tiistai 13. helmikuuta 2018

Nuppudofilus Jujudus

Löysin noin vuosikymmen sitten jogurtin, johon rakastuin. Kyseessä ei ollut mikään superdeluxe kuningatarkiisseliunelma vaan hyvinkin arkisen näköisessä pönikässä säilytettävä Pirkan rukiinen pähkinäjogurtti, jonka asidofilus bifidus -partikkelien luvattiin olevan hyviä vatsalle. Lusikoin rukiista pähkinänamia autuaana kuukausi- ja varmaan vuositolkulla, kunnes lopulta tuli seinä vastaan. En muista, muutettiinko jogurtin koostumusta, vai kyllästyivätkö makunystyni iänikuisiin asidofiluksiin ja/tai bifiduksiin, mutta jostain syystä pöniköitä ei enää jääkaapissamme näkynyt.
 
Nyt ne ovat kuitenkin tehneet paluun vuosien asidofilus-vajeen jälkeen! 

Älkää hätääntykö! Nuppu ei ole kutistunut, vaan
pähkinäjogurtti vain pakataan ämpärin kokoiseen sammioon!

Kissoille on periaatteessa aivan sama, mitä maitotuotteita mama masuunsa kiskoo, mutta pönikän ilmestyminen ruokavaliooni on tuonut niiden arkeen uusia ulottuvuuksia. Kun jogurttitonkka täräytetään pöydälle, sen viereen lehahtaa myös Nami nami -vanukkaan värinen karvapörriäinen. Kun avaan pönikän kannen,  Nuppu nappaa sen tärkeänä suuhunsa, laskeutuu tasapainotellen lattialle ja katoaa kauas horisonttiin. Se ei katso taakseen tai pyydä meitä mukaansa, mutta emme kaipaa aamupalahaavereita, joten jompikumpi lähtee aina varjostamaan Nuppua.

 
Se on kuin pieni ahne harakka, jolla on nokassaan hopealusikka.
Mitä Nuppu sitten aarteellaan tekee? Jos sillä olisi pieni lapio ja asuntomme lattia olisi multaa, olen lähes varma, että se ryhtyisi merirosvottareksi ja kaivaisi saaliinsa talteen sedimenttikerrosten väliin. Koska me mokomat olemme kuitenkin asentaneet väliin parketin, Nupun on otettava heti ilo irti ryöväämästään härvelistä. 
 
Sitä on kiva näkertää...

...sillä voi pelata jääkiekkoa...

...ja sitä voi käyttää suurennuslasina. Toivottavasti sänkymme ei syty pian tuleen!
Nuppu myös piilottelee kantta riemastuneena tyynykasan alle, miehen laukkuun tai oven taakse nurkkaan. Kaikkein hauskinta kuitenkin on, kun se saa itse rääppiä kannen takaisin hyppysiinsä monen ”vähältä piti” -katoamistilanteen päätteeksi.

 
Nupusta näyttää siltä, että asidofiluksella leikkiminen on muokannut
sen vartaloa kauniin solakaksi, mutta entäs sitten se bifidus?
 
Nuppu naurahtaa moiselle kysymykselle, koska ainesosahan on tietenkin Jujudus!

Niin ihanaa kuin Nuppudofilus Jujudus -jogurtti onkin, sen nauttimiseen liittyy eräs suuri riskitekijä: aamupalat venyvät ennätyspitkiksi, jos näiden ultrasöpöjen probioottien leikkejä ei raaski keskeyttää.

Onneksi terveelliseen ruokavalioon voi palata taas iltapalan yhteydessä!
Pelaavatko teidän muiden lemmikit jogurtinkansicurlingia talviolympialaisten kunniaksi? :)

torstai 8. helmikuuta 2018

Plussa ja tosi plussa

Hupsuille tuli pitkästä aikaa toivepostauspyyntö, jota olen nyt hautonut ja mutustellut useamman viikon ajan. Ragdolleista haaveileva lukijamme ehdotti, että kirjoittaisin räsykissojen omistamisen plussista ja miinuksista, ja lupasin ilman muuta tarttua aiheeseen. Vaikka tuntuu siltä kuin kissojen kotiutumisesta olisi vasta pari viikkoa, olen oikeasti ollut räggärien armoitettu palvelija jo viisi vuotta ja kolme kuukautta. Siinä ajassa olen ehtinyt nähdä omat höffispöffikseni niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joten asiantuntemusta pitäisi löytyä jo roppakaupalla.
 
Omien kokemusteni valossa ragdollien plussalista on
huimasti pidempi kuin Mummi Poppasen neuloma joulusukka.

Aloitetaan katsaus siis ragdollien parhaista puolista: Nuppu ja Juju ovat rotumääritelmänsä mukaisesti ihmisrakkaita, oppivaisia ja koiranpentumaisen seurallisia karvapalleroita, jotka ovat kaikessa mukana. Nupulle saattaa tulla suunnaton ikävä, jos se ei pääse vessaan seuraneidiksi, ja Juju kitisee kuin uhmaikäinen taapero, jos se ei ole saanut riittävästi aktivointia. Minusta ragdollien lähes liimautuva rakkaus on hellyttävää, mutta joku toinen saattaisi toivoa kissoiltaan itsenäisempää otetta.

 
Tuskinpa vain, mama! Kuka muka ei tykkäisi
Suuresta Rakkaudesta ja non-stop-suukoista?”
 
”Läheisyys lämmittää ja kainalokanuus on in.”

”Mutta vaikka me rrrrakastetaan ihmisiä tosi paljon,
niin kissakaveria ei mikään voita. Samaa mieltä ovat
varmaan kaikki meidän lajitoveritkin.”

Nuppu ja Juju ovat molemmat aivan omanlaisiaan persoonia – Juju on ujo sporttipoika ja Nuppu rohkea höpöstiina – mutta oletan, että ragdolleudella on jotain tekemistä sen kanssa, että molempia katteja on ollut aina helppo hoitaa. Ne ovat pennusta asti tottuneet käsittelyyn, joten vaikka olin aluksi kissanomistajana täysi keltanokka, Jujun ja varsinkin Nupun kanssa oli helppo opetella kaikki perushuoltotoimenpiteet hampaiden pesusta matolääkkeiden syöttämiseen. Kissat eivät ole koskaan tahallaan raapaisseet ketään, ja hampaitakin ne naksuttavat vain silloin, kun ne haluavat vinkata, että silityssessio on jatkunut yliajalle. Paljon useammin legoja käytetään hellyysnäkertelyyn, ja varsinkin Nuppu saattaa haukata meitä hennosti nenästä tai poskesta, kun sillä on erityisen hempeä mieli tai se vaatii ruokaa.
 
 
Näin lungisti Juju suhtautuu kynsien leikkaamiseen.
”Hyvä, äiskä! Nyt katot vaan sitten tarkkaan, missä
suoni menee, ja nirhaiset vain terävimmän kärjen...”

”Just noin, emo! Saat palkaksi pusun!”
 
Ragollien turkki saa minut häilymään harmaalla alueella plussien ja miinusten välimaastossa. Superpehmoinen karva tuntuu ihanalta poskea, kättä ja paljasta säärtä vasten, mutta silmäripsissä, kielellä ja sierainten sisäpinnoilla karvat hieman häiritsevät. Pitkissä villapöksyissä piilee myös lemuava vaara, sillä niihin saattaa tarttua hiekkalaatikolta epämääräisiä nökäreitä, jotka kulkeutuvat paikasta A paikkaan B – tai joskus jopa C, joka on ihmisen sukka. Valkoiset villahousut ovat myös ngjäh niinä päivinä, kun kissojen vatsa on löysemmällä. Nupulle ja Jujulle on onneksi löytynyt hyvä ja luonnollinen ruokavalio, jonka ansiosta niiden pökäleet pysyvät kiinteän palleroisina, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että muonakartoitukseen kului aikaa. Nuppu ja Juju ovat yhä herkkävatsaisia, mikä on tietenkin miinus, mutta plussapuolikin herkkyydessä on: sen ansiosta olen lukenut paljon kissojen terveellisestä ruokinnasta ja oppinut tärkeitä asioita. Sama pätee Nupun varastopunkkiallergiaan (miinus), jonka ansiosta meillä kuitenkin siivotaan nyt himpun verran useammin (plus). 

 
Jos en muistanut vielä kehua niin ragdollin turkkihan on upeaa katsottavaa!
Minua viehättää myös Nupun ihana naamioväritys ja suloiset sukat.

Ragdollien yhteydessä ei voi olla ylistämättä niiden lumoavan sinisiä
silmiä, jotka peilaavat vielä kauniimpaa sisintä! PLUS!

 
Suuri kokokin on plussaa, jos haluaa sylin täydeltä halinallea, mutta tämän kokoiset
möhkikset tarvitsevat myös tukevarakenteisen puun ja riittävän ison kantokopan.

Lentokonetermeillä ilmaistuna ragdollit ovat todellisia jumbojettejä. Ptsiuuuuh!

Olen itse aika stressiherkkä, joten Nupun rotutyypillinen makaronimaisuus
on oikea superplussa. Selvisin joulukuussa hengissä hammaskiven poistosta
vain sen ansiosta, että kuvittelin itseni yhtä rennoksi kuin Nuppu.

Ei räsynukkekaan silti käskien velttoile, vaan Nuppu osaa venkoilla
hyvinkin tomerasti, kun se kyllästyy löllyttelyyn.

Mitä syvemmälle plussien ja miinusten maailmaan uppouduin, sitä vaikeammalta tämän postauksen laatiminen alkoi tuntua. Pohdin paljon sitä, mikä kissoissani johtuu rodusta ja mikä persoonasta, mikä sattumasta ja mitkä seikat taas ovat vain omia näkemyksiäni, ja lopulta menin aivan solmuun. Erilaisia ominaisuuksia listatessani ymmärsin, että ne voivat liittyä kissaan kuin kissaan tai vaikkapa koiraan tai kakaduun. Eläin on aina yksilö, edustipa se jotain rotua tai ei. Toivoin itse kissaa, joka innostuisi tekemään kanssani temppuja, mutta vain 50 % ragdolleistani on osoittanut kiinnostusta agilityyn. Vastaavasti monet maatiaiskissat ovat aivan yhtä innokkaita estehirmuja kuin Juju – ja niiden joukossa on myös yhtä löllykkäisiä rapsuttelupupusia kuin Nuppu. Tästä aasinsillasta pääsemmekin erääseen moraaliseen miinukseen, jota joskus mietin.

 
”Ei voi olla mitään miinusta, eihän?!!”

Kun näin Nupun ja Jujun ensimmäisen kerran, ne tassuttelivat heti sydämeeni. Ne ovat olleet kaikin puolin juuri meille sopivia kissoja, ja ne hurmaavat minua päivä päivältä enemmän. En kadu ainuttakaan niiden kanssa vietettyä hetkeä. Silti poden välillä huonoa omaatuntoa, että hankimme aikoinaan rotukissat sen sijaan, että olisimme pelastaneet heitteille jätetyt kissat ja tarjonneet niille rakastavan kodin. Pahimpina syyllisyyden hetkinä yritän kuitenkin muistaa, etten tiennyt kissoista viisi vuotta sitten murto-osaakaan siitä, mitä tiedän nyt. Kärsivällinen kasvattaja auttoi minua monien aloittelijahuolieni kanssa, ja parhaita kissatieteen opettajia ovat tietenkin olleet Nuppu ja Juju. Oma kokemukseni on ollut se, että ragdollit olivat erinomainen valinta ensimmäisiksi kissoiksi, koska niillä on jo sukujuuriensa ansiosta lempeyttä ja kärsivällisyyttä haparoivan ihmisemon ohjaamiseen. Yhtä lailla kuitenkin myös rescue-kissojen joukosta voi löytyä se täydellinen ensi lemmikki – ja apua saa varmasti löytöeläintalojen henkilökunnalta siinä missä kasvattajaltakin.
 
Mieltäni kaihertaa vieläkin tämä Tolkkisissa näkemäni kissa,
jolla ei ollut vielä kotia. Kunpa sillä olisi nyt kaikki hyvin. <3

Tällaisia murujakin oli kotia vailla, ja ihmisten
piittaamattomuuden takia niin on varmasti nytkin.

Pitkän plussien, miinusten ja moraalisten dilemmojen välillä rönsyilyn jälkeen loppupäätelmäni on kuitenkin se, että valitsi niin tai näin, kolikolla on aina kääntöpuolensa: kun saa monta plussaa, mukana tulee myös aina jokin miinus. Koskaan ei myöskään voi tietää täysin, minkälaisia yksilöitä elämänkumppaneikseen saa, mutta toki kannattaa tutustua eri vaihtoehtoihin ja pohtia, minkälaiselle lemmikille voisi tarjota parhaan mahdollisen elämän.

 
Mitä tahansa yhteiselle taipaleelle mahtuukin, niin luulen,
että rakkaudella ja hyvällä hoivalla pääsee aina pitkälle. 

Kuten huomaatte, tämä postaus taisi olla hupsun blogimme ensimmäinen vakavahenkinen pohdinta. Toivon, että onnistuin ilmaisemaan ajatukseni oikein, ja mielelläni juttelen kommenteissa aiheesta lisää. Muut räggärien omistajat saavat mielihyvin listailla plussia ja miinuksia tästä nallukkaisesta rodustamme, ja olisi mukava kuulla, miksi te päädyitte juuri ragdolleihin.
 
”Pssst! Me oltais Jujun kanssa ihan just yhtä suloisia
vaikka don sfinkseinä, maatiaisina tai hauveleinakin.”

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pöhköfantit ruotuun!


Vaikka kutsun Nuppua ja Jujua usein yhteisnimellä ”pöhköfantit”, kissani ovat melko sukkelaälyisiä. Ne tajuavat maailmanmenosta suhteellisen paljon ja aloittivat huolelliset lomavalmistelut heti, kun äitini saapui meille reilu viikko sitten matkalaukkunsa kanssa. Katit auttoivat minua pakkaamaan uimapuvun, hellemekot ja vinon pinon lapsuuteni ponikirjoja ja riemuitsivat jo etukäteen lellilomasta Mummikissin kanssa. Niinpä aamuyön hämmennys oli suuri, kun mummin lämpöiset jalat lähtivätkin liikkeelle ja karkasivat matkalaukun ja emokissin kera maailmalle!
 
”Ei voi olla totta! Emo ja mummi jättivät meidät iskän kanssa opiskelemaan!”
 
”SOS! Äiskäää! Älä jätä mua! Isi ei osaa pestä mun hampaita!
Legot menee viikon aikana töhnään, ja Nuppu-pallero kiusaa!”


Mummiloman peruuntuminen harmitti aluksi Jujua kovasti. Pieni kissanpoika koki jäävänsä kolmanneksi pyöräksi, kun iskä ja Nuppu katselivat sohvalla ohjelmia ja pänttäsivät yhdessä tenttiin. Nuppu oli sentään yrittänyt vähän piristää veljeään imitoimalla emoa ja mummia:
 
”Tältä ne reissaajat näyttivät kolmen jälkeen aamuyöstä!”
 
Ikävä kyllä vitsi nauratti vain Nuppua itseään.

Viikon mittaan Juju alkoi sopeutua uuteen arkeen ja yritti näyttää minulle reipasta kuonoa hotellin wifiin soljuvassa kuvavirrassa:
 
Huitsista paistoi lievä reppanuus, kun taas Nuppu suorastaan huokui tyytyväisyyttä 

Minulla oli valtava ikävä molempia mussukoitani, mutta päivittäistä kissavajettani saapui onneksi liennyttämään kaksi paapottua hotellikissaa.
 
Söpöläiset olivat lojaaleja suomalaisille kollegoilleen ja
ilmaantuivat lähistölleni aina, kun kissakaipuu oli pahimmillaan.

Suomen säitä en sen sijaan ikävöinyt tippaakaan, vaan nautin täysin palkein Teneriffan mahtavista kesäkeleistä. Yritin imeä itseeni D-vitamiinia, lämpöä, värejä ja rentoa elämänmenoa, jotta Suomen kesän odotus ei tuntuisi niin toivottoman pitkältä.
  
Pupilleja hellivää punaa ja palmujen virkistävää vehreyttä!

Uima-altaalla polskimisen ja rannoilla vaeltelun lisäksi
kävimme tutustumassa Teide-tulivuoreen.


Nuppua huvitti ajatus, että mummi ja emo kuljetettiin tulivuoren
huipulle tällaisessa hauskasti keinahtelevassa kantokopassa.

Vasta lentomatkalla kotiin päin tajusin, kuinka korkealla olimme käyneet!

Niin onnistunut kuin lomamme olikin, oli myös ihanaa palata kotiin ja kaapata ensimmäisenä vastaan sipsuttava katti supermahtisyleilyyni.


 
Kuinka ollakaan, se katti oli Juju!

”Nyt jos vielä lähdet johonkin, niin mä tuun mukaan!”


Nuppukin muisti vielä, kuka olen, ja sanoi minulle hellästi ”här här”.

Se alkoi kuitenkin kiemurrella hieman hämillään, kun kyselin, miten on
mahdollista, että neiti oli onnistunut järjestämään itselleen ylimääräisen
ruokintakerran ja oikeudet ateriointiin olohuoneen valkoisella matolla...

Ainoa selitys tuntui olevan, että söpöt luttanat pyörittävät maailmaa.

Kun olemme nyt kaikki taas koolla, yritämme palauttaa löperöksi lipsahtaneen arjen takaisin raiteilleen. Nupun on osattava syödä tästä eteenpäin myös niin, ettei palveluskunnan tarvitse silitellä sitä samalla, kun se puputtaa kissanmössöjä meow-kupposestaan. Possujuna käynnistetään iltaisin hyvissä ajoin, ja peiton alle tullaan möyrimään vasta aamulla herätyskellon piristyä. Onko kaikki selvää, pöhköfantit?

Kuvittelenko vain, vai onko toinen pöhköfantti iloisemman näköinen
ruotuun palaamisesta kuin toinen? Se, jonka hampaat kiiltävät taas puhtaina...
 
...ja joka saa taas nauttia bloggaamisesta oman maman jalkaa vasten!

torstai 18. tammikuuta 2018

Kissaperheen keramiikkaa

Lumi on viimein peittänyt Hupsuttamon, ja lämpötila on laskenut pari kriittistä astetta sisälläkin. En ole vielä kaivanut esiin mikrotettavia kauranallukoitani, mutta minusta on tullut sietämätön lämpökerjäläinen. Maanittelen Nuppua ja Jujua syliini kuin viimeistä päivää, ja välillä aneluihini jopa vastataan. Useimmiten räggäreillä menee kuitenkin päälle niin kutsuttu kissakuulo eivätkä ne reagoi edes omaan nimeensä saati sitten ”tänne, tänne, tänne” -läpsytyksiini. Silloin ei auta muu kuin kehittää vaihtoehtoista lämmikettä, joka valmistuu vedenkeittimessä ja kaadetaan maailman söpöimpiin mukeihin.
 
Tee lämmittää myös sydäntä, kun sen nauttii näistä astioista.

Jujusta kupit ovat niin ihania, ettei se tiedä, minkä valitsisi.
 
Nupulle sen sijaan on selvää, minkä muotoisesta kiposta kannattaa etsiä possunsydäntä.

Saimme supersympaattiset kissiperheastiat joululahjaksi Tallin tarinoiden jengiltä, ja vaikka isikissi nikotteli hetken ”Cat dad” -mukilleen, on sekin ollut ahkerassa käytössä. Jopa niin ahkerassa, että emokissillekin tarjoiltiin yhdet iltapäiväkahvit isikissikiposta. Hyvältähän ne maistuivat, vaikka olinkin hetken aikaa aivan hukassa identiteettini kanssa.
 
Juju on maman sydänkäpynen, joka tunnistaa äiskän ilman mukiakin.

Nuppu taas on henkeen ja teehen isin tyttö.

Kiitos vielä ihanasta kissiperhelahjasta! Se sopii meille kuin nakutettu!

Koska ensi viikoksi on luvattu alati kiristyvää pakkasta, tämä kissaemo pakkaa seuraavaksi pinkin matkalaukkunsa ja lähtee Mummi Poppasen kanssa lämpimille maille. Nuppu ja Juju saavat viettää laatuaikaa lomattoman opiskelijaiskänsä kanssa, ja reilun viikon päästä seuraa raportti hupsun ja tosi höpsön ”äiskävapaasta”.
 
Kaikki sujuu varmasti hienosti, kunhan tätä kuppia täytetään parhailla herkuilla!