sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tähtien Nuppu

Jos Nuppu olisi tähtikuvio, se olisi nimeltään Kehräävä karhu. Se valaisisi tuikkeellaan koko Linnunradan ja häikäisisi kauneudellaan jokaisen, joka kurkkisi kaukoputkella elokuun tummenevalle taivaalle.
 
Ei Nuppua turhaan ole valittu universumin kauneimmaksi!
Nuppumaisen tähtikuvion intergalaktinen hurina kuuluu aina Kassiopeiaan saakka.
 
Mutta onko ragdoll-tähden elo ulkoavaruudessa pelkkää keikistelyä, leipomista,
kehräystä ja lekottelua? No eipä tietenkään, sillä stratosfäärin ulkopuolella viilettää
vaikka minkälaisia kattinoideja ja karvaisia avaruusmonstereita. Nytkö ne jo tulevat
ja imaisevat pienen kullannupun mustaan aukkoon tai isoon avaruuskitaan?
 
Kas, hätä ei ole tämän näköinen! Kehräävä karhu ei ole mikään turha nalle, vaan
sen alukselta USS Nuppupriselta löytyy tehokas tykki, jota se aikoo käyttää.

Mutta onkohan Nuppuprisea kiertävä peto sittenkin oletettua hurjempi?

Ainakin se loistaa kuin galaktinen kiiltomato ja
kiihdyttelee sinne tänne karvaisen pyrstötähden lailla.
Eiiih! Ei voi olla totta! Se on Nuph Vader, universumin pelätyin möyrymonsteri!
Se karauttelee selkä köyryssä ja viitta pörhöllään ympäri maailmankaikkeutta
ja uhmaa niin aikaa, avaruutta kuin pieniä sieviä tähtikuvioitakin.

Ei ihme, että Kehräävä karhu yrittää kuumeisesti etsiä kissanmentävää madonreikää.
 
”Wääk, ähhh, mihhh!” nallukka huutaa paniikissa, sillä Nuph Vaderin
rahiseva hengitys lämmittää jo sen pystyyn singahtaneita niskavilloja.

Mutta usein elämässä käy niin, että juuri kun on vaipumassa epätoivon syövereihin, madonreiän sijaan paikalle saattaakin pelmahtaa yllättävä pelastaja. Joskus se on Kari Grant, kaikkien janoisten sankari, mutta Kehräävä karhu sai avukseen avaruuden suurimman jedisankarin:

 
Tarunhohtoinen tähtisilmä, Juju Skywalker, kiikkasi itsensä pötkönä paikalle
ja räpsäytti ripsiään niin lumoavasti, että Nuph Vader kesyyntyi ihan luttanaksi.

Se katui möyryttelyjään ja lupasi tästä lähtien antaa kaikille moiskahtavia avaruuspusuja.
 
Niinpä Kehräävä karhu uskalsi jäädä Linnunradalle, ja jos höristätte korvianne,
voitte kuulla elokuun yössä lempeän ”här här” -äänen, joka tuudittaa ihanasti
 unten maille ja valaisee taivaan hempeällä kimalluksellaan...

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Jujun parhaat synttärit

Moi kaikki! Nyt oli pakko tulla kertomaan sellainen juttu, että mulla pärähti eilen ikämittariin neljäs vuosi. Totta naukaistakseni mua vähän pelotti, millaisen numeron mama synttäreistä taas tekisi. Viikset ihan värisivät aamulla, kun odotin, että se tulee kajauttamaan mun korvaan ”Pysy aina Pikkukissinä” -laulun tai sen ”Paljon onnea vaan”, jota naapurin täti on soittanut pianolla huhtikuusta lähtien, mutta ei mama onneksi sellaista tehnyt. Tuhisi vain silmät ristissä peiton alla ja antoi mun aloitella aamua ihan normaalisti iskän kanssa.
 
Just tällaista halia pelkäsin. Tai sitä, että luettaisiin taas vauvakirjaa
ja muisteltaisiin, miten liru hännänruikale mulla oli neljä vuotta sitten.

Synttärihupi starttasi, kun iskä pyöritti mua matolla. Junnuna mulla oli tapana matkustaa Mato Matalana, mutta nykyisin olen jo niin iso poika, että homma on apgreidattu nextille levelille niin kuin me isot jätkikset sanotaan. Se tarkoittaa sitä, että kierähdän matolla toiselle kyljelle, sitten iskä pyöräyttää mut ympäri, minkä jälkeen matkustussuunta taas vaihtuu. Melkoinen synttärikaruselli siis!
 
Mamaa aina ihmetyttää, miten voin olla karusellissa
niin rennosti enkä mene ihan pökkyrään tai mutkalle.

Iskä lähti pyörittelyn päätteeksi töihin, mutta aamu jatkui yhtä hilpeissä merkeissä. Tunneli oli siirretty virikehengessä eteiseen, ja Nuppua oli kiva rääkätä ajamalla sitä täysillä putkulan läpi. Matotkin me saatiin monta kertaa rullalle, eikä mama yhtään edes torunut. Nauroi vain myslikupposensa äärestä.

 
Välillä me vedettiin henkeä tällä lailla, ja sitten hippulat taas vinkuivat!

Paras osio synttäreistä koitti illalla, kun sain Schmusy Naturen kaniinimärkäruokaa JA sen päälle vielä pussillisen pakastettua raakakalkkunaa. Vedin Happy Mealin reipasta tahtia enkä muuten edes puklannut!

 
Kun on synttärit, intensiivinen katse ja teräksinen vatsa, niin mikä vain on mahdollista.

Illalla me leikittiin kovasti pinkupallolla, ja mikä parasta, iskä ja emo jättivät sen yöksi mun ja Nupun ulottuville. Ei me viitsitty silti kolistella kovin paljon, kun nuo kahdella tassulla astelevat palvelijat ovat olleet aika väsyneen oloisia kehäraakkeja loman loputtua.
 
Nuppu vähän ehkä potki menemään, mutta ei tullut siitäkään pahasti sanomista.
Mulla oli ihan älyttömän kivat synttärit, ehkä parhaat koskaan, mutta silti tuo mama tuossa taas lyö päätä seinään ja syyttelee itseään jostain unohduksesta. No, suukko nenänpäähän ja pieni kallistushali, niin eiköhän se taas kippaa Schmusy Naturet kuppiin.


No höh, nyt se sitten alkoi laulaa kyynel poskella! No, vielä ehtii, vielä ehtii...

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Adios, kesämökki!

Viimeinen kesälomaviikko alkaa olla lopuillaan, ja vaikka vapauden menettäminen kirpaisee, tuntuu onneksi siltä, että akkujakin on ladattu. Säät ovat olleet suotuisia, ja olemme sekä reissanneet että saaneet nauttia rennosta kotilomasta. Täysin emme ole päästäneet itseämme silti veltostumaan, vaan taustalla on koko ajan jyllännyt Hupsuttamon henkilökunnan Suuri Sisustusprojekti.
 
Enkä viittaa projektilla nyt sängyn petaamiseen ja pehmolelujen järjestelyyn.

Projekti ponkaistiin käyntiin jo lomaa edeltävällä viikolla. Olin niin työllä näännytetty, etten jaksanut tehdä iltaisin muuta kuin kaapata Nupun kainalooni ja käpertyä katsomaan sen kanssa iPadia. Sain raivattua turhat stressiajatukset aivoistani tapittamalla ”Pientä pintaremonttia”, jossa myytäviä asuntoja tuunataan tapetoimalla, maalaamalla ja tyynyjä asettelemalla. Remontti hujahtaa aina minuutissa parissa, ja on tyydyttävää nähdä ennen- ja jälkeen-kuvat. Ikään kuin olisi itsekin saanut jotain merkittävää aikaan, vaikka on vain rapsuttanut vieressä kehräävää räggäriä leuan alta.
 
Nuppu on maailman kaunein sisustuselementti.
 
Pikantti pehmopallero päihittää sisustustustyynyt sata nolla...
 
...koska Nuppu on niin PUFFFFFF!

Sen verran tv-remppailu minua kuitenkin inspiroi, että tilasin keittiöömme söpsäkän kappaverhon, joka saapui sopivasti viimeisenä työpäivänäni. Niinpä pääsimme aloittamaan loman riisumalla ikkunasta raskaat, kissankarvalla vuoratut verhot ja keventämään ilmettä uudella, höyhenenkevyellä kapalla.

 
Jujun mielestä oli aikakin saada luolaan vähän valoa.

Keittiö ei ole koskaan ollut kotimme sydän vaan nukkavieru häpeäpläntti. Teimme aikanaan asuntoon muuttaessamme suuren remontin, joka sammutti kaikki tee-se-itse-hingut vuosikausiksi. Nyt uusi verho kuitenkin virkisti mielemme, ja paloin halusta muovata rupsahtaneesta pirttinurkkauksestamme trendikkään citykeittiön, joss
a olisi valoisaa ja ihanaa ja joka kutsuisi minut keittelemään gurmeeta gurmeen perään. Nuppu tiesi heti, mistä kannattaisi aloittaa. Onhan sekin katsonut Pientä pintaremonttia.

 
”Mökkifiilis katoaa, kun puukaapit raikastetaan valkoisella maalilla.
Ihan pikku juttu, joka hoituu minuutissa parissa.”

Kaivoin siis kaapeista pensselit, telat ja rensselit ja ostimme maalit niin kaakeleille kuin puuovillekin. Kissat olivat lähestyvästä keittiötuunauksesta innoissaan, kunnes ne kokivat työnjakotilanteessa suurta vääryyttä.

 
Mies haki ullakolta ikivanhan varaoven, jotta keittiö saatiin
suljettua kissattomaksi alueeksi. Kateille sanoimme, että
rämppäovi on oikeasti taideteos nimeltä ”Ruma ankanpoikanen”.
 
Makuuhuoneestakaan ei ollut enää pääsyä keittiöön, mikä oli tosi mälsä juttu,
koska yhtäkkiä keittiö oli huoneiston ainoa paikka, jossa kissat olisivat halunneet olla.
Maalaamistamme tahditti aluksi taukoamaton ininä ja rapina.

Kuulin jonkun myös jupisevan ovenraosta jotakin siihen suuntaan, että muissa blogeissa
kissat ovat työnjohtajia mutta meillä teljetään vankityrmään ja nielaistaan avain!
 
Enää olisi puuttunut, ettei ruokaakaan olisi tippunut. Mutta kyllä sitä tippui,
ja yhtä hyvääkin se oli kuin aina ennen. Ja tarjoiltiin salongin puolella!

Saimme tuntea luissamme ja varsinkin lihaksissamme, että maalaaminen ei ole minuutin parin kevyt pikku sutaisu. Urakka tuntui loputtomalta, sillä päällysmaalia täytyi telata kolmen kerroksen verran alusmaalin päälle, ja välissä oli aina 16 tunnin kuivumisaika. Ei ole lainkaan ihme, että lopulta pienet kissat unohtivat koko keittiön olemassaolon. Kun ovet vihdoin avattiin, katit eivät olleet uskoa silmiään. Juju varsinkin eteni keittiössä etu- ja takaosa täysin epäsynkassa. Onneksi sen päätä ja häntää yhdisti pitkä haitari, joka piti kiikkaavan kissan edes auttavasti koossa. Kun pahin järkytys oli ohi, halusin kuulla, mitä mieltä turilaiset olivat pienen pintaremonttimme lopputuloksesta.

 
Juju ihmetteli, kuinka suurelta keittiönrääpäleemme yhtäkkiä näyttikään!

80-luku oli kadonnut, ja uudet vetimet hohtivat kiiltävinä. Kyllä kelpasi tassutella
Mummi Poppasen virkkaamalla matolla, joka pääsi vihdoin oikeuksiinsa!
 
Nuppukin yllätettiin tutustumassa uuteen keittiöön.
 
Kun Nuppu huomasi minut, se halusi ruokaa ja lähestyi laatikostoa sen näköisenä,
että ajatteli mennä ripsuttamaan sitä kynsillään. Säikähdin niin, että kamera otti
kuvan ihan itsekseen. Turha kai sanoa, että Nuppukin säikähti ja pötki pakosalle.
 
Löysin neitosen hetkeä myöhemmin lukemasta Design District -esitettä, joten kaikesta
päätellen Hupsuttamo kaipaa sen mielestä lisää sisustuksellisia toimenpiteitä.

Toistaiseksi emme jaksa muuta kuin asetella Nuppua eri paikkoihin
asuntoamme kaunistamaan. Ja senhän se tekee ihan vain olemalla Nuppu.

Näihin tunnelmiin päättyy tällä kertaa Hupsujen loma, mutta toivotamme mukavan lokoisia kesäpäiviä kaikille, jotka saavat löllöttelyään vielä jatkaa. Kohtalotovereille taas lähetämme tsemppejä arjen alkuun! Mitäs piditte freesautuneesta köökistämme?

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Ihan pihalla!

Meneillään on kesän toistaiseksi kaunein viikko. Aurinkoa on riittänyt, ja leppeä kesätuuli kutitteli kivasti kasvojani, kun kävimme lounaalla merenrannalla. Mietin, mahtaisivatko kissatkin nauttia yhtä paljon nassua hellivästä tuulenvireestä, mutta kyseinen tuntemus jää valitettavasti uupumaan Nupulta tänä kesänä. Vaikka sen tassut ovat pysyneet kunnossa, en halua ottaa turhia riskejä kuskaamalla Neiti Kesäheinää siitepölyjen armoille. Juippazuipalla sen sijaan ei ole ainuttakaan tekosyytä, miksei se voisi näyttää söpöä pikku kuonoaan ulkomaailmalle. Niinpä oli selvää, kuka lähtisi tänään kanssani nurtsia valtaamaan.
 
Ennen kuin Puippana ehti sanoa ”puu” tai edes ”mouuuu”,
se kaapattiin valjastettuna kassiin kuin harvinainen pokémon.
 
Avasin pihanurmella kantokassin ja naksautin hihnan valjaisiin.
Sitten oli aika päästä Puipero pihamaata tamppaamaan.
 
Aika kului, mutta Jujulla ei ollut kiire mihinkään. Niinpä ehdin selvitellä
solmuun menneen hihnan ja höpötellä ujolle pojalle rohkaisevia sanoja.

Meillä ei ollut kiirettä, mutta aloin hieman huolestua, sillä Juju vaikutti
olevan totaalijumissa enkä oikein tiennyt, miten saisin sen buutattua.
 
Ctrl + Alt + Delete -toimintoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä Jujun äänitorvi pelasi
moitteettomasti ja toitotti maailmalle räggärien riipivää rääkkäyshuutoa.
 
Kun sireeni vähäksi aikaa vaimeni, kerroin Jujulle, ettei hätä ole tämän näköinen.
Mama ei anna mitään pahaa tapahtua pienelle pojalle. En tiedä, uskoiko se sanaakaan.

Juju suostui vielä kurkistamaan ulos turvapaikastaan.
Silloin se näki pelottavia ruohotupsuja ja oudon valoilmiön,
jota auringoksikin sanotaan. Juipin viiksetkin väpättivät,
mutta tuskin tuulenvireestä.

Okei, okei, okei, okei... Kyllä mama tajuaa, ettei ulkoilu ole kivaa,
eikä ole pakko, jos ei kerran halua. Herra vetää nyt syvään henkeä...
 
...ja menee pikkuruiseksi reppanapalloksi sinne kassin perukoille.
Emo vetää vetskarin umpeen, ja sitten painutaan omaan kotikoloon.
 
Juju sai sisällä herkkuja palkinnoksi ulkoilusta. Se antoi mamalle kaiken anteeksi,
henkäisi helpotuksesta ja vääntäytyi sängyn alle näin raukean näköisenä.
Vaikuttaa siltä, ettei Jujusta taida koskaan tulla valjastelukattia, mutta ei se haittaa. Sisälläkin on kiva touhuta vaikka tähän tapaan:

 
No niin, nyt on taas Pikkukissi elementissään! Hyp hei ja hoplaa!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kissámon Go!

Pokémon Go -peli on valloittanut maailman, mikä tuskin on jäänyt keneltäkään huomaamatta. Vaikka ei itse olisikaan höpsähtänyt maaniseen virtuaaliotusten jahtaamiseen, on takuulla nähnyt kummallisiin paikkoihin stoppaavia kanssakulkijoita, joiden katse on liimautunut kädessä surisevaan kännykkään. Nupusta ja Jujusta olisi kiva sanoa, että niillä on niin cool emo, ettei se mene koskaan massahömpötyksiin mukaan, mutta aina ei Lyyti kirjoita niin kuin toivoisi. Latasin pelin heti ensimetreillä ja mietin innosta hytisten, minkälaisen pokémonin löytäisin ensimmäisenä.
 
Pakko tunnustaa, että tiesin entuudestaan vain
Pikachun ja kuvassa syliin kaapatun Karvachun.

Koska miehenikään ei ole turhan vakavahenkinen, aloimme metsästää pokémoneja yhdessä. Hevostallien tuntumasta kokoelmiimme hiipi useita leiskuvaharjaisia poneja, ja merenrannasta haaviimme tarttui niin kalmareita kuin kultakalojakin. Yllättäen huomasimme käyvämme pitkillä aamu- ja iltakävelyillä – ja niiden välissä olemme fillaroineet kotikontuja ristiin rastiin samalla, kun olemme nauttineet auringosta, lomasta ja aiemmin huomaamatta jääneistä nähtävyyksistä.
 
Välillä pokémoneja on houkuteltu ihan kotiin asti. Nuppu ja Juju eivät
otuksista juuri piittaa, mutta emon suosikki Meowth on myös niiden mieleen.

Koska Pokémon Go on tällä hetkellä niin supersuosittu peli, se kaatuilee vähän väliä. Niin kävi taas tänään, mutta en jäänyt asiaa voivottelemaan, sillä kissoilla oli hyvä ehdotus. Nekin halusivat päästä Pokémon-ilmiön imuun ja ehdottivat pientä sisämetsästyssessiota. Mikäpä sen hauskempaa!

 
Tärkeintä on olla safiirisilmät tarkkoina, sillä pokémoneja voi luurata missä vain!
 
Nuppu huomasi pian Poké Stopin ja käynnisti sen ympärille houkuttimen,
joka kutsuisi lähistöllä piileskelevät pokémonit luoksemme. 

Haa! Tepsi! Paikalle luikerteli heti varsin hauskan näköinen pokémon! Nuppu
halusi saada sen kiinni, mutta miten se onnistuisi ilman peukkua ja kännykkää?

Huh, emo tuli apuun ja heitti pokémonia pallolla. Liero oli
 kuitenkin liian liukasliikkeinen ja kiemurteli salamana karkuun.

Juju lupasi kilttinä poikana auttaa etsimään pois viuhahtanutta pokéliskoa.

Siitä ei kuitenkaan näkynyt enää edes hännänpäätä! Tähänkö metsästys tyssäsi?
 
Juju luovutti ja meni päikkäreille, mutta juuri silloin
virtuaalimato ilmestyi taas emon kännykän ruudulle!

 
Yritin sihdata tällä kertaa pallolla tarkemmin, mutta heitto jäi harmillisen lyhyeksi.
 
Mato yritti tehdä taas houdinit, mutta onneksi Juju tarrasi siihen tiukasti.
 
Nuppu oli mielissään, kun mato joutui satimeen ja kiiruhti avuksi pakoa estämään.

Kesken hyvän metsästyksen Nuppu kuitenkin hoksasi, että tämä tornihan on Gym,
eli paikka, jossa Karvachu voi taistella ja kehittyä Isoksi Mörrikäksi.

”Mörrör!” ja ”Hurrur!” Karvachu sanoi matoselle, ja otti Gymin haltuunsa.

Jujúmon pudisteli päätään siskon muskelitreenille ja pyysi, että mama pyydystäisi sille
vihdoin madon. Ja tällä kertaa mojautinkin pokémonia mahtavasti päänuppiin!
 
Samaan aikaan salilta poistui itseensä tyytyväinen Karvachu, mutta jos oikein
arvaan, Pikkukissichu saattaa haastaa pian hallitsevan mestarin. Sitä odotellessa...

Onko pokémoneja jahdattu muissa kissakodeissa, vai olemmeko ihan yksin höppänyytemme kanssa? :)