sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kissain taidekuvat Oy

Viime postauksessa kerroin karvalähdön ympärille rakennetusta uusiobisneksestämme, Hipsun hiusstudiosta, mutta kevät on virvoittanut myös muunlaista harrastetoimintaa. Yksi suosikeistani on niin sanottu viiden koon viihde: Kyläluutailu Kivoissa Kissakodeissa Kera Kameran. Minulla ei ole kummoista kuvauskalustoa saati sitten ymmärrystä ISO-luvuista, f-aukoista tai polttoväleistä, mutta osaan räpsyttää satamiljoonaa kuvaa fotogeneettisistä malleista, ladata otokset koneelle, rämpätä vähän Lightroomia ja ihastella lopputuloksia. Niin innostavaa kuin Nuppua ja Jujua onkin kuvata, oman kodin moneen kertaan nähdyt nurkat saavat leukapielet välillä venymään jättimäiseen haukotukseen. Siksi tässä postauksessa ei nähdä ainuttakaan Hupsuttamon nuhjukynnystä, beigepeitettä tai kukkatapettia, vaan estradin valtaavat kolme muista blogeista tuttua tähteä.
 
Kävin viikko sitten juhlimassa kolmivuotiaan Zetor-pojan synttäreitä,
ja päivänsankari asettui vähän väliä suorastaan maalauksellisiin asentoihin.

Tässä on Miukulangelon kuuluisin teos. Söpö kuin mikä!

Voiko tätä katsetta vastustaa? No ei!

Vekkulipoika valmiina leikkiin. Huomatkaa vasemman
etutassun varpaat ja kynnet. <3

Tämmöisiä otuksia saisi piileksiä myös minun sänkyni alla.
 
Nuo silmät ja viikset ovat lumoavat! 

Kolmevuotias komistus lempipaikassaan.


Ja kyllähän siellä juhlilla oli toinenkin henkeäsalpaava ihanuus! Kunpa kamera
vain olisi tarkentanut Ilonaan eikä kahvipannuun. Joskin kohdistus on melko
hupaisa tällä tavalla. Ihan vain kuvasin kahviasetelmaa, kun yhtäkkiä
pöytään saapui juhlavieras tsekkaamaan, onko kakkua vielä jäljellä.


Ilonaa kuvatessani olen huomannut, että mustaa turkkia on vaikea
saada näkymään niin, ettei se samenisi. Onneksi Ilonan sisäinen
sädehtivyys näkyy silloinkin, kun asetukset ovat vähän hassut.


Tässä turkin samettimaisuus näkyy hieman paremmin.
Ilonakin tykkäsi päivänsankarin valitsemista leikeistä.

 
Ilonasta tosin tuntui, että leikkihetkiä tarkkailtiin...


Johan nyt, kun paparazzi ei millään jätä rauhaan!


Kiitokset vielä Analle, Zetorille ja Ilonalle kivoista kesteistä, ja terveisiä muille vieraille! Kissajuhlat ovat hauskempia kuin Putte-possun nimipäivät konsanaan, sillä puheenaiheet eivät lopu ikinä kesken eikä tarvitse pönöttää kankeasti kolttu päällä, vaan voi mönkiä rauhassa lattialla kissoille kujerrellen. 

Kissojen ihastelu kuuluu tietysti myös arkeen, ja seuraavana päivänä suhautin pyörällä Amen ja Tuiken luo. Se olikin melkoisen yllättävä visiitti, jonka pääasiallisesta sisällöstä teen vielä erillisen jutun, mutta Kissain taidekuvat Oy -osio kuuluu ehdottomasti tähän postauksen. Vai mitäpä tuumaatte näistä Ame-hetkistä, jotka tallentuivat PowerShotini muistikortille?

 
Ame huomasi, että sää oli mitä mainioin pienelle reippailulle.
Niinpä lähdimme neitosen kanssa kävelylle lähimetsään.

Pöpelikössä mentiin eikä meinattu! Kuvaaja oli vähällä pudota kelkasta.

Mitä? Haukkuiko jossain koira? Ame tahtoi mennä tapaamaan Tessua.

Onneksi oli myös aikaa poseerata.

Tässä tarkkaillaan lähestyvää kevättä.

Lopuksi Ame vielä katsoi hymyillen valtakuntaansa.
Edessä on pian monta kesäistä tutkimusmatkaa!
Kiitos kaikille kauniille malleille fotoshuuteista! :) Seuraavaksi linssi suunnataan taas kohti Hupsujen karvaisia kuonoja, pörheitä masuja ja tumppumaisia tassuja...

torstai 19. huhtikuuta 2018

Hipsun hiusstudio

Verottajaa kiinnostaisi varmasti kuulla, että Hupsuttamossa pyörii aivan uudenlainen bisnes. Rahaa sen ympärillä ei valitettavasti liiku, mutta raksuja, rakkautta ja karvaa sitäkin enemmän. Puhun tietenkin Hipsun hiusstudiosta, joka avaa ovensa aamuisin viimeistään kello 8:00. Siinä vaiheessa portailla odottaa aina eräs rähjäisen näköinen poika, jonka tukka sojottaa joka suuntaan kuin harakan pesä.
 
Jantteri väittää olevansa niin takussa ja solmussa,
ettei pysty siirtymään studion tiloihin omin tassuin.

Niinpä sille tilataan hissikuljetus.

Henkilökunta huudahtaa kauhusta, kun pörrönautti saapuu studiolle hurjana karvasuttuna.

Useimmiten Hipsua on hoitamassa kuvissakin vilkahteleva vakipalvelija, joka kyselee Hipsulta tutut asiat: Kuinkas sitä on nukuttu? Maistuiko aamupala? Entäs meinasitkos pudottaa karvaa vielä kovinkin paljon meidän lattioille, matoille ja muille kangaspinnoille? Ja jos vastaus on kyllä, niin jokos pitäisi kohta asennella tupeeta tai tuuhennuksia?
 
Hipsulla on kysymyksiin patentoitu vakiovastaus...

Se kuulostaa suunnilleen tältä: purrrrrrrrrrrr hhrrrrrrrhhh....

Toisinaan Hipsun silmät muurautuvat niin umpeen,
että studion väki ehdottaa sille kahvikupposta.

Hipsu kuitenkin ottaa mieluummin suukkoja ja haleja.

Aikaa kuluu myös Hipsun hiusten nuuskimiseen.

Halimisen lomassa Hipsusta lähtee aina sangollinen nöyhtää,
ja hoidon päätteeksi meillä on taas siloinen ja siisti nuorimies.

Sen käytöskin kohenee, ja se muistaa kiittää uudesta frisyyristä
ihastuttavan kämmenselkäsuukon muodossa.

Koska Hipsu on Hipsun hiusstudion ainoa asiakas, teemme kaikkemme,
jotta se tulisi toistekin. Niinpä se saa lähtiäislahjaksi kolme mallasraksua.

Hipsu yrittää näyttää maailman söpöintä naamaa,
jotta se saisi neljännenkin namin, mutta ei onnistu!

Noh, noh, Hipsu! Muista, että rajatkin ovat rakkautta!

 
Paras keino harhauttaa Hipsua on hassutella. Niinpä isikissi
oli vetävinään IIISON pumpulitupon Hipsun aivoista.

Arvasin, että jälleen kerran Hipsu lähtee hiusstudiolta hymy
huulillaan. Seuraavan kerran ovet avautuvat noin puoli kuudelta
ja kolmannen kerran yhdeksän hujakoilla.

Ja ehkä vielä jokin päivä saamme parturinpenkkiin myös itsensä Hapsun...
 
...mutta ei ehkä kannata pidätellä vielä hengitystä.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kiitos kaikesta, rakas Rufus!

Kun aloitin bloggaamisen neljä ja puoli vuotta sitten, en osannut arvata, miten se elämääni muuttaisi. Monista kommentoijista tuli lukijoita, mukavia tuttavia ja lopulta ihan oikeita ystäviä, joiden kanssa olen jakanut iloja, suruja, hassutuksia, huolia ja monenlaisia mietteitä jo vuosien ajan. Meille Hupsuille syntyi heti vahva side Marraskuun murusiin, sillä olihan meillä paljon yhteistä: blogimaailmassa kohtasi kaksi tuoretta räggärinomistajaa, joilla oli valtavasti ihmeteltävää omien karvapalleroidensa kanssa.

Huolien lisäksi meillä riitti aina myös huumoria. Tammikuussa 2014 netin komein räggäripoika Rufus tuli kuiskuttamaan söpöjä asioita Nupun korvaan, ja nettideittailu kasvoi vuosien mittaan suureksi rakkaudeksi. Tämän talven ja kevään ajan meillä kaikilla on kuitenkin ollut suunnaton huoli Ruffen sairastelusta, ja vaikka toivoin viimeiseen asti, että rakas poika paranisi, torstaina Rufus oli aika päästää tassuttelemaan sinne, missä kissojen on hyvä olla: ruoka maistuu, mihinkään ei koske ja jaksaa leikkiä, seikkailla ja touhuta sydämensä kyllyydestä.

Meille jää kuitenkin lohduton ikävä Ruffea. Varsinkin Rufuksen emolle, joka piti poitsusta hurjan hyvää huolta koko sen elämän ajan ihan loppuun asti. Sydän murtui minullakin, ja tällä viikolla on tullut itkettyä monta kertaa. Surun läpi olen kuitenkin myös tajunnut asioita, jotka lämmittävät ja lohduttavat. Rufus oli suuri kissapersoona, joka toi iloa ja hellyyttä meidän kaikkien elämään ja teki meistä ”anopin” kanssa ystäviä. Eikä vain meistä, sillä Rufusta suree nyt suuri ystävien joukko, johon kuuluu niin bloggaajia kuin lukijoitakin. Ruffesta jäi valtavasti kauniita, ihania ja rakkaita muistoja, ja jaan niistä nyt muutaman. Lähetämme samalla Nupun kanssa isoja pusuja pilvien päälle Ruffelle, joka on aina sydämessämme.

 
Nuppu on ikuisesti Ruffen tyttö ja osaa varmasti ottaa yhteyttä sinne jonnekin. <3

Tästä se kaikki alkoi. Ihka ensimmäinen sananvaihtomme
vastauksena postaukseen King, Kong ja tuhojen top 10.

Itketti ja nauratti, kun luin näitä keskusteluja. <3
 
Rakkaus iski pian täysillä ja sai Nupun joskus jopa vähän stalkkaamaan.
 
Suhde vahvistui vuosi vuodelta, ja kihloihin Nuppu ja Ruffe menivät joulukuussa 2015. 

Tällaisen tuliaisen Nuppu lähetti, kun lähdin käymään Rufuksen luona.

Ja niin Nuppu pääsi melkein oikeasti Ruffen pehmoiseen kainaloon.

Minäkin halusin pehmoisuutta, enkä ikinä unohda,
miten onnellinen olin, kun sain pitää Rufusta hyvänä!
  

Lepää rauhassa, Rufus-kulta, ja kiitos, kun olit iso osa elämäämme! <3

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lämmöt päälle

Olen aikamoisen innokas kissanleikittäjä. Minusta on kiva hihkua ja juosta asuntoamme ympäri erilaisia hiiriä perässäni kiskoen samalla, kun Nuppu ja Juju tuijottavat minua. Niiden mielenkiinto on yleensä sen verran koholla, että ne seuraavat minua huoneesta toiseen ja mäjäyttävät ahterinsa sen huoneen matolle, missä hiirikabareetani milloinkin esitetään. Aloitan kiertueen aina intoa puhkuen, mutta esiintyvä taiteilija kaipaisi välillä yleisöltään myös vastavuoroisuutta. Jos sitä ei tule, vaarana on, että show lähtee niin sanotusti kaupungista. Se matkustaa sirkusjunassa tai oikeastaan -busissa paikkaan, jossa sanotaan joo menolle ja meiningille.
 
Juhuu, Zetor! Haluatko katsoa aition päältä vai alta,
millaisen härdellin Hupsujen mama pistää pystyyn?
Jee, alpakat ovat menossa mukana
ihan kuin lemmikkimessuilla konsanaan!


Vaikka yllätin Zetorin taas päikkäriaikaan, pieni poika oli heti kiinnostunut ohjelmanumeroistani. Sain itsekin ihailla Zetorin akrobatiaa ja teltanpyöritystä, joten intressit olivat molemminpuolisia. Esitystämme tarkkailtiin innokkaasti myös sängyn alta, ja kun nautimme väliajalla lounasta, paikalle tassutteli muina kissaneitoina myös samettiturkkinen Ilona.

 
Pidättelin hengitystäni, sillä ujo kaunotar oli melkein kesytetty.

Mitä pidempään leikki jatkui, sitä villimpää siitä tuli. Alpakka sai kyytiä, mattoja rullattiin ja onnistuin sipaisemaan Ilonaakin hellästi monta kertaa. Kun palasin kotiin, Hupsut olivat saaneet lepuuttaa laiskoja peppujaan riittävästi unipussissa. Nekin halusivat viihdykettä, ja koska Zetor oli muistuttanut minua, ettei ralleihin tarvita kuin jokin ihan yksinkertainen peruslelu ja roimasti riemukasta asennetta, kävin hakemassa Hupsuille lähirannasta ihan uudenlaisen huiskan, joka on täyttä luomua.

 
Nuppu kysyi, olenko ihan tosissani.
 
Juju jähmettyi leikkimään siepparia ruispellossa.
 
Sanoin ”puutsi puutsi puutsi” ja kutittelin Pöppänää.
 
Nuppu luuli huiskaa hattaraksi ja yritti maistaa siitä palasen.

Mitä pöfföt edellä, sitä suikulat perässä.

Sain valituksia sekä herkkujen mausta että koostumuksesta.
 
Hei pupuseni, onko teillä mielessä muuta kuin syöminen ja pepun junttaaminen mattoon?

Jatkoin jääräpäisesti leikittämistä, ja hitaasti mutta varmasti Hupsujen etanamaisesti rullaavat vauhtimoottorit alkoivat pörähdellä käyntiin.

 
Juju ryhtyi vaanimaan ja tekemään hurjia saalistusloikkia...

...ja Nuppu täppäili kaislanhituja vasta imuroidulle lattialle.

Jähmeän alun jälkeen räggärit vertyivät, ja väänsin leikkihanat täydelle teholle: muistelin Zetorin parasta lelua, punaista alpakkalankaa, ja hoksasin, että mummikissi on jättänyt meille vastaavanlaisen käsityöihanuuden: virkatun kukkatöllerön. Hain sen lelulaatikosta (sillä tokihan kaikki langat ovat kissoilla leluina vain ja ainoastaan valvotusti), ja sen avulla Hupsuttamossakin oli pian käynnissä hurjapäinen narukaruselli.

 
Tässä Juju ei vielä tiennyt, mikä sen pään päällä leijaili...

 
No nyt! Valpas ja tosi virkku pääsivät nypläyksen makuun.

Kissojen spurttailu sai minut paitsi nauramaan ja innostumaan myös ymmärtämään jotakin tärkeää: olen ollut kotioloissa sittenkin vähän huono leikittäjä. En ole käyttänyt riittävästi mielikuvitusta pikkuisia inspiroidakseni, ja olen luovuttanut ennen kuin ne ovat saaneet edes lämpöjä päälle. Onhan vaikkapa lenkille lähtö minullekin hankalaa: lykkään sitä taitavasti ja lasken mieluummin pehvelin penkkiin, mutta parin ensimmäisen kilometrin jälkeen jalka nousee jo kevyemmin. Välillä kivakin asia tuntuu aluksi hankalalta: ei jaksaisi aloittaa kirjan lukemista, mutta ensimmäisten viiden luvun jälkeen onkin niin innoissaan, että hotkii opuksen heti loppuun saakka. Sama taitaa päteä kissoihin, joten yritän hoitaa houkutteluvastuuni tästä lähtien paremmin. Tilkkanen mielikuvitusta, hyppysellinen sinnikkyyttä... 
 
...ja banzai!