lauantai 6. lokakuuta 2018

Kei Lai Lee

Kirjoittelin teille viimeksi dominopalikoista, jotka pyörtyilivät iloisessa letkassa ja aiheuttivat Hupsuttamossa monenlaista hämminkiä. Kumoon kellahtelu ei ole suinkaan loppunut, mutta se on onneksi muuttanut muotoaan varsin veikeään suuntaan. Siitä taas on kiittäminen Hupsuttamon uutta itämaista vahvistusta, silkinpehmoista poikakissaa nimeltä Kei Lai Lee.
 
Dominot ovat homekorvien kotkotusta! Nyt kaatuilevat kana- ja tonnikalatornit!
 
Kein kanssa ei tule tylsiä hetkiä, sillä se haluaa keilata joka ilta.
Poppi soimaan, purtilot radalle ja kuono kohti kaatoja!

Äh! Eka kuonokierre meni kouruun, mutta semmoista sattuu kaikille!
Kei ei onneksi anna tunnelman latistua, vaan kertoo vitsin tai pari.

”Tiedättekö, miten sanotaan kompastumisvaara japaniksi?
Näin: Iso kisu taka nasi! Hih hih hii!”

”Ja kuka tietää, mikä on ripuli japaniksi? Mäpä kerron!
Seko Siko Kisu Masu.”
 
Naurunremakka oli korvia huumaava, mutta porukassa oli yksi
huumorintajuton tyyppi, joka alkoi höykyttää Keitä.

Idän poika sai maistaa lännen tytön tassua, joka lämähti kunnolla leukaperään.

Korvat vain lerppuivat avuttomasti, ja vitsien sijaan
hallissa lenteli vain tuppoja karvaisista keilapalloista.

Lopulta keilahallin vartija saapui erottamaan rymyeetut toisistaan, eikä ketään naurattanut.

Kei Lai Lee on kuitenkin perushyväntuulinen hemmo, joten se ei jäänyt murehtimaan pientä rysyä. Se tassutteli takaisin radalle ja suoritti monta täyskaatoa, jotka tallentuivat onneksi keilahallin valvontakameroihin:

 

Kuten videolta käy ilmi, Kei keskittyi radalla vain ja ainoastaan keilojen tönimiseen. Hienon suorituksen jälkeen se tassutteli Shanghain yöhön ja jätti identtisen kaksoisveljensä keilarataa vahtimaan.

 
Ladies and gentlecats, tässä on Hui Lai Lee!

Parasta Huissa on, että se uinailee sulassa sovussa
myös Keh Räi Leen kanssa...
 
Löytyykö teidän lukijoiden joukosta innokkaita keilailijoita tai keilailevien karvaturrien omistajia?

tiistai 25. syyskuuta 2018

Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 
 
Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 
”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 
”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 
 
Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.
 
”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 
”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.
 
”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”
 
”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”
Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Jännä jälkitauti

Tämä postaus saattaisi käsitellä fuksiflunssan jälkeistä röhköyskää tai umpeen muurautuvia sieraimiani, mutta säästän teidät voivottelulta ja keskityn kuvailemaan ainoaa mukavaa jälktautiani: yltiöpäistä kissuttelua. Se on ilmennyt paitsi Nupun ja Jujun loputtomana vanuttamisena myös kissabloggaajien ja blogikissojen ahkerana treffailuna. Kissuttelu alkoi lauantaina Hupsuttamosta, kun luoksemme tupsahti sekä Rokkimimmien että Riiviökissojen edustajat.
 
Sekunteja myöhemmin Juju leikki jo olohuoneessa uudella, korealla sulkalelulla!
 
”Kiitos Pate, Rudi, Eddie ja Eppu! Halin tätä riikinkukkoa tosi hellästi!”

”Paitsi aina silloin, kun peto pääsee irti! Ngggh! Ärrrr!”

”Ihan kaikki räggärit eivät kuitenkaan ole yhtä hurjia kuin mä! Tsihihii!”
Nupusta ja Jujusta oli ihanaa, kun niitä kehuttiin ja ihasteltiin. Juju tutki niin innoissaan Riiviökissojen emon reppua, että toko-näytöksemme oli vähällä muuttua pelkäksi nuuskutteluksi. Onneksi pieni bordercollie muisti lopulta, miten temppuja tehdään, ja näytti niin monta ohjelmanumeroa, että pieni masu oli pian nameja pullollaan. Esittipä Nuppukin kuuluisan leijonatemppunsa ihan yks kaks yllättäen!

 
Eniten ihastusta herättivät silti Nupun nätti naama ja pörröinen häntä!

Hupsuttelun jälkeen lähdimme päivän varsinaiseen kyläpaikkaan: Amen ja Tuiken uuteen kotiin, jossa vietimme paitsi tupareita myös Amen syntymäpäiviä - ja jos oikein muistan, ei Tuikenkaan merkkipäivästä kauan ole.
 
Synttärisankari teki ”jujut” eli heittäytyi Riiviö-repun tuoksujen vietäväksi.
 
Ame kurkisti kohteliaasti myös lahjakassiin, ja sieltä löytyi
rapiseva pöllöpussi, jonka uppeluksiin oli mukava sukeltaa!
Kuvaukseen tottuneen blogikissan mielestä oli syytä viritellä kamerat esiin
ennen juhlapöytään siirtymistä.


Se olikin hyvä vinkki, sillä tarjoilut olivat ehdottomasti ikuistamisen arvoisia.


Tee maistui herkullliselta päivänsankarin tähdittämästä mukista!

Minulle oli ehtinyt tulla kova ikävä myös Tuikea, joka hieman ujosteli tällä kertaa.
Namit onneksi kelpasivat, ja pääsin silittämään myös suloista Tuikkua.
 
Kun ahkerasti seuraa pitänyt Amekin siirtyi päiväunille,
tiesimme juhlien lähestyvän loppuaan ja sanoimme heipat.

Voisi kuvitella, että sosiaalinen jälkitautini olisi jo asettunut näin suuresta määrästä kissoja ja bloggaajia, mutta mitä kissoihin ja bloggaajiin tulee, ei mikään ole tarpeeksi! Niinpä etsin maanantaina ihka uuden reitin Ilonan ja Zetorin luokse. Koska lähestyin kissakaksikkoa aivan uudesta suunnasta, seisoin tovin väärän talon rapuilla. Onneksi tulin pian tolkkuihini ja löysin tuttuun paikkaan, jonne Sofian ja Olgankin emo oli saapunut vierailulle! Oli superkivaa höpötellä ystävien kanssa ja leikittää kullanmuruja, jotka selvästi jo muistavat minut. Tällä kertaa näin Ilonan matolla selällään rapsutuksia kerjäämässä, ja pääsin itsekin neitosen samettiturkkia hipeltämään. En vielä masusta, mutta kaulasta ja pehmokyljestä kuitenkin.

 
Enkä onneksi säikytellyt ketään yskimällä!

Toivon kovasti, että fuksiflunssa jäisi pian lopullisesti historiaan, mutta sosialisoinnin otan mielelläni osaksi normaalia arkea. Kiitos siis kaikille bloggarikamuille ja kissoille mukavista tapaamisista!
 
Nuppu täällä jo miettii, kuka tulee halimaan sitä seuraavaksi!

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Fuksiflunssan houreita

Olen ollut aina hieman vainoharhainen kaikenlaisten kulkutautien suhteen mutta väistänyt ne silti ihmeen onnistuneesti. Bravuurini on ratsastusleiri, jolla kaikki muut minua lukuun ottamatta sairastuivat vatsatautiin. Olen onnistunut livahtamaan myös lukuisten flunssavirusten hyppysistä, joten en ottanut viime viikolla kovin vakavasti miehen orastavaa niiskutusta, jonka ristimme fuksiflunssaksi. Yliopistolle oli saapunut tuore setti opiskelijoita uusine pöpöineen, mutta en uskonut, että asia liittyisi minuun, koska enhän minä edes opiskele. Tai flunssaile.
 
”Lällislää, pöpöt! Meidän mamiin ette muuten pesiydy!”

Vaan miten kävi sunnuntaina? Vaihdoin lakanat, kirjoittelin blogipostauksen ja ihmettelin, että kylläpä vuodevaatteiden pöly kävi tällä kertaa pahasti nenään. Ja kurkkuun. Siinä vaiheessa mieleeni alkoi hiipiä pahaenteinen aavistus, mutta imeskelin rauhassa pari piparminttupastillia ja ajattelin, että kyllä se siitä. Mutta ei se siitä…
 
Edes lepo tai Nuppu-taikinan vaivaaminen ei auttanut.

Iltaan mennessä kurkkuni oli liekeissä ja joka nielaisu sattui. Olo oli muutenkin ärtyisä ja vetämätön, joten aloin vähitellen hahmottaa, ettei aamulla ehkä olisi töihin lähtemistä. Yö meni katkonaisesti outoja unia katsellen, ja seuraava päivä toi mukanaan uuden yllätyksen: minulla oli kuumetta ensimmäistä kertaa kenties kymmeneen vuoteen!

 
”Ei emo olisi varmaan kuumetta edes mitannut, mutta se vähän säpsähti,
kun se näki suihkun koristelasissa yhtäkkiä Homer Simpsonin.”

Vaikka kuumeeni ei missään vaiheessa noussut juurikaan yli 38 asteen, oloni oli todella kummallinen. Posket hohkasivat, pää tuntui heliumpallolta ja ajatukset jäivät pyörimään raivostuttavaa rinkiä. Torkahtelin ja näin houreita valokuvista, joita yritin survoa Instagramiin siinä kuitenkaan onnistumatta. 

 
Tämä kuva todistaa, että olen oikeasti osannut
laittaa täytettä Hupsujen Instagramiin.
Tulkaa meitä sinnekin moikkaamaan!


Maanantaina olin niin onneton ihmisraunio, että joku olisi voinut jopa syyttää minua teatraalisuudesta. Jos olisin mies, minulla olisi takuulla diagnosoitu niin sanottu ”miesflunssa”, mutta oikeastihan kyseessä oli tosiaan se akateemisesti ankeuttava fuksiflunssa, josta mieheni selvisi huomattavasti vähemmällä. Ehkä se on tokavuotisten etuoikeus.


 
Tiistaina yritin tehdä etätöitä, mutta loppupäivästä nuuduin totaalisesti
enkä kyennyt enää kuuntelemaan edes äänikirjaa. Hohkasin vain pimeässä
ja mietin, milloin Homer Simpson palaisi.

Tässä snäppimme maanantailta, kun vielä
kuvittelin, että saattaisin päästä vähällä.

 
Tässä tiistai-illan ihan-muuten-vain-tosi-hauska-kuva, kun keksin
mitata jääpalikoiksi muuttuneiden varpaideni lämpötilan.
Olin veikannut 25 C, joten tulos oli todellinen järkytys.


Miehen mielestä minulla meni jo melko lujaa, joten vedin nassuuni sen verran nenäsuihketta ja särkylääkettä, että viime yöstä tuli terveydellisesti käänteentekevä. Sain nukuttua yhtenäiset unet enkä ollut aamulla enää totaalisen raihnainen. Hengitykseni kuulosti silti Darth Vaderin rahinalta, ja kissat katsoivat kieroon, kun röyskytin sisuksistani jotain epämääräisen inhottavaa. Niinpä sovimme tiimini kanssa, että viettäisin kotona vielä kolmannenkin päivän - joskin jo etätöitä tehden.

 
Tämän päivän snäpit ovat olleet normaalihkoja,
tosin luulin ruudulla näkyvää koiraa kissaksi.

Nyt voin onneksi sanoa, että fuksiflunssan pahin selkä on taitettu, sillä sain vielä kahdeksan tunnin etätyöpäivän päätteeksi inspiraation blogata. Se tarkoittaa sitä, että huomenna on aika kokeilla, miltä tuntuu, kun harjaa hiukset, vetää ylleen jonkin pyjamaa virallisemman asun ja menee katsomaan, miltä maailma näyttää Hupsuttamon ulkopuolella tai onko sitä edes olemassa.

 
Nupusta se on hyvä ajatus...

...sillä tämän näköistä mamia ei kyllä jaksaisi katsella enää neljättä päivää putkeen!

PS. Join juuri postauksen laatimisen lomassa kuumaa mehua miehen kanssa, ja pohdimme yhdessä, mahdanko olla vielä kirjoituskunnossa. Mies veikkasi, että tämä postaus saattaa viirata tyyliin ”...ja sitten niillä hevosilla oli hammastahnaa, ja meidän piti kaikkien marssia jonossa, vaikka se oli ihan hirmuisen hauskaa, thiihhihii”, mutta jos niin on käynyt, antakaatte armoa. Syytän fuksiflunssaa. Sitä kaiken pahan alkua ja juurta.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Efelantti ja tutu

Kissat ovat eläinmaailman sorjimpia ballerinoja. Niiden vartalo taipuu oudompiin asentoihin kuin purkkamaisen Neiti Rajattoman raajat, eikä niiden karvatossuista kuulu edes satiininkevyttä suih-suih-ääntä, kun ne hiipivät nälkäisinä aaveina palveluskunnan jalkoihin. Kuin pisteenä plién päälle kömpelökin räggäri pystyy revittelemään aamupalapöydässä mehulasia kaatamatta, ainakin jos niin tahtoo. Maailmankaikkeudessa mokelluksen määrä on kuitenkin vakio. Vaikka en mielestäni ole mikään chic lit -romaanien alati kompasteleva sankaritar, kissojen myötä eräänlaisesta efelantteudesta on tullut osa arkeani.

Bridgetjoneseilu alkaa heti aamusta.

Juju vain nuuhkaisee hennosti aamukahvin aromeja...


...ja törkkää hyväksyvästi kättäni. Ja jostain syystä purut leviävät pitkin pöytää!

Yhtä hankalaa minun on saada vettä keittimeen loiskuttamatta sitä samalla pöydälle - ja voitte kuvitella, kuinka paljon ”sitä mustaa hyvää” lirahtelee myöhemmin kuppien ohi Jujun rohkaisevista tönäisyistä huolimatta. Yhtä horjahteleva olen tietenkin myös kissojen vettä vaihtaessani.


”Das is nicht eine grosse braune!!! Pönk!”

Tilanne ei ehkä olisi niin paha, jos vain palveluskuntalaisten kädet olisivat arvaamattoman väräjävät, mutta valitettavasti jalkamme ovat vähintään yhtä huterat. Ei ole kerran tai kaksi, kun sohvalta keittiöön lähtiessään palvelijafantti on ollut vaarassa rymähtää torahampaat edellä parkettiin. Niin ei ole onneksi vielä käynyt, mutta Nuppu-nimistä kissaa on jouduttu joskus maanittelemaan sängyn alta, kun se on säikähtänyt kammottavaa köntystelyä.
 
Törmäilyissä ei ole onneksi käynyt kuinkaan. Mutta arvatkaa, hoituuko palveluskunnan
 antigaselleilta edes petivaatteiden vaihto ilman näppäriä kissantassuja? Ei hoidu.

Ja vaikka Nuppu jeesaa, hommaan kuluu ikä ja terveys.
Välillä koko apukatti leivotaan täkin poimujen sisälle!

On kissaballerinojen etu, että ne ovat niin puistattavan suloisia. Muuten saattaisin sorauttaa kuonostani silloin tällöin pari ärräpäätä. Eräänä aamuna pöhkö sai kuitenkin palkkansa: aloin aamusähläysten päättyessä ihmetellä Jujun naamaa. Näytti nimittäin siltä kuin se olisi yrittänyt töpötellä itselleen meikkipohjaa. Ainoa järkiselitys uudelle lookille oli, että Juju oli tömpännyt päänsä voimallisesti vasta puuteroitua otsaani vasten ja saanut pienimuotoisen mineraalimeikkitartunnan. Kuurasin pienen pojan naamataulun heti puhtaaksi, mutta herra pökköpäälle on muistettu sen jälkeen naljailla lempeästi sen söpöstelevästä tyylistä.
 
Jujun piirteet ovat kauniit ilman meikkejäkin,
mutta miten olisi tällainen tutu seuraavaan
joutsenlampisipsutteluun?
 
Mutta ei tietenkään väkisin!  Juju on yhtä ihana kaikissa asuissa...

Ja kaikkein paras alasti! Hassutellaanhan taas huomenaamulla, hani?