Onnea on elämä ilman seinänaapureita, sillä ketään ei haittaa, vaikka me hupsut vähän mökästäisimmekin. Jujun ja Nupun leikkimourut eivät kantaudu hormin kautta naapurien korviin, ja isikissikin saa katsoa leffoja bassovahvistin jylisten. Emolle taas hilattiin lähes vuosi sitten ihan uudenlainen äänimööpeli, joka herätteli Jujussakin uinahtamaan päässeen musiikkikipinän.
Tadaa! Siinä se on, emon lapsuusunelma ihan karvatassuin kosketeltavissa!
Kuten ehkä muistatte, Juju on soittanut aiemmin niin viulua kuin ukuleleakin, mutta kukapa olisi uskonut, että piano olisi sen sielun soitin? Asia selvisi nopeasti soittimen saavuttua, sillä Juju kapusi välittömästi Hellaksen päälle tutkimusretkelle. Vaikka aluksi soittoni koostui rykelmästä haparoivia kilahduksia, molemmat kissat suhtautuivat harrastukseeni uskomattoman kannustavasti.
Kerran konserttiaitiossa oli näin kova tunku!
Siinä missä oma pianistin urani on yhä alkutaipaleella, Juju painelee koskettimia jo rennoin tassuin kuin Chopin konsanaan. Se on soittanut vaativia, hyvin modernin kuuloisia konserttoja pitkin vuotta kaikille vieraillemme, ja jos pianon kansi unohtuu auki, Juju kiiruhtaa heti soittamaan stipendien tai kanapalojen toivossa.
Joulun alla otettiin vasta ihan ekat soinnut...
...mutta kesään mennessä onnistuivat jo oktaaviotteetkin.
”Saiskos seuraavaksi olla Mozartia vai Lisztiä, kamut?”
Mutta mitä ajatuksia Nöpinkäiselle on herännyt uudesta soittopelistä? Ainakin se kuuntelee sujuvasti pianonsoittoa, sillä useimmiten iltatreenini ajoittuvat samaan hetkeen, kun se nautiskelee kalkkunankoipien harjauksesta. Pianoon Nuppu ei kuitenkaan ole vielä varpaallaankaan koskenut...
...sillä nuotinlukutreenit ovat yhä kesken. Hyvä Nuppu, kohta soi jo kissanpolkka!
Nuppua ja Jujua on ihmetyttänyt jo pitkään, miten harvoin niiden blogi päivittyy, vaikka ne inspiroivat emoa kirjoittamaan joka ikinen päivä ja näppikseltä kuuluu tasaista nakutusta koko ajan. Viime kuussa pikku pumpernikkeleille viimein selvisi, mihin niiden kallisarvoista muusaenergiaa oikein on valutettu, kun postiljooni kiikutti ovellemme salaperäisen laatikon. Se oli täynnä äiskän kirjoittamia kirjoja, joita Juitsi ja Nöppis valjastettiin heti markkinoimaan!
”Juhuu! Saiskos olla tällainen musa-aiheinen nuortenkirja? Sen sivuilla ei valitettavasti ole ainuttakaan räggäriä, mutta se on kirjoitettu alusta loppuun meidän lämmön ja hurinan siivittämänä.”
Olen kertonut teille ennenkin, että Hupsuttamosta pulpahtelee aina silloin tällöin nuortenkirjoja, ja yhteistä niille on tähän asti ollut se, että teemat ovat liittyneet eläimiin. Sonja-sarjassa pyöritään heppojen parissa, kun taas Cecilia-romaaneissa Nuppu ja Juju ovat päässeet esikuviksi kirjoissa seikkaileville ragdolleille. Uusin tuotokseni ”Soinnut solmussa” sen sijaan kertoo klassisesta musiikista, ja pääosissa on kymmenen nuorta, jotka kaikki soittavat jotakin jousisoitinta.
”Meidän mama on itse soittanut tällaista härveliä pienestä asti. Kuvassa näkyvä vingutin muutti meille, kun kässäri valmistui!”
Idea musiikkiaiheiseen nuortenkirjaan on muhinut mielessäni jo vuosia, ja sopiva hetki sen aloittamiseen koitti, kun vanhalla työpaikallamme iskettiin ovet lopullisesti säppiin. Halusin elämääni jotakin ihan uutta ja tein pitkästä aikaa paluun orkesteriin. Vanha harrastus leimahti uuteen liekkiin, ja löysin itselleni myös maailman ihanimman kvartetin. Nuotit leijailivat sydämeeni asti, joten halusin kirjoittaa musiikista – enkä suinkaan pelkästään klassisesta vaan kaikista musiikin genreistä aina poppiin, räppiin ja jazziin asti. Minua myös kiinnosti tuumia, miten samaan harrastusporukkaan kuuluvat nuoret näkevät toisensa ja millaisia ennakkoluuloja tai väärinkäsityksiä heille voi syntyä. Halusin osoittaa, miten pienet asiat nytkäyttävät tapahtumia joskus eri suuntaan niin, että lopulta kaikki on aivan toisin kuin kukaan olisi aluksi kuvitellut.
”Ehkä ne viulut muuttuvat lopussa banjoiksi tai nupuleleiksi! Vain lukemalla saat vastauksen.”
Päädyin rakentamaan tarinan hyvin eri tavalla kuin ennen: romaanissani on kymmenen lukua, joista jokainen on kirjoitettu eri soittajan näkökulmasta. Taustalla kulkee koko ajan yhteinen tarina orkesterin valmistautumisesta ulkomailla järjestettävään soittoleiriin, mutta jokaisen nuoren elämässä on meneillään myös paljon sellaista, jota muut eivät osaa edes aavistaa. Välillä soinnut ovat pahastikin solmussa, mutta kantavana voimana on silti musiikin ilo ja ystävyys.
”Mama soitteli kirjoittamisen lomassa niin paljon, ettei vongutus enää pelota mua!”
”Soinnut solmussa” -romaanin kirjoittaminen oli minulle aivan uudenlainen kokemus, ja välillä olin melkoisen solmussa itsekin, koska kymmenen persoonan ja tarinan yhteen nivominen vaati paljon lenkkeilyä metsäpoluilla ja huokailua näppiksen ja kahvikupin äärellä. Se oli samalla myös uskomattoman mielenkiintoista, ja oivalsin paljon uutta niin itsestäni, musiikista kuin muistakin ihmisistä. Nyt kun kirja on painettu, voin vain toivoa, että lukijat löytäisivät sen ja viihtyisivät tarinan parissa – parasta olisi, jos he inspiroituisivat musisoimaan itsekin tai ainakin lukemaan lisää kirjoja!
”Ihan huippua olisi, jos meidän äiskä innostaisi muitakin kirjoittamaan! Ei tarvita muuta kuin läppäri ja vähintään yksi karvainen muusa.”
”Mama sai tämän kirjan lahjaksi ystävältään, ja siinä kerrotaan osuvasti, miksi me kissat ollaan kaikkein tärkeintä kirjoittamisprosessissa.”
”Soinnut solmussa” sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, mutta siinä tuumitaan paljon ihmissuhteita ja teemoja, jotka ovat ehkä lähimpänä yläkouluikäisiä ja lukiolaisia. Kirjassa on paljon huumoria, mutta siinä pohditaan arvomaailmaa myös vakavammin ja eri näkökulmista. Sointuja voi tilata melkein kaikkiin kirjakauppoihin (hyllystä sitä ei valitettavastikovin monesta paikasta taida löytää) tai suoraan Kustannus-Mäkelän sivuilta. Voit myös kokeilla onneasi arvonnassa, sillä päätimme taas Nupun ja Jujun kanssa lahjoittaa yhden kirjan blogimme kautta! Ilmoita siis kommenteissa, jos haluat olla arvonnassa mukana, ja kirjasta ja arvonnasta saa mielihyvin vinkata kaikille, keitä kirja voisi kiinnostaa. Kaikkein eniten toivon, että tarinani löydetään ja sitä luetaan! <3
”Soinnut solmussa” arvotaan osallistujien kesken kahden viikon päästä! Aikaa osallistua on sunnuntaihin 29.11. kello 16 asti! Jujusta tai viulusta en luovu, mutta kuten huomaatte, Huipsi pitää jo peukkua kaikille osallistujille!
Juju on rehti ja reipas sporttipoika, mutta kukapa olisi uskonut, että se on myös erittäin lahjakas musikaalisesti? En minä ainakaan, sillä aina kun kaivan viuluni kotelosta, Huipasta ei näy hännänhuiskaustakaan. Mieskään ei luottanut Pikkukissin taitoihin, vaan hänen mielestään Juju hoilaa aamuisin ovemme takana aivan ammuvainaan nuotilla. Rima oli siis harvinaisen matalalla, kun Juju saapui ensimmäiselle soittotunnilleen...
...ja oppitunti aloitettiin huoltamalla heitteille jätetty instrumentti.
Kun pölypallot oli häädetty, karvapallo pääsi näppäilemään sulosäveliä. Hämmästyksekseni Jujua ei pelottanut ollenkaan!
Homma näytti sujuvan helposti, kun tassuissa on plektrat omasta takaa!
Juju koputteli välillä kaikukoppaa ja ihaili ukulelen kauniita vehnänoraskuvioita.
Ja sitten se soitti taas pienen sydämensä kyllyydestä.
Minun sydämeni sen sijaan meni myttyyn hellyydestä ja ylpeydestä!
Koska nyt on ystävänpäivä, halusimme tulla ilahduttamaan teitä Hupsujen ystäviä Jujun serenadilla. Se on omistettu teille kaikille, ja erityisesti Jujun mielitietylle, brittikissaneiti Mimmille:
Erityiskiitos myös Jujun maalaisserkulle, Misulle, joka inspiroi meitäkin musikatteilemaan!
Tänään on taas se ihana kesäpäivä, jolloin juhlitaan maailman kauneimman, pehmoisimman ja suvereenisti suloisimman Nuppu Nöpönenän synttäreitä. Aloitin juuri sopivasti pariviikkoisen kesälomani, jotta voin vastata synttäritytön kaikkiin toiveisiin. Niistä ensimmäinen oli maittava juhlabrunssi, jonka aikana avasimme kokonaista kaksi Ziwi-tölkkiä, ja jukeboksissa pyöri jatkuvalla toistolla erilaisia synttärilauluja.
Hyvää syntymäpäivää, sinulle Nöppis, hyvää syntymäpäivää, emo toivottaa näin!
Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea, Pööpö, paljon onnea vaan! Plus kukkuroittain possunsydäntä!
Ja tässä vielä juhlatulppaani ikinuorelta pikkuveikalta.
Lahja oli selvästi melkein yhtä mieluinen kuin vanhat jäytötuolit!
Seuraavaksi Nuppu kietaisi uuden aristokattihuivin kaulaansa ja näytti odottavan jotakin lisää.
Kauhistuin hieman, koska synttäribeibi oli selvästi show'ta vailla, mutta räppäri Juju ei ollut varmistanut vielä keikkaansa. Se kyllä kuittasi saaneensa Olgan synttäreiltä voittamani jumbosijalahjan, ja levy-yhtiön somefeedin kuvavirrasta näin, että muistikirja oli otettu heti käyttöön:
Yo! Vaikka Juju ei ole esiintynyt pariin vuoteen, se rakastaa yhä musiikkia.
Biitit saavat kuulemma pepun edelleen sheikkaamaan...
...mutta lyriikoiden kanssa on ollut vähän ongelmia.
Ettei Jujulla vain olisi vuosien räppäriuran jälkeen uudistumistarpeita? Se on harkinnut konemusiikkiin siirtymistä ja taiteilijanimeä DJ sMAUg.
Nuppu ei kuitenkaan halua mitään jumputusta vaan kunnollista musiikkia.
Onnistuin houkuttelemaan Jujun lopulta juhlapaikalle, kun lupasin stailata sen uudestaan. Ei enää Star Wars -lippiksiä ja lapsellisia kultakettinkejä vaan jotain, mikä uppoaisi aikuiseen makuun. Eihän Nuppukaan ole enää mikään ruotohäntäinen untuvassa kieritelty kissanpentu vaan seitsenvuotias oman arvonsa erittäin hyvin tunteva ragdoll-leidi. Ja tadaa, tällainen on Jujun kypsempi look:
Aikamoisen charmantti muusikonretale, vai mitä? Onkohan luvassa akustista settiä?
Nuppu kiipesi uteliaana aitioon ja kurkisti hupsuskoopin läpi lavalle.
Juju naukui reteästi mikrofoniin ”Nöppis, Nöppis, sä veit possunsydämen”. Sitten se renkutti kappaleet ”Ankkurin Nuppu” ja ”Villejä räggärejä.”
Nupun huomio oli taattu, ja se kiisi heti kauppaan ostamaan J. Ujulaisen kokoomalevyn.
Suosittelemme albumia myös muun rotuisille huligaanikateille maatiaisvillikkoja unohtamatta.
Synttärit jatkuvat tästä eteenpäin leikkien, herkuttelun ja suukkomylläköiden merkeissä. Onnea vielä kerran, oma rakas Nuppu – olet vuosi vuodelta vain ihanampi! <3
Alkuvuosi on ollut erikoista aikaa Pullervolle ja Pikku-Luikkuselle. Isikissi lehahti heti tammikuun alussa uusiin töihin, kun taas emo jäi kotiin homehtumaan. Se on ollut oikein miellyttävä käänne varsinkin eräälle mammanpojalle, joka on kiinnittynyt tiukaksi pahkaksi emon jalkaan. Vaikka tönin ja hytkytän, Juju ei suostu siirtymään. Se tutisee korvan kärkiä myöten mutta kääntyy vain katsomaan minua hellän unisesti, jotta lämmintä symbioosia jatkuisi vielä vähän aikaa tai vaikka ikuisesti. Siellä missä minä olen, siellä on aina myös Juju. Keitämme kahvia yhdessä, kokkaamme yhdessä, syömme yhdessä, kirjoitamme yhdessä... vain yksi harrastukseni irrottaa Jujun yhtä tehokkaasti kuin Cillit Bang lian:
”Mamaaa, buu-buu-buuuu!”
Nyt kun minulla kerrankin on aikaa, päätin elvyttää pitkäaikaisimman harrastukseni ja palasin soittamaan viulua sinfoniaorkesteriin. Se taas velvoittaa minua tsemppaamaan musiikin saralla myös kotona.
Jujusta on kiva katsella nuotteja.
Me jopa järjestelemme niitä yhdessä.
Mutta kun nuotit nostetaan ”telineeseen” ja viulu olalle, niin olen omillani!
Parilla ensimmäisellä treenikerralla sain vinguttaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, sillä molemmat kissat murjottivat sängyn alla. Juju tietysti siksi, että terrorisoin sitä melusaasteella, ja Nuppu luultavasti siksi, että olin valjastanut MS Nuppu of the Seasin aivan vääränlaisiin tehtäviin. Tämän tajusin eilen, kun löysin vihdoin ja viimein oikean nuottitelineen ja sain tuntea jotakin, mitä en ole koskaan viulua soittaessani tuntenut: kesken Faustin valssin jokin pehmoinen otus pönkkäsi pohjettani ja alkoi hyöriä jaloissani niin, että puuhkahäntä kietoutui niiden ympärille!
Aivan niin! Pumpa Pumpernikkeli eläytyi musiikkiin!
Se ehdotti, että voisin vähän nostaa tempoa ja keventää spiccattoa.
Miten ilahduinkaan, kun sain oman kotiopettajan – vai onko se kapellimestari?
Nuppu nautti myös Vivaldin viulukonsertosta, Corellin sonaateista ja jopa Wieniawskin masurkasta. Se pyöri jaloissani ja liversi välillä mukana niin somasti, että jouduimme pitämään pari eväspaussia. Viulu ei enää pelottanut Nuppua lainkaan, joten täydensimme harjoitusten lopuksi sen mallikansiota muutamilla musikaalisilla kuvilla.
Tässä Nuppu virittää viulua, jotta kuvista tulisi harmonisia.
Kaikukoppa näyttää pätevältä...
Mutta onkos tämä viulu vai sello, kun Nuppu ihan katoaa sen taakse?
Puff! Nuppuu? Huhuu? Söikö se sut?
Ehkä Juju oli oikeassa, ja laitetta kannattaa pelätä. Nupusta näkyy vain pala töppöstä!
Hihii! Nuppuhan vain hassutteli. Kaikki hyvin pikku viuluviikarilla!
Lopuksi vielä yksi vakava virtuoosipönötys Paganupulta, Paganinin taitavalta kissavariantilta.
Kun ehdotin Jujulle viulutuntia, se sanoi olevansa matkalla hammashuoltoon...
...vaikka oikeasti sillä oli kiire pujottamaan pehmoiset tassulonkeronsa emon koipien ympärille ja vaipumaan taas suloiseen yhteisnirvanaan...
Mitä luulette, tuleeko Jujuninistäkin vielä joskus viuluvirtuoosi?
