sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Valvottua väriterapiaa

Viime viikkojen aikana kodissamme on nähty kummallisia plänttejä: taivaisen valon lämmittämiä läimäreitä, joihin talven hailakoittamien kissaeläinten on ollut hyvä pötkähtää akkujaan lataamaan. Itsekin olen yrittänyt nyhtää auringonsäteistä lohtuenergiaa, sillä kevätväsymys alkaa painaa jo pahasti päälle. En malttaisi odottaa hetkeä, jolloin puut ja ruoho taas vihertävät ja tienvarsille putkahtaa iloisen värisiä kukkasia. Vakavinta värinpuuteangstiani helpotti onneksi pirteä tulppaanikimppu, jonka mieheni muilutti korkean hyllyn päälle naistenpäivän kunniaksi.
 
”Meidän emo tykkää näistä tuulimyllymaan rehuista, koska se on
tanssahdellut niiden seassa jo kauan ennen meidän aikaa.” (1)

Koska tulppaanit ovat kissoille myrkyllisiä, kukkaparat joutuivat elämään melkoisessa karanteenissa Hupsuttamon katonrajassa. Pikkuhampaat eivät päässeet kertaakaan naksuttelemaan hazardöösejä somisteita, mutta halusin antaa sinisten silmien nauttia oranssin ja keltaisen sävyistä edes hetken verran, ja siksi järjestimme uskaliaat kuvaukset, jotka olivat kuin pala kauneinta tropiikkia.
 
Katsoa saa, muttei koskea! (2)

Niin herkkää ja unenomaista (3)

”Hoi, tulp! Hoe gaat het met jou?” (4)

”Ihan tuntuu kyllä Hollannilta, kun yläkerrassa klopsutellaan
yhä puukengillä ja nessun edessä levittäytyy tulppaanipelto.” (5)

”Ruffe, hei! Ethän säkään syö tulppaaneja? Kun mä tahtoisin niitä hääkimppuun.” (6)

Juju ei maistellut kukkasia, vaikka ko. kisumisu tässä fotossa vähän vihertääkin. (7)

”Tuoksu on oikein keväinen, joten kyllä näitä kohta kukkapenkeissäkin nähdään, mama!” (8)
Joko teillä muillakin on keväänkaipuu? 
Entä mikä kuva miellytti silmää kaikkein eniten?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kops, pörrrrrr, plonk ja huhuu!

Maanantaina yläkerran uudet asukkaat aloittivat pahamaineisen remonttinsa. Jäin etätöihin, jotta kotona olisi joku turvallinen aikuinen antamassa Nupulle ja Jujulle tekohengitystä, kun pora alkaisi laulaa. Ja kylläpä se kuulkaa vetikin kauniit aariat lekan tahdissa! Minulla oli hampaat irvessä, kun seinää kaatui, ja kissatkin olivat miedosti hämillään.
 
Nuppu hei, joko hengitetään pussiin, vai pärjäätkö sä?

Koska poraus, tööttäys, vingutus, nakutus ja plonkahdukset jatkuvat yhä viikonloppumme ratoksi, kirjoitusfiilikset eivät ole katossa. Niinpä aion lähteä ulos auringonpaistetta kummastelemaan ja jätän teidät tutustumaan Hupsujen kamalaan naapuriremonttiin ääniraidallisen videokoosteen avulla. En ole poistanut alkuperäisiä ääniä, mutta remonttimelskeen sekaan on saattanut eksyä yksi tai kaksi mieltämme virkistävää lisäystä ja Jujua nolottavaa maman söpönöpöhöpölässytystä. Sori siitä!

 
 

Hiljaista ja autuaan remontitonta viikonloppua teille muille!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Tömpsytyksestä täyskaatoon

Kaislikossa suhisee ja Hupsuttamossa hurisee, mutta mitä ihmettä tapahtuu meidän yläkerrassamme? Sitä Nuppu ja Juju ovat tällä viikolla kummastelleet enemmän kuin palveluskunta, joka on osannut odottaa kopinaa, rapinaa, hilausta, imurointia ja nakuttelua jo kolmen kuukauden ajan. Näitä muutoksen ääniä on suorastaan kaivattu, ja olin jo vähällä vaipua epätoivoon, kun niitä ei kuulunut.
  
”Mitkähän mörököllit meidän katolla rellestää?”
 
”Ja miksei piipusta laskeudu enää paistetun valkosipulipatongin tuoksua?” 

Aika outoa, että emo tuulettaa möykän keskellä, kun se on yleensä niin
ääniyliherkkä, että mun vieno nälkälaulukin vihloo muka korvia.”

Saimme odottaa äänten kakofoniaa ihan liian kauan, mutta viime perjantaina Niemen muuttolaatikot valtasivat viimein rappukäytävän. H-hetki oli koittanut, ja rakkaat yläkerran naapurimme aloittaisivat muutto-operaation ja jättäisivät vanhan pesänsä tyhjilleen uutta, toivottavasti hiljaisempaa pesuetta odottamaan.

 
”Hurjapäinen äiskä näytti tältä, kun se uhosi, että voisi kipata
yläkerran tädin pianon omin voimin ikkunasta pihamaalle,
mutta rakkine ehtikin hävitä maanantaina työpäivän aikana.”
 
”Mama kyseli, että kai me vilkutettiin tassulla,
kun se Kalman Kilkutin kannettiin muuttoautoon.”

”Ja toki me heilutettiin kuin japanilaiset onnenkissat ja nau’uttiin vähän epävireessä
”Pilviä päin” -biisiä, joka me opittiin yläkerran tädiltä näiden vuosien aikana.”

Saatoin sanoa vuorineuvos Tuuran tavoin ”Tämähän on oikea onnenpäivä”, kun Tömppäreiksi ristimämme kanta-astujat vihdoin katosivat, ja olemme jo visioineet, millaiset uudet naapurit haluamme arkeamme sulostuttamaan.

 
Niillä pitää olla pehmeä askellus. Mielellään tällaiset pehmotumput jaloissa 24/7.

Tämmöisetkin toffelit kelpaavat ja saavat jopa arvosanan Muy Bien.


 
Pianot, flyygelit, pillit ja paukuttimet ovat ehdottomasti pannassa, eikä suutakaan saa soittaa.

Onnistuimme lopulta vakuuttamaan itsemme, että yläkertaan muuttaa lempeästi kuiskaileva eläkeläispariskunta, joka rakastaa villasukkia, kokolattiamattoja, raanuja, vilttejä, koristetyynyjä ja samettiverhoja, mutta postiluukustamme putosikin torstaina turmiota enteilevä viesti. Siinä tiedotettiin asiallisesti kuukauden kestävästä remontista, joka pitää sisällään huoltotoimenpiteitä kuten väliseinän kaatamisen!

”Puu kaatuuuuuuuuu!!!”

Tikittävänä neuroosipommina sain heti pienimuotoisen hepulin ja pyysin pomoltani, että voisin pitää maanantaina etäpäivän. Tarkoitus on asentaa tulpat korviin heti aamutuimaan, avata läppäri ja pitää kissoja tassusta. Yhdessä selviämme ehkä tästäkin koettelemuksesta ja voimme sujauttaa naapurien postiluukusta tervetuliaislahjana pienet Nupun ja Jujun hätätupoista kudotut töppöset…


 
Meillä surruttaa seinässä jo Feliway!

 
”Jos multa kysytään, niin emo voisi vähän relata.”

Onko muiden kissakotien rauhaa rikottu seinänkaatoremonteilla?
Menikö se hyvin vai tuliko itku, parku ja hurja nauku?

lauantai 25. helmikuuta 2017

Voiko karvavekkariin luottaa?

Vastausta otsikon kysymykseen ei tarvitse edes miettiä. Selkäytimestäni mörähtää jyrkkä ”EI!” eikä kyse ole intuitioon nojaamisesta tai murheellisesta mutu-tuntumasta. Negatiivisuuteni pohjautuu rautaisille faktoille, joita aion valottaa nyt lisää. Matkatkaamme siis ajassa taaksepäin päivän parin verran…

 
”Jeiiii! Silmissä vain vilisee pusuja, unia, hiekkisreissuja ja rypsipossuja...”

Oli ihan normaali keskiviikkoaamu, ja heräilin hyvin sujuneesta yöhorteestani jo pari minuuttia ennen miehen herätyskelloa. Tunsin oloni virvoittuneeksi ja energiseksi, mutta koska minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään, jäin loikoilemaan peittoni alle, kun mies lähti keittämään kissoille aamupuuroa. Tiesin, että aamupalan jälkeen hurinakaksikko päästettäisiin kimppuuni ja meillä olisi vielä pitkästi yhteistä halipusuaikaa.

 
Puurokulhon nuoltuaan Nuppu jonottaa makuuhuoneen ovella,
jotta se pääsee ensimmäisenä emoa herättämään. Yleensä se
hoitaakin vastuullisen tehtävänsä oikein rapsakasti.

En osaa sanoa, mikä meni tällä kertaa pieleen, mutta seuraavat muistikuvat minulla on hetkestä, jolloin havahduin hassuun ääneen. Se kuulosti suurin piirtein tältä: ”Nas, nas, nas, LUTS! Nas, nas, nas, LUTS!” Räpyttelin hetken hämmästyneenä silmiäni, mutta tajusin nopeasti, että olin yllättänyt Nupun ”suihkusta”. Se suki tyytyväisenä peppukarvojaan korvani juuressa, ja hyvä niin, sillä muuten olisin nukkunut pommiin! Vilkaisin hätääntyneenä kelloa, mutta torkahdukseni oli kestänyt vain parikymmentä minuuttia. Kehuin huojentuneena Nuppua valppaudesta ja huolenpidosta läheltä-piti-tilanteessa.

 
Vastineeksi sain hurinaa, ja töppäsimme Nupun kanssa nyrkkimme yhteen.
”Anytime, emo!” se sanoi ja lupasi hoitaa herätykset jatkossakin yhtä hyvin.
Aamumme sujui tuttuun tapaan. Mussutin aamupalaa, muokkasin itseni työkuntoon, petasin sängyn päiväkuosiin ja lahjoitin kissoille joka-aamuiset raakalihaköntsät. Kahvia särpiessäni ihailin, kuinka aamut ovat yhä valoisampia, ja tunsin jo kevään kolkuttelevan Hupsuttamonkin ovea. Olin sanalla sanoen onnellinen, ja se oli hyvä tunne se. 
 
”Me puhjetaan maman kanssa keväisin ihan uudenlaiseen kukoistukseen.”

Kun kiskoin kenkiä jalkaani, kurkistin vielä keittiön kellosta, olinko hyvin aikataulussa, sillä tavoitteeni on aina olla raitiovaunupysäkillä muutamaa minuuttia vaille kahdeksan. Silloin tukkani nousi kissapipon alla pystyyn, sillä kello oli kolmea vaille yhdeksän! YH-DEK-SÄN! Ei kahdeksan. Ou nou!

 
”Aika paha juttu, äiskä. Mitähän siellä toimistolla nyt sanotaan?”
 
”Herätä mut vain, jos tulee loparit!”
Tunsin oloni niin hönöksi, etten voinut muuta kuin virnuilla koko työmatkan ajan. Oli onni onnettomuudessa, ettei minulla sattunut olemaan aamulla palaveria – ja loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta, olenko töissä puoli yhdeksältä vai tuntia myöhemmin, kunhan päivän tunnit tulevat täyteen. Niinpä illan tullen toimiston vähitellen tyhjentyessä erään deskin äärellä paloivat vielä valot. Tietokoneen kelmeässä kajossa työtään teki kissanomistaja, joka turvautuu vastedes oikeaan herätyskelloon karvavekkarin sijaan.

 
Näihin oveliin teddynalleihin ei voi luottaa herätysbisneksissä. Muistakaa se!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Hammaskeijun harjausvideo


Uskollisimmat lukijamme saattavat vielä muistaa postauksen, jossa testasin naurusta ulvoen hattivatin näköistä tumppua. Se oli uusinta uutta eläinten hammaspesurintamalla, mutta vaikka olin hetkellisesti sitä mieltä, että töllerö ajaisi asiansa, totuus oli toinen. Kömpelö patalappu alkoi nopeasti inhottaa Jujua, ja minäkin vieroksuin sen rättimäisyyttä. Niinpä heitin kapineen roskikseen, ja koska Vibracin uusi hammasharja tuntui minusta hankalalta, palasimme lopulta aina käyttämään ikivanhaa suosikkiamme.
 
Eihän se ollut enää ihan uuden veroinen, mutta niin tuttu, turvallinen, pieni ja siro.
Iltarutiineihimme astui mukaan vaikertava monologini siitä, miksei missään myydä enää hyvänmallisia sormiharjoja, joiden ympärille koko Hupsuttamon hammashuolto on rakennettu. Uikutin myös, että vanha basilliharja vain siirtelee kariesta Juju-paran hampaalta toiselle niin, että tunnollinen peseminen menee ihan hukkaan. Mies kyllästyi lopulta voivotteluuni ja googletti, olisiko jossain päin maailmaa vielä tarjolla Vibracin vanhoja kunnon purukalustoputsareita. Koko Eurooppa oli surullisen harjavapaata aluetta, mutta suuresta ja mahtavasta Pohjois-Ameriikasta löytyi onneksi pelastus:

 
Jo muutaman viikon sisällä meille saapui
paketti aurinkoisesta Floridan-osavaltiosta!

Juju lähetti heti kiitokset kiiltävähampaisille alligaattoreille...

...ja Nuppu lupasi, että ne saavat mönkiä viemäristä lavuaarimme,
kunhan vain eivät säikähdä siellä vaanivia lusikoita.

Juju tarkasti, että hygienia-asiat olivat kunnossa...

...ja sitten olikin aika korkata uusi vaaleansininen ihanuus!
Nuppu on aikoinaan esiintynyt hammashoitovideolla, mutta nyt jos koskaan oli Jujun vuoro valmistella emon kanssa laajamittainen tutoriaali, jossa lego-operaatio käydään läpi vaihe vaiheelta hammaslankausta unohtamatta. Jaamme sen nyt kanssanne ja toivomme, että jossain päin Floridaa hymyilee rivistö piparmintulta tuoksuvia alligaattoreita.

 
Minkälaisella harjalla te muut hinkutatte kattienne purupinnat?

lauantai 11. helmikuuta 2017

Kuningaskukon kotkotukset

Nǐ hǎo! Kiinalainen vuosi vaihtui taas hiljattain, ja vaikka asunnossamme rellestää yhä viime vuodesta tuttuja apinoita, upouusi kalenterikierros on omistettu kukoille. Minkälaista kiekunaa, kaakatusta ja höyhenten pölinää mahtaa olla luvassa? Asiaa on luvannut kommentoida eräs kukko tunkiolta tai ainakin tehoimurointia kaipaavasta kerrostalokaksiosta. Tässä tulee heti vinkki numero uno:
 
”Kaikkien herkkäkorvaisten kannattaa nukkua tänä vuonna metsurinkuulokkeet päässä,
koska me kiljukaulat availlaan ääntämme hyvissä ajoin ennen herätyskelloa.”
 

”Voi olla, että näytätte loppuvuodesta about tältä, mutta se on ihan okei, koska
me kukot ei pelätä zombeja niin kauan kuin zombit jaksaa kantaa meille ruokaa.”
 
”Mutta takaisin asiaan... Tiedättekö te sen sanonnan,
että aikainen mato kukon nappaa? Me tiedetään…”
”Mutta mua ei madot nappaa, koska mama survoi
mun kurkusta alas matotabletit viikko pari sitten.
Se oli ihanaa. Trust me.”

”Samaan sirkukseen pääsi tuo meidän perheen Klaara Kotko.
Siltä tosin meni pömppis kuurin lopulla vähän löllöksi...”

 ”Ja voitteko kuvitella: mokoma ärhäkkä höyhenkasa yritti melkein nokkaista emoa,
vaikka kiltti äiskä halusi vain auttaa saksimalla vähän sen takalistosulkia.”

Juitsi hei! Piti puhua kukon vuodesta eikä Nupun henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvistä huoltotoimenpiteistä…

 
”Ai niin! No, loppukaneettina voisi kiekaista, että kukon vuosi
on parasta mahdollista aikaa meidän poikatirppojen elämässä...”

”...koska meitä palvotaan ja meille kumarrellaan. Me ollaan ihan kunkkuja.
Ja kunkut on paljon parempia kuin mitkään epämääräiset amerikanpressat.”
”Kanoille on kuitenkin luvassa kovaa uurastusta muninnan saralla.
Tässä näette harvinaisen tupsujetikaakattajan pesimäpuuhissa.”

”Kas, ensimmäinen kukonpoika kuoriutui jo! Sepä mukavaa!
Kunhan Klaara saa sen pestyä, se voi liittyä kukkokatrilliin...”


”...ja nousta siivilleen. Sillä tänä vuonna me kukot
paitsi kieutaan myös lennetään kovaa ja korkealta!”

 Mukavaa alkanutta kukon vuotta teille kaikille! :)

lauantai 4. helmikuuta 2017

Nuppu Urhoollinen

Juju on perheemme virallinen pupupöksy. Siinä missä muut näkevät rypistyneen nenäliinan, Puitsi bongaa nokkaansa teroittavan kyhmyjoutsenen. Nupun leukakarvoista roikkuva ruoanmuru näyttää Jujun silmään iljettävältä laavamonsterilta, ja nakkisormisen emon kylppärin lattialle jongleeraama hammastahnatuubi saa poitsun sutimaan ensin paikoillaan kuin piirretyissä ja luikkimaan sitten nenä valkoisena asunnon kauimmaiseen kolkkaan.
 
Turvallisuussyistä armas arkajalkamme on maastoutumisen mestari.
Sen vartalo on alati kiikutusvalmiudessa, koska asuntomme
on täynnä emon epäilyttäviä röykkiöitä ja mystisiä myttyjä.

Nupulle maailma näyttäytyy aivan toisenlaisena paikkana. Sen turvallisuudentunnetta eivät hetkauta edes eläinlääkärit, riemusta kiljahtelevat lapset tai eteisen hattuhyllyn raoista puuhkahännän päälle putoilevat lapaset. Koska typsykkä on aina niin yltiörohkea, yllätyin kovasti eräänä tavallisena arkiaamuna, kun Nuppu Urhoollisesta tulikin Nössö Ei-niin-urhoollinen.

Pöh! Nyt on tulossa melkoinen kalavale, koska eihän tämä ärjypantteri pelkää mitään!

Valmistelin itselleni aamupalaa samalla, kun kissoille oli sulamassa pussillinen pakastettua rypsipossua. Neppo Neppari ei millään jaksanut odottaa herkkuja, vaan hinasi itsensä tiskipöydälle ja vaapotti kohti lihapussia. Jostain selittämättömästä kohtalon oikusta kyseinen loppasuuahmatti pysähtyi kurkistamaan tiskialtaaseen, ja siihen matkanteko sitten tyssäsikin! Nuppu inahti kauhusta, juoksi masukarvat hyllyen kauemmas ja vilkuili vielä hätääntyneenä olkansa yli altaaseen päin.

 
Nuppu, ryömikö putkistosta keltahampainen cityrotta?

 Vai kiiluvasilmäinen alligaattori?

Koska Nuppu ei turhasta hötkyile, minuakin alkoi jännittää. Kurkistin sydän pamppaillen altaaseen. Ja arvaatteko, mikä siellä oli?! Pidelkää kiinni hatuistanne ja ottakaa turvaksenne talikot ja taikasauvat. Altaassa nimittäin vaani kauheista kauhein, hirveistä hirvein, yököttävistä yököin
 ja luonnottomista luonnottomin…
 
 ...ei räggäri vaan...
 
…lusikka! Notta näin rohkeita me Hupsut olemma!

Koetaanko muissakin kissakodeissa selittämättömiä sätkyjä, 
vai onko elämänne rohkeaa rokansyöntiä?