lauantai 19. elokuuta 2017

Juhuu, mikä jujulele!


Meille on saapunut kesän aikana vaikka minkälaisia lähetyksiä. Posteljooni on raahannut Hupsuttamoon kaikenlaista kivaa puurosta kirjoihin ja lenkkareista langattomiin kuulokkeisiin. Paras paketti saapui kuitenkin lomani lopulla ja sisälsi vempeleen, josta olen unelmoinut aina siitä saakka, kun Tallin tarinoita -blogin musikatit Misu ja Misse esittelivät havaijilaiskämppiksensä Jamesin. Koska Nupulla on muutenkin kytköksiä Havaijiin, oli selvää, että meillekin tulisi lopulta vastaavanlainen kukkaissaaren komistus.
 
Jujua vähän ihmetytti, miksi Ittybittykitty-sandaalit oli pakattu näin suureen lootaan.

Kyseessä oli kuitenkin eräänlainen maatuska:
loota, jonka sisällä oli loota  ja kohta myös kissa!


Viimeisen pahvin pimennoissa piileksi vielä pussi,
mutta sen sisältö ei enää kiinnostanut Jujua.


Kun tulokas plinkautti ensimmäiset epävireiset sointunsa,
Juitsu suikki sängyn alle ja Nuppu saapui uteliaana paikalle.

Ensimmäisen musisointi-illan aikana opin kokonaista neljä sointua, joita rämpytin niin kauan, että sormenpääni kuluivat puhki. Kissat väittivät, että niiden korville kävi yhtä kurjasti, ja ne mököttivät uhmakkaasti sängyn alla, kunnes suostuin nostamaan uutukaisen ukuleleni kaapin päälle hiljentymään. En kuitenkaan suostunut antamaan lellikkipupuille periksi, vaan päätin solmia ystävyyttä niiden ja Travisiksi nimetyn musamasiinan välille.
 
Aluksi oli tärkeä näyttää, että Travis on ihan samanlainen kuin me muutkin.
Se tykkää uinua lämpimässä tassupedissä ja on yltä päältä räggärinkarvassa.


Nupun mielestä Travis vaikutti heti hyvältä tyypiltä.

Niinpä se meni hieromaan tuttavuutta ja totesi, että tassupedissä on aina
tilaa ukulelle, joka sopii värisävyihimme ja soi jo hivenen kauniimmin.


Sinnikkäiden YouTube-treenien päätteeksi sain Travisin plinkahtelemaan Beatlesin tahdissa, ja ilokseni huomasin, että Nupustakin kehittyi musikatti. Se tuli yhä useammin pötköttämään viereeni soittosessioiden ajaksi, ja tunsin itseni melkoiseksi Hamelnin ukuleleviikariksi. Tai olisin tuntenut, ellei joku toinen pikku jyrsijä olisi mulkoillut puuhiani korvat ja alahuuli lerpallaan.

 
Kyllä Juju niiiiin mielensä pahoitti! Rips, raps ja ärrin murrin!

Kuten ehkä taannoisesta kokkauspostauksesta huomasitte, en ole helposti luovuttavaa sorttia. Siksi kehittelin suunnitelman, jonka avulla Jujusta ja Travisista tehtäisiin bestikset. Listasin aluksi Jujun lempiasioita (namit, mama ja agility) ja yhdistin Travisin kuvioihin tähän tapaan:
 
Musiikillisten päämäärien sijaan meillä oli liikunnalliset ambitiot.

 
Juju lähestyi rohkeasti aivan uudentyyppistä estettä,
ja mama tanssi varpaat kippurassa paljasjalkabalettia!


Iisipiisiä! Ja parasta oli, ettei samalla rämpytetty mitään biisiä!

 
Hoppatiti! Juitsi surffasi Travisin yli letkeämmin kuin Havaijin rantaan lyövät laineet.
 
Namit maistuivat, ja Juju rakasti mamaa
taas pari rämpsäystä enemmän.

Vaikka sporttipoika Jujusta ei tullut hetkessä maman ykkösbändäriä, jää murrettiin Pikkukissin ja ukulelen väliltä. Vähä vähältä Juitsi alkoi sietää Travisin plonkahtelua paremmin. Se ei enää rypistellyt korviaan ukulelen sulosävelille, vaan suostui jopa jatkamaan päikkäreitään vain parin metrin päässä rämpytyskeskuksesta. Varsinaisen läpimurron teimme Travisin kanssa, kun Nuppu esitti sympaattisen biisitoiveen:
 
”Soitapa, äitsy, se meidän tunnusbiisi!”


Tein työtä käskettyä, ja Nuppu-popin jälkeen huoneistossamme raikasi myös Huitsi-hop. Sen jälkeen Jujukin oli vannoutunut Travisin ystävä ja suorastaan sulautui yhteen ihailemansa soittopelin kanssa:
 
Uudenlainen soitin sai myös uuden nimen. Nykyisin meillä soi jujulele!

lauantai 12. elokuuta 2017

Hupsuskoopin läpi

Rakastuessaan ihminen katsoo maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ja kaikki näyttää silloin virheettömältä ja ah-niin-ihanalta. Samat lasit on päässään myös jokaisella lemmikkeihinsä hurahtaneella kissaemolla kattejaan lellivistä kissi-isukeista nyt puhumattakaan. Kun oma karvaturilas ribbaa eli ripsurapsuttaa sohvaa, huomio kiinnittyy vain sen söötteihin pikku tassutumppuihin ja hellyttävän keskittyneeseen naamatauluun. Korkeadesibelinen ruokavonku taas kuulostaa lasien tai tarkemmin sanoen niiden korvan päälle yltävien sankojen ansiosta herkältä kuin euroviisujen imelin balladi. Vaikka vaaleanpunaiset lasit keikkuvat non-stoppina nenälläni, haluan tänään raportoida toisestakin kapineesta, jonka avulla maailman näkee varsin vinkeästä vinkkelistä:
 
Hyvät naiset, herrat ja kunnianarvoisat kattimatit: tässä on hupsuskooppi!

Oikeasti hupsuskooppi on pieni pahvilaatikko, joka on tyhjennetty puuroleseistä ja avattu sekä ylä- että alareunastaan. Näiden alustavien toimenpiteiden jälkeen laite on heti valmis käyttöön, eli mitään piuhoja, pattereita tai propelleja ei tarvita.

 
Aluksi hupsuskooppi kannattaa silti laskea lattialle,
jotta perheen kissaväki voi säätää sitä haluamaansa formaattiin.
 

Kun hupsuskooppia on tallottu, näkerrelty ja heitelty, se on vähitellen valmis varsinaiseen käyttöön, eli on aika kurkistaa sen sisään ja nähdä suloisia asioita:
 
Oikeaoppisesti hupsuskooppiin katsotaan silmät hyväksyvinä viiruina.
Silmiä lupsautellaan rauhallisesti kiinni ja auki, jotta sen
keskiössä näkyvä kissa innostuu tulemaan lähemmäs.

Alkunäkymän pitäisi olla jotakuinkin tällainen. Kuvaa voi yrittää
tarkentaa silmiä villisti räpyttämällä ja hellittelysanoja sopottamalla.

Joskus hupsuskooppi saattaa valitettavasti pätkiä ja kakoa...

...ja pahimmillaan se näyttää jopa pelottavia kuvia!

Hupsuskoopista kuuluisi heijastua vain hempeyttä, joten jos niin ei ole, koko laite kannattaa resetoida. Parhaiten se onnistuu tarkentamalla hupsuskooppi kokonaan toisenlaiseen murmeliin:


Tässä hyvä esimerkki onnistuneesta uudelleenkäynnistyksestä.

Yhteys on saavutettu, ja hupsuskoopin kummassakin päässä hymyillään.

Eikä kannata säikähtää, vaikka kuva näkyisi jättimäisenä, sillä...


...hupsuskoopin läpi esineet, asiat ja varsinkin kissat näyttävät
usein olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan!
Hupsun hempeää viikonloppua! <3

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lahjottu synttärisiiseli


Tasan vuosi sitten Juju vietti ihanan salasynttäripäivän. Se sai erityishuomiota ja leikitystä ihan vahingossa, mutta häpeän puna loimotti kasvoillani, kun tajusin pari päivää myöhemmin unohtaneeni pienen kissipojan juhlat! Ohjelmoin saman tien kissojen syntymäpäivät kännykkäkalenteriini ja asensin vielä muistutukset, jottei moista kömmähdystä pääsisi enää käymään. Suunnitelma toimikin mahtavasti, sillä juhlimme Nupun synttäreitä ihan ajallaan ja Jujua jo etukäteen: kun saavuin eilen töistä kotiin, repussani köllötti purkillinen tonnikalaa ja kullankeltainen krysanteemi. Herkkuateria säästettiin täksi illaksi, mutta krysanteemi viriteltiin heti hyllylle suuria synttärikuvauksia varten. Sainkin hurjan söpöjä otoksia Jujusta, joka oli eilen 4 vuotta ja 364 päivää - ja komeampi kuin koskaan:

”Melko näppäriä rehuja, mama!”

”Nämähän ovat kuin pieniä synttäriaurinkoja. Tosi nätisti ajateltu. Kiitos vaan!”  
”Mutta oisit sä voinut tuoda iskällekin kukkia,
kun sillä oli pari viikkoa sitten synttärit...”
 

”Se kun näyttää tuolla nyt niin kateellista nassua.”

”Kukkien sijaan isikissi sai lahjaksi uuden kirjan, koska sillä ei niitä ennestään ole.”
 
”Thi-hih! Mä murjaisin äsken vitsin! Huomasitteko?”

”Mutta ehkä se kirja oli aika kiva lahja, koska sen kanssa
ei tarttenut poseerata. Joko saa mennä leikkimään?”
 
Totta kai saa! Onnea maman rakkaalle Juju-pojalle, joka täyttää
tänään 5 vuotta! <3 Ihanampaa pikkusiiseliä ei tämä kissaemo
olisi voinut elämäänsä saada! Muisk, muisk, muisk!
Kesken yltiöpäisen rakkausvuodatukseni Juju lönkytteli jo uuteen seikkailuun. Se sai nimittäin iskältä maailman parhaan lahjan:


Ikioman tönön. Nyt on hyvä!

perjantai 4. elokuuta 2017

Kurkistus Tolkkisten kissataloon

Nuppu ja Juju ovat hemmoteltuja ja onnekkaita kissoja. Niitä on rakastettu ja paapottu siitä saakka, kun ne putkahtivat maailmaan pieninä vaaleanpunaisina nyytteinä. Niiden kasvattaja piti niistä hyvää huolta ja varmisti, että ne saisivat turvallisen kodin. Niinpä meille saapui aikoinaan kaksi pientä karvakerää, joilla oli suuri luottamus ihmistä kohtaan. Tuntuu todella pahalta, etteivät kaikki kissat voi sitä luottamusta kokea, ja jokainen koditon kissa saa minut järjettömän surulliseksi. Siksi minua hieman huoletti, miten minulle kävisi, kun näkisin niitä Tolkkisten kissatalossa, jonne suuntasimme kissabloggaajien kesäretken päätteeksi.
 
Lahjoitin Nupun ja Jujun Prima Cat -lahjakassin Tolkkisten
asukkaille. Monet kokeneemmat kissatalokävijät olivat tajunneet
ottaa mukaan myös paljon muuta lahjoitettavaa.
Seuraavalla kerralla minäkin olen fiksumpi!

Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi Tolkkisiin, ja huomasin heti, että olin jännittänyt turhaan. Vaikka minua tietenkin riipi nähdä kodittomia kissoja, olin helpottunut siitä, miten hyvissä käsissä ne olivat. Talossa oli oma huone eläinlääkäriä varten ja kissoillakin varsin mukavat tilat.


 
Tällaisessa huoneessa viihtyisin itsekin, jos olisin kissa:
on kaveri, kiipeilypuu, tunneleita ja ihanat puutarhamaisemat.

Tuollaisella retroviltillä olen tainnut itsekin vauvana köllöttää.

Tämä kissaäippä sai imettää pienokaisiaan kaikessa rauhassa.
Kuva on otettu zoomilla, ja lepertelin ihan hiljaa kuiskaamalla.

Tämän vekkulin kettuhuoneen söpö asukas
taisi löytää kodin visiittimme aikana!
Kissoille on myös tarjolla kirjallisuutta Waltarista Rowlingiin
ja Montgomerysta Austeniin. Nämä teokset minäkin tahtoisin lukea.

Ainoan surun vihlaisun tunsin, kun näin tämän kissan, jota ei ollut vielä varattu.
Kunpa se saisi pian oman, rakastavan kodin. <3

Vierailuun mahtui onneksi monia iloisia hetkiä, kun seurasimme lasin takaa esimerkiksi kissanpentujen leikkejä. Sydäntäni lämmitti, kun yksinään löydetty pentu oli päässyt osaksi melko samanikäistä poikuetta ja vaikutti porukan hyväntuulisimmalta menijältä.

 
Juhuu! Hetkeäkään ei pieni kissa malttaisi olla aloillaan.
 
Hoitajan turvallisissa otteissa oli kuitenkin hyvä nököttää!

Toivottavasti tätä mussukkaa odottaa ihana elämä!

Samaa toivon myös tälle pörröläiselle
ja tietenkin kaikille talon asukkaille.
Vaikka suurin osa kissoista oli karanteenissa, kaksi sympaattista kissakaveria liikkui talossa seuranamme. Viiru ja Karri nauttivat täysin siemauksin silittelyistä, ja ihan yhtä ihanaa oli meillä rapsuttelijoillakin.

 
Hellyydenkipeään Karriin ei voinut olla rakastumatta! Se osoitti myös selvästi,
että löytökissasta voi todellakin tulla lempeä ja luottavainen halittelija.
 
Viirukin otti mielellään vastaan paijausta, vaikka vetäytyikin lopulta sohvan alle.

Minua harmitti, etten voinut tarjota kotia kissoille, mutta onneksi Tolkkisten kissatalossa pystyi tekemään ostoksia eläinten suojelun hyväksi: yläkerrassa on kirppis nimeltä Viirun vintti, ja alakerrassa myydään ihan uusia tuotteita. Uskollisimmat lukijamme tietävät, että fanitan pipoja, joten tokihan minun oli pakko saada pirtsakan pinkki Porvoon eläinsuojeluyhdistyksen heijastinlogolla varustettu päähine.



Nyt Nupunkaan ei tarvitse enää hävetä erästä tiettyä 
kissapipoa paitsi sitten, kun säät taas viilenevät...

Jujukin halusi pipomuotikuvauksiin. Tai sitten mammanpojan
tarkoitus oli vain santsata läheisyyttä ja Suurta Rakkautta.

Tähän päättyvät kissabloggaajien kesäretkestä kertovat postauksemme, mutta toivottavasti kokoonnumme taas pian. Kiitokset vielä Tassulinnaan onnistuneen päivän järjestämisestä - ja kaikille muille mukana olosta. Kiitos myös Porvoon kissamuseon ja Tolkkisten kissatalon väelle!
 
”Äiskä, herätä mut sitten, kun sä kerrot taas jotain meidän touhuista.”