torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivän tolloralli

Tänään on ystävänpäivä, ja olemme viettäneet sitä niin kuin vietämme nykyisin lähes kaikkia päiviä: kirjoitan koneella näppis sauhuten, ja Juju juurtuu jalkoihini yhä tiukemmaksi söpömöntiksi. Me viihdymme tällä lailla, mutta elämässä täytyy olla muutakin. Edes silloin, kun Cupido ammuskelee nuoliaan, abit rellestävät rekkalavoilla ja aurinko haahuilee taivaankannella. Niinpä otin Nupusta ja Jujusta pari söpöä ystävänpäiväpotrettia, ja lupasin palkita pönötyksen tämän hetken trendileikillä.
 
Yritin hassutella, mutta Juju otti tilanteen turhan vakavasti.
Onneksi sain edes Nupun hymyilemään!

Sommittelin kuvataideteoksen nimeltä ”Kahden kerroksen katteja”,
mutta se ei naurattanut kumpaakaan. Niinpä siirryimme leikkimään.
Kuten moni teistä muistaa, Hupsuttamon leikit ovat usein sen sorttisia, että juoksen yksin ympäri asuntoa jotain vempelettä raahaten ja innosta hihkuen, mutta tänään kannustuksia ei tarvittu. Tuunasin nimittäin Nupun ja Jujun kaksiosaista mutta pahasti väljähtänyttä lempilelua uuteen uskoon Mimmin ja Alfredin DIY-ohjeen avulla:

Pohjana tässä superlelussa on takistani irronnut kuminauha, jonka toisessa päässä on
Tigerista hankittu euron luirumato ja toiseen solmin... pu-pum, pu-pum... palan leivinpaperia!

Molemmat kissat menivät villeiksi ihanasti rapisevasta uutuudesta, ja kerrankin karautimme kaikki kolme raprap-baanaa pitkin kynnet rapisten ja korvat formuloina. Rikoimme nopeusennätyksiä, vaanimme pyykkikorin takana, heilutimme peppua ja hyökkäilimme varvaskarvat harittaen leivinpaperitollon kimppuun.

 
Kurkimme rahisevaa lärpäkettä sängyn kulmalta...
Matkimme vähän oravaa...
 
...tanssitimme välillä myös vanhaa matoa, johon tarttui
leivinpaperista uutuudenhohdetta...
 
...ja lopuksi olimme ihan katollaan!
 
Kiitos Mimmille ja Alfredille jälleen kerran loistavasta leikkivinkkistä, ja ihanaa ystävänpäivää teille kaikille!

 
Juju lähettää Mimmi-kullalleen pehmoisia leuankiehnäisyjä...

...ja Nuppu pirauttelee kissapuheluja rakkaalle Rufukselle pilvien päälle! <3

tiistai 5. helmikuuta 2019

Paganuppu viuluviikarina

Alkuvuosi on ollut erikoista aikaa Pullervolle ja Pikku-Luikkuselle. Isikissi lehahti heti tammikuun alussa uusiin töihin, kun taas emo jäi kotiin homehtumaan. Se on ollut oikein miellyttävä käänne varsinkin eräälle mammanpojalle, joka on kiinnittynyt tiukaksi pahkaksi emon jalkaan. Vaikka tönin ja hytkytän, Juju ei suostu siirtymään. Se tutisee korvan kärkiä myöten mutta kääntyy vain katsomaan minua hellän unisesti, jotta lämmintä symbioosia jatkuisi vielä vähän aikaa tai vaikka ikuisesti. Siellä missä minä olen, siellä on aina myös Juju. Keitämme kahvia yhdessä, kokkaamme yhdessä, syömme yhdessä, kirjoitamme yhdessä... vain yksi harrastukseni irrottaa Jujun yhtä tehokkaasti kuin Cillit Bang lian:

”Mamaaa, buu-buu-buuuu!”

Nyt kun minulla kerrankin on aikaa, päätin elvyttää pitkäaikaisimman harrastukseni ja palasin soittamaan viulua sinfoniaorkesteriin. Se taas velvoittaa minua tsemppaamaan musiikin saralla myös kotona.

Jujusta on kiva katsella nuotteja.

Me jopa järjestelemme niitä yhdessä.
 
Mutta kun nuotit nostetaan ”telineeseen” ja viulu olalle, niin olen omillani!


Parilla ensimmäisellä treenikerralla sain vinguttaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, sillä molemmat kissat murjottivat sängyn alla. Juju tietysti siksi, että terrorisoin sitä melusaasteella, ja Nuppu luultavasti siksi, että olin valjastanut MS Nuppu of the Seasin aivan vääränlaisiin tehtäviin. Tämän tajusin eilen, kun löysin vihdoin ja viimein oikean nuottitelineen ja sain tuntea jotakin, mitä en ole koskaan viulua soittaessani tuntenut: kesken Faustin valssin jokin pehmoinen otus pönkkäsi pohjettani ja alkoi hyöriä jaloissani niin, että puuhkahäntä kietoutui niiden ympärille!

 
Aivan niin! Pumpa Pumpernikkeli eläytyi musiikkiin!
 
Se ehdotti, että voisin vähän nostaa tempoa ja keventää spiccattoa.

Miten ilahduinkaan, kun sain oman kotiopettajan – vai onko se kapellimestari?

Nuppu nautti myös Vivaldin viulukonsertosta, Corellin sonaateista ja jopa Wieniawskin masurkasta. Se pyöri jaloissani ja liversi välillä mukana niin somasti, että jouduimme pitämään pari eväspaussia. Viulu ei enää pelottanut Nuppua lainkaan, joten täydensimme harjoitusten lopuksi sen mallikansiota muutamilla musikaalisilla kuvilla.

 
Tässä Nuppu virittää viulua, jotta kuvista tulisi harmonisia.
 
Kaikukoppa näyttää pätevältä...
 
Mutta onkos tämä viulu vai sello, kun Nuppu ihan katoaa sen taakse?

Puff! Nuppuu? Huhuu? Söikö se sut?
 
Ehkä Juju oli oikeassa, ja laitetta kannattaa pelätä. Nupusta näkyy vain pala töppöstä!
 
Hihii! Nuppuhan vain hassutteli. Kaikki hyvin pikku viuluviikarilla!
 
Lopuksi vielä yksi vakava virtuoosipönötys Paganupulta,
Paganinin taitavalta kissavariantilta.

Kun ehdotin Jujulle viulutuntia, se sanoi olevansa matkalla hammashuoltoon...

...vaikka oikeasti sillä oli kiire pujottamaan pehmoiset tassulonkeronsa
emon koipien ympärille ja vaipumaan taas suloiseen yhteisnirvanaan...

Mitä luulette, tuleeko Jujuninistäkin vielä joskus viuluvirtuoosi?

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Hupsut heijastukset

Viime viikolla Jujulta pääsi loppumaan sekä kana että kani (= Canaganin märkäruoka), joten kiireisten asioideni top-listan ykköseksi kiri visiitti lähiostarille. Kun viipotin kohti kissainruokamyymälää, joku huusi kovaan ääneen ”Hei, heijastintyttö!” Koska muita välkkyjä ei ollut lähistöllä, päättelin, että itseäni huomattavasti nuorempi pojankloppi yritti kaupitella jotakin juuri minulle. Mumisin ”ei kiitos” ja lisäsin vauhtiani. Samalla kuitenkin tajusin nolona, etten ole vieläkään tehnyt postausta maailman parhaasta joululahjaheijastimesta, joka on niin hieno, että nousi jopa minua identifioivaksi tekijäksi. En ollut poitsulle punanuttu tai huppupää vaan heijastintyttö. Ja nyt saatte nähdä, miksi:
 
Näin upea heijastimeni on! Kuka tunnistaa, ketkä ovat taideteoksen muusat?

Oikein! Tässä huippumallien alkuperäisposeeraus.

Ihanan heijastimen takana on blogikaveriemme Amen ja Tuiken emo, joka on varsin näppärä tassuistaan – ja luova kuin mikä! Heijastimen kuvaaminen blogiin jäi aikanaan välistä, sillä olin siitä niin innoissani, että kiinnitin sen heti takkiini ja esittelin sitä ylpeänä kaikille. Pimenevät illat eivät tuntuneet missään, kun Nuppu ja Juju säihkyivät kaikkialla mukanani. Ehdinpä käydä ennen joulua myös heijastimen alkulähteillä Pikkukissan ja Piipittäjän luona.
 
Ame oli yhtä kaunis ja ihana kuin aina ennenkin!

Visiitin kohokohta oli, kun Tuikkukin uskaltautui seurustelemaan kanssani.

Miten ihmeessä sekin onnistui näyttämään ihan pikkukissalta?!

Pentumaista riehuntaakin nähtiin!
 
Minun oli myös pakko napata kuva
tästä sisustuksellisesta yksityiskohdasta!

Heijastin ei ole suinkaan ainoa hauska yllätys, jonka me ei-yhtä-innovatiiviset Hupsut olemme entisiltä naapureiltamme saaneet. Höpsylät vastaanottivat jo syyskuussa mehevän kissanminttulähetyksen, josta emme muistaneet tuoreeltaan postata. Siinä missä Nuppu huppeloituu hammashoidosta, Juju menee villiksi näistä kuonoa ja mieltä hellivistä yrteistä. Vaikka viljelmät ovat jo kuukausia vanhoja, ne saivat vielä tänäänkin Jujun nenän vipattamaan kuin kanilla.

 
Juju lupasi nuuhkaista ihan pikkuisen ja sivistyneesti...

...mutta pian nenästäkin roikkui minttua ja matto oli silpun peitossa!
 
”Lisää, mama, lisää!!!”
 
Nupullakin heräsi mielenkiinto, mutta pikku höppänä ei ymmärrä
hyvän mintun päälle vaan luuli, että minigrip on Se Juttu.

Kun pössyt oli pössytelty ja molemmat kissat käyttäytyivät taas hillitysti,
otin poseerauskuvan kolmesta aarteestani.
 
Kiitos vielä Amelle, Tuikelle ja Tiukelle! :) Jos joku muukin muuten
haluaisi omista lemmikeistään heijastimen, niin sellaista voi kysellä
pientä korvausta vastaan Tiukelta. Tsekkaa tämä postaus.

Kissanminttuisen vinkeää viikkoa kaikille – ja pysytelkäähän lämpiminä!

tiistai 22. tammikuuta 2019

Nuppu huppelissa

Tipattomuus kuuluu oleellisena osana Nupun ja Jujun tammikuuhun ja oikeastaan koko elämään. Ne juovat hyvin vähän, sillä niiden ruokavalio koostuu silkasta märkä- ja raakaruoasta, mutta kun niille tulee tarve naukata jotakin, ne kumoavat kurkkuunsa vain raikasta kraanavettä. Se ei kuitenkaan estänyt Nuppua päihtymästä viikko sitten sen verran vinkeästi, että meno huimasi raivoraitista emoakin. Kaikki alkoi maanantai-iltana, kun Hupsuttamon seinille spraymaalattiin ikäviä pamfletteja:
 
Siis näkeekö Nuppu nyt oikein?!

Todella törkeää kielenkäyttöä. Tämän täytyy olla huonoa pilaa.

Nuppu kyllä ymmärtää, että koffit, karhut ja heinekenit ovat siltä pannassa, mutta on se kumma, kun toisen pienen ruokavalioonkin puututaan näin radikaalisti.
Aamulla keittiössä oli kaksi tyytymätöntä lemmikkiä.
Kupit olivat tyhjinä ja Juitsin heinätkin pahasti länässä.

Muistutin Nuppua, ettei sitä suinkaan paastotettu joulun mässyttelyn vuoksi, vaan valmistauduimme hammaskiven poistoon. Nupun taannoisella rokotuskeikallahan kävi ilmi, että sen söpöt pikku torahampaat olivat alkaneet möhnäistyä. Ikävästä töhnästä oli päästävä eroon, joten emme halunneet mokata projektia ruokkimalla vahingossa Nuppua juuri ennen toimenpidettä.
 
”Pari lihapalasta vain, äiskä! Ei se niin nuukaa voi olla!”
Vaan kyllä se oli. Kovetin sydämeni, ja kuppi pysyi tyhjänä.

Vielä kurjemmalta tuntui riistää nälkäiseltä Nupulta
 vapauskin ja tunkea se boksiin.

Suhasimme Nupun kanssa kissaklinikalle, ja jälleen kerran sain todistaa tuttua Nuppet Show'ta. Höppänä kissa pöykkäili minua ja eläinlääkäriä päällään, kiipeili ympäriinsä pörröhäntäoravana ja pompahteli vaa'alla siihen malliin, että pelkäsin vekottimen räsähtävän rikki. Unilääke alkoi kuitenkin pian vaikuttaa, ja jätin Nupun torkkumaan pariksi tunniksi, kun sen hampaita rassattiin tuliteriksi.
 
Ikävöin Nuppua ihan kamalasti, mutta onneksi Juitsi tuli kainalooni kehräämään.
Sen mielestä oli kivaa, ettei lämmöstä tarvinnut kilpailla isosiskon kanssa.
 
Olin heti sovittuna aikana Nuppua hakemassa ja huojennuin, kun takahuoneesta kuului hoitajien lirkuttelua: Nuppu oli hereillä ja hyvässä kunnossa - ja valmiina palaamaan emon hellään huomaan. Hoitaja kantoi Nupun boksissa luokseni ja selitti sille, että ”katsopas kuka tuli hakemaan!” Lässyttelin onnellisena kullannuppujuttuja, mutta pöhkö kattini kääntyi katsomaan ihan väärään suuntaan! Heiluttelin sille ja yritin antaa verbaalisia ohjeita, mutta Nuppu ei hoksannut, missä olin, kuka olin ja mihin olin sitä viemässä.
 
Hola hola!

Hieman nolona kiikutin kissani pois ja mietin, kantoiko se kaunaa ruoan panttaamisesta vai oliko se vain aivan pöllähtänyt päikkärien jälkeen. Kotona kuitenkin muistin, että pienen Nuppu-poloisen kuuppa menee aina sekaisin nukutuksesta ja siitä tulee huippuälykäs Matrix-kissa. Ja niin kävi myös tällä kertaa. Kotona Nuppu jo hoksasi, kuka olen. Se tajusi, miksi hammashoito oli ollut sille niin hyväksi ja istui vieressäni miettimässä syntyjä syviä. Se ei nörkännyt tassua, komentanut silittämään tai tehnyt muitakaan tyypillisiä Nuppu-muuveja, vaan istui selkä suorana (huom. Ei kyömyssä!) ja katseli sielukkaasti kaukaisuuteen. Kun leikitin kissoja mustalla mamballa (eli vyöllä), Juju oli riemuissaan mutta Nuppu mulkaisi minua ja käveli häntä maassa laahaten nojatuolin alle.
 
Tuskin Sokratesta tai Platoniakaan häirittiin millään
rahvaalla luikerteluleikillä! Miksi siis Nupputesta?

Nuppu hämmästytti meitä illan aikana jahtaamalla näkymättömiä avaruusolioita, liikkumalla kuin nopeutetussa filmissä ja pönkkäilemällä meitä ylitsevuotavan lempeästi. Kaikista omituisin huppelihetki koettiin kuitenkin yön pimeinä tunteina, kun heräsin enkä saanut enää unta. Avasin makuuhuoneen oven ja olin vähällä kiljaista: Nuppu tuijotti minua intensiivisesti keittiönpöydältä, jonka päällä se jostain käsittämättömästä syystä makasi ja päivysti oveamme kuin dobermanni! 
 
Näin jälkikäteen asialle voi jo nauraa!

Ihmettelin hetken Nupun touhuja, mutta jätin sen partioimaan ja jatkoin matkaani ihmisten hiekkikselle. Olin säikähtää uudemman kerran, kun yhtäkkiä ovi aukesi riuskalla tassun nykäisyllä! Nuppu pöristeli sisään ja heittäytyi vessan lattialle kierimään, kiehnäämään ja venkuroimaan kuin viimeistä päivää. Kun palasin Nuppua riittävästi vatkattuani peiton alle, vaadittiin paljon tahdonvoimaa, etten herättänyt miestä kuulemaan kertomustani Huppeli-Nupun uusimmista höpsötyksistä!

Vähän jäi mietityttämään, että mitähän muuta Nuppu vielä yön aikana hassutteli.

Aamulla Nuppu oli onneksi jo ihan oma itsensä. Sovimme, että jos se haluaa jatkossa välttää paastot ja huppelit, sen ei missään nimessä kannata haihtua paikalta iltaisin hammaspesun kinttailla.
 
”Lupaan, äiskä”, Nuppu huudahti ja pesi pöksynsä kissanmintunraikkaalla kielellään.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kissanpentulämpöä

Juju on sielultaan pieni, hentonukkainen kissanpentu, joka kaipaa ympärilleen lämpöä ja läjässä nukkumista. Nuppu taas on kuohkea kuin markkinoiden pulskin untuvapeitto, joten voitte kuvitella, mitä tapahtuu, kun vilusta värisevä Juitsi kiipeää Nupun kanssa samaan petiin, tekee pari arvioivaa piruettia ja läjäyttää itsensä ilmatiiviisti siskon päälle. 
 
Niinpä, Karvapatteri lähtee vikkelästi lipettiin...
  
...ja pieni poika jää hampaita kalistelemaan.

Onneksi Jujulla on silti seuranaan toinenkin vilukissa: päivät pääksytysten kotona lorvaileva emo, joka ei pahastu ollenkaan yhteisistä lämpötalkoista. Elämme Jujun kanssa nykyisin lähes yhteen liimattuina – niin viltin päällä kuin sen allakin. Yritin myös värvätä jengiimme lisää väkeä viikko sitten Naukulasta, ja olin muuten vähällä onnistua!
 
Pärähdin paikalle (luvan kanssa) etuajassa ja aloin heti lirkutella
Sulolle, Namulle, Noomille ja Noomin ihanalle pentupoppoolle!
 
Leikitin P-pentueen pienokaisia minkä kerkisin!
 
Sekä raidallisia että kilppareita...

...ja tuplahäntäisiäkin!

Annoin niiden lainata kameraani...

...ja kehotin niitä piiloutumaan laatikkoon, jonka voisin napata lähtiessä mukaani!
 
Suunnitelmani pikku kissapatterien kidnappauksesta alkoi kuitenkin selvitä muille kissabloggareille, kun jossain vaiheessa Juitsin huippuunsa virittämien kissaemokoipien päällä pötkötti useampi pentu yhtä aikaa. En voinut tietenkään liikkua, mutta onneksi Naukulassa sai nautiskella virvokkeita myös lattiatasossa. 

 
Niin ihania kuin kaikki pienet ja isot kissat olivatkin, sydämestäni haukkasi
suurimman palasen sylissäni kaikkein pisimpään uinaillut Pihla.
 
Kun bloggari toisensa perään lähti kohteliaasti kotiin, minä vain paijailin Pihlaa.
Ymmärrätte varmaan, miksi. Se oli syötävän suloinen ja juuri sopivan lämmin
liittyäkseen minun, Jujun ja fleecen lutuiseen seuraan.
 
Kuin pisteenä iin päälle seurasin hyvilläni, miten rennosti Pihla suhtautui
päällensä pötkähtävään siskoon. Tässä on kissanpentu juuri meille!
Oikeastaan ottaisin mieluiten nämä molemmat plus muut peet,
kaksi ännää ja yhden komean ja söpösti murisevan ässän.

Lopulta suuri kidnappausoperaationi päättyi niin kuin ne aina päättyvät. Suuresta hingusta ja hellyysaalloista huolimatta jätin kaikki kisut Naukulaan, mutta mukaani sain onneksi hirmuisesti lämpöä ja hyvää oloa. Kiitos siis Naukulan kisut, Mamma ja kaikki paikalla olleet bloggaajaystävät! Oli kiva tavata teitä ja päästä Naukulassa käymään ennen kuin pikkuiset lähtivät omiin koteihinsa.

 
Siellä ne boksit taustalla jo odottelivat. Kaikkea hyvää pennuille ja heidän uusille palvelijoilleen!

Onneksi me saadaan Jujun ja fleecen kanssa hyvät lämmöt päälle ihan kolmestaankin!