remppareiskat! Katsotaas, mitä tämä on syönyt!”

Avasimme yhdessä laatikon ja yllätyimme, miten
soman värisiä ja silkin pehmoisia osasia sieltä löytyi.

Nuppu huomasi, että mukana oli myös ruuveja ja muttereita.

 

Se vieritti niitä lähemmäs, jotta isikissi pääsi rakennuspuuhiin.

 

Juju huuteli ohjeita, ja niin savannin upein puu alkoi juurtua tutulle paikalleen.

Pantterit testasivat heti lehvästön pehmeyttä...

 

...ja puunkuoren kynsituntumaa.

Olipa tikkakin hakannut runkoon juuri pantterin mentävän onkalon.

Niin mukavaa kuin rakentelu olikin, parasta oli seurata Hupsujen aitoa riemua valmiista puusta. Ne hyppelivät puuhun ja pois, ja varsinkin Juju kellahteli uusille tasoille ja tömpsytti takajaloillaan ehjää puunrunkoa kuin hirmuinen Hulk. Istuimme vain sohvalla katsomassa kissojen esitystä, enkä tarvinnut edes irtokarkkeja pysyäkseni hereillä. Omien superpantterieni iloa jaksaisin katsoa vaikka sadan action-leffan verran!

 

Ja niin savannilla oli taas kaikki hyvin!

Järkkärimäistä kuvakriiseilyä

Olen jemmannut ystäväni iki-ihanaa Olympus E-PL3 -minijärkkäriä jo kuukauden päivät. Noloa kyllä, olen vähitellen hiissannut Hupsuttamoon myös ystäväni kuvansiirtokaapelin sekä laturin. Enää puuttuu, että vohkisin hänen lomakuvansa, puhelimensa, huonekalunsa ja lopulta koko elämänsä. Koska moinen hamsterointi on kerrassaan törkeää, päätin, että tämän viikonlopun jälkeen palautan kaikki lainaamani kuvauskapineet ja teen vihdoin ja viimein päätöksen, olisiko jo aika ostaa oma kamera.

Tällaista laatua ei kännykällä saa... Kiusaus olisi suuri
jättää lainakamera muhimaan yhä vain hyppysiini.

Miten käy movember-tempauksemme, jos luovumme kamerasta?
Puhelinpolo ei ikinä löydä Jujun nassusta näin montaa viiksikarvaa!

Koska en ole teknisesti yhtään lahjakkaampi kuin matemaattisestikaan, on pelkkä ajatus kameraselvitystyöstä puristanut keuhkoni lyttyyn. Eilen kuitenkin päätin reipastua ja mennä kyselemään, millaista kameraa ammattilaiset minulle suosittelisivat. Kuvausliikkeen pitkässä ja hitaassa palvelujonossa rukoilin viimeiseen asti, että saisin lempeän näköisen, iäkkäämmän sedän asiaani hoitamaan, mutta ei, jouduin selittämään erikoisen kameratarpeeni nuorelle, virnistelevälle jannulle, jonka mielestä kissabloggaus oli selvästi maailman huvittavin harrastus. Sain kuitenkin vahvistusta aavistukselleni, että Olympus PEN Lite E-PL5 voisi olla etsimäni kapistus.

Mahtoiko Olympuksessa olla päällä nalleasetus, kun otin tämän kuvan?

Sekasotkuinen asunto jää juuri sopivan sumuiseksi,
kun tarkennus osuu pöydälle nousseeseen Pikkukissiin

En kuitenkaan tehnyt vielä kauppoja saati sitten päätöstä, vaan ajattelin kysyä vinkkejä teiltä muilta eläimiä sisätiloissa jahtaavilta lukijoilta. Millaisella kameralla karvanassujen touhut saa tallennettua parhaiten? Kuinka onnistutte nappaamaan sisätiloissa kuvia, joissa eläin vaikkapa hyppää tai tekee jotakin muuta kuin nukkuu herttaisesti kerällä tai jumittuu tämänkaltaiseen perusasentoon:

Nupun mallikansio on täynnä vastaavanlaisia poseerauksia.

Olympuksen minijärkkäriä käyttäessäni olen huomannut, että sillä saa Jujusta toinen toistaan upeampia ja skarpimpia otoksia, mutta Nuppu-neitiä tarkennellessaan kamera tarvitsisi selvästi silmälasit. Linssi surraa, tihrustaa, miettii, siristää ja pörrää, kunnes Nuppu sanoo ”Mähhhh!” ja viipottaa pois niin vilahtamalla, että digimuistiin tallentuu vain beige karvaraita. Myös Jujun kuvat  heilahtavat helposti, jos yritän tallentaa sitä vaikkapa venyttelemässä, haukottelemassa tai raksukaappia raapimassa. Onko olemassa jokin kikka saada tarkkoja kuvia nopsasti syytämättä omaisuutta jättimäiseen järkkärimöhkäleeseen tai virittelemällä asuntoa täyteen kirkasvaloja varjojalustoineen?

Latasin tämän kuvan näytille kasvoillani juuri tuo ilme, mikä Nupulla kuvassa on.
Jos siis saatte siitä mitään käsitystä. Missä valot, missä tarkennus?

Paljastus Hupsujen elämästä: Nuppu hassuttelee aamusta iltaan,
mutta valitettavasti sitä ei pysty blogissa näyttämään, sillä Nupun asennot
tulevat ja menevät niin nopeasti, ettei iPhone tai edes minijärkkäri pysy perässä.
Vinkatkaa jooko meille, kuinka tämä kuva olisi voinut onnistua!

Lisää heilahtanutta Nuppu-materiaalia. Tässä vaanitaan valtaistuimen selkämyksellä
kipittelevää perhosöttiäistä. Kiinni jäi, vaikka hetki ei oikein kameraan tallentunutkaan.

Kyllä Jujukin on kameraa nopeampi! Emonkin silmät alkavat harittaa,
kun kissapojan tassut vaivaavat kiipeilypuuta niin hurjatempoisesti.

Kuinka tärkeitä kuvat lopulta ovat bloggaamisessa? Olisiko Hupsu ja tosi höpsö kiinnostavampi blogi, jos tähtösten viikset, nenät, sinisilmät ja karva-anturat näkyisivät teräväpiirtona? Vai pilaisiko se ah niin hurmaavan kotikutoisuutemme? Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne!

Kamera pääsi testattavaksi myös Hupsujen lähimaastoon. Tässä taidekuva kissaemon tapaan.

Näiden mietteiden ja kuvien kera toivotamme kaikille kissojen isille (ja toki ihan oikeillekin!) hurjan ihanaa isänpäivää! Kehrätköön kissat heille tänään ekstralujaa!

PURRRRRRR! HURRRRRRR!  KRRRRRRRRR! <3

Portti salaiseen maailmaan

Tämänhetkinen vuodenaika muistuttaa talvea yhtä paljon kuin Nuppu sitruunaperhosta. Siksi kissat karttavat ikkunalautaa ja ronkuvat vähän väliä talven keskelle Narniaan. Siellä niitä odottaa paukkupakkasten lisäksi Aslan-leijona ja fauni nimeltä Gustaf.

"Käykää peremmälle, pehmot!
Kuningas kutsuu teidät
kanapateeta popsimaan!"

Narniaanhan mennään tietysti vaatekaapin kautta. Meidän tapauksessamme reitti kulkee halki puhtaalta tuoksuvien pyyhkeiden ja pussilakanoiden. Koska kissoilla ei ole peukaloita, ne eivät pääse satumaahan ilman kädellisten apua. Jujulla ei ole siis muuta mahdollisuutta kuin aloittaa sinnikäs kärttäminen: se istuu komeron edessä ja raapii ovea vimmatusti. Sen jälkeen se nousee takajaloilleen ja kirnuttaa. Jos mitään ei vieläkään tapahdu, Juju pillahtaa sydäntäsärkevään itkuun. Lohdutonta naukunaa on lähes mahdoton olla huomioimatta, ja joskus mieheni antaa tässä vaiheessa periksi. Heti oven auettua kaksi ragdollia katoaa loputtomaan, mustaan aukkoon hännänpäätään myöten. Kun olen yksin kotona enkä päästä kissoja heti Valkean velhon hoteisiin, Juju turvautuu salaiseen aseeseensa: Se huutaa selvällä englannin kielellä ”mamaa!” Ja millainen kissaemo ei tuollaista pyyntöä tottelisi? Harmi vain, ettei minua päästetä Narniaan. Ottaisin sinne niin mielelläni mukaan luistimet. Niille kun ei täällä oikeassa maailmassa näytä olevan tarvetta...

Nuppu ja Juju kuiskuttelevat, kumpi menee edeltä Narniaan.

Kiireisimmät ensin! Adios, loska ja vesisade!

Ensimmäiset lumihiutaleet osuvat jo Jujun kuonoon.

Häntäkin kannattaisi ottaa mukaan - jos ei muuten niin
lämpimäksi puuhkaksi, jonka voi kietoa tuiskussa kaulaliinaksi.

Miss Ragdoll Worldilla on edustustehtäviä
Valkoisen velhon linnassa.

Kas, sinne katoaa toinenkin kissa!

Routa ajoi porsaat kotiin tälläkin kertaa, ja illalla Nuppu
kertoi haukotusten lomassa kaiken seikkailuistaan.

Prinssi Kaspianiasta taas ei saanut irti kuin unista kehräystä.
Siitä päätellen päivä satujen maassa oli erittäin onnistunut.