Tänään on ystävänpäivä, ja olemme viettäneet sitä niin kuin vietämme nykyisin lähes kaikkia päiviä: kirjoitan koneella näppis sauhuten, ja Juju juurtuu jalkoihini yhä tiukemmaksi söpömöntiksi. Me viihdymme tällä lailla, mutta elämässä täytyy olla muutakin. Edes silloin, kun Cupido ammuskelee nuoliaan, abit rellestävät rekkalavoilla ja aurinko haahuilee taivaankannella. Niinpä otin Nupusta ja Jujusta pari söpöä ystävänpäiväpotrettia, ja lupasin palkita pönötyksen tämän hetken trendileikillä.
Yritin hassutella, mutta Juju otti tilanteen turhan vakavasti. Onneksi sain edes Nupun hymyilemään!
Sommittelin kuvataideteoksen nimeltä ”Kahden kerroksen katteja”, mutta se ei naurattanut kumpaakaan. Niinpä siirryimme leikkimään.
Kuten moni teistä muistaa, Hupsuttamon leikit ovat usein sen sorttisia, että juoksen yksin ympäri asuntoa jotain vempelettä raahaten ja innosta hihkuen, mutta tänään kannustuksia ei tarvittu. Tuunasin nimittäin Nupun ja Jujun kaksiosaista mutta pahasti väljähtänyttä lempilelua uuteen uskoon Mimmin ja Alfredin DIY-ohjeen avulla:
Pohjana tässä superlelussa on takistani irronnut kuminauha, jonka toisessa päässä on Tigerista hankittu euron luirumato ja toiseen solmin... pu-pum, pu-pum... palan leivinpaperia!
Molemmat kissat menivät villeiksi ihanasti rapisevasta uutuudesta, ja kerrankin karautimme kaikki kolme raprap-baanaa pitkin kynnet rapisten ja korvat formuloina. Rikoimme nopeusennätyksiä, vaanimme pyykkikorin takana, heilutimme peppua ja hyökkäilimme varvaskarvat harittaen leivinpaperitollon kimppuun.
Kurkimme rahisevaa lärpäkettä sängyn kulmalta...
Matkimme vähän oravaa...
...tanssitimme välillä myös vanhaa matoa, johon tarttui leivinpaperista uutuudenhohdetta...
...ja lopuksi olimme ihan katollaan!
Kiitos Mimmille ja Alfredille jälleen kerran loistavasta leikkivinkkistä, ja ihanaa ystävänpäivää teille kaikille!
Juju lähettää Mimmi-kullalleen pehmoisia leuankiehnäisyjä...
Eräs kaikkien tuntema joululaulu alkaa jotenkin näin: ”Ei mouruta saa, ei raapia saa, joku voi tulla ikkunan taa.” Nyt on ilmennyt, että kyseinen viisu on saanut Nupun ja Jujun hieman mietteliääksi, jopa pelokkaaksi. Kuka kumma tulee ikkunamme taakse ja millä oikeudella?
Yritin selittää, että tontut tuolla vesituhnussa vain värjöttelevät eivätkä ne tahallaan viattomia kissoja väijy vaan tekevät tärkeitä muistiinpanoja joulukollille, joka sitten päättää, kuka saa lahjoja ja kuka ei. Nupusta tuntuu, ettei se saa tänäkään jouluna iki-ihanaa Bratz-kampauspäätä tai Juju PlayStationia, mutta kissat lupasivat tehdä parhaansa, jotta joulukolli toisi talouteen uuden kameran. Sellaisen Nikonin tai Canonin DX9000 AF-DX-lasitetun f100/ i.4. GT superzoom -ultran, jolla saisi blogiin hienoja kuvia joulukollin muhkeasta parrasta.
Diili merkitsee kissoille sitä, että ne joutuvat karsimaan arjestaan muutamat tuhmiksi lasketut hupiaktiviteetit kuten joulukoristeiden pudottelun, käsilaukun järsimisen ja mikrohiekan potkimisen laitojen yli raprap-baanalle. Eräästä aktiviteetista ei laulussa kuitenkaan puhuttu mitään. Siitä syystä Hupsut ottivat siitä vielä kaiken ilon irti...
Kaihtimet suljettiin varmuuden vuoksi ennen tämän ottelun alkua.
Nupulle tuli silti kesken painin sellainen olo kuin sitä tarkkailtaisiin.
Nuppu hätääntyi ja ehdotti Jujulle aselepoa. Juju mollasi Nuppua nössöksi.
Kun tilanne rauhoittui, Jujusta tuntui, että sen kuonoon leijaili hienoinen kardemumman tuoksu.
Häivähdys kuitenkin katosi yhtä salaperäisesti kuin se tulikin. Eihän kukaan nähnyt tätä nujakkaa, eihän?
Tänään hupsut eivät höpsöttele, vaan viettävät mustavalkoista teemapäivää sen kunniaksi, että teknisesti lahjaton emo on saanut päähänsä leikkiä laina-Olympuksella ja alkeellisella kuvankäsittelyohjelmalla. Kuvissa on mustan ja valkoisen lisäksi myös laaja valikoima harmaan eri sävyjä, mutta mielipiteissä ei säästellä, vaan Nuppu ja Juju kertovat rehdisti kaikki syvällisimmät ajatuksensa sekä radikaaleimmat näkemyksensä:
”Rotta EI ole kissan ruokaa. Raksut OVAT, vaikka emo hannaa vastaan.”
”Bordercolliet ja räggärit kilpailevat eri agilityluokissa vain siksi, ettei hauvaparkojen tarvitsisi luikkia kotiin korvat lerpattaen.”
”Kauneus ei ole katsojan silmässä vaan kissan kuonossa, korvissa ja simmuissa. Ja hännässä ja tassuissa. Ja pehmoisessa keskipötkylävartalossa.”
”Suomen talous saadaan pelastettua vain, jos ragdollit päästetään vallan kahvaan.”
”Viikset sopivat neideille siinä missä herroillekin. Tasa-arvo kunniaan!”
”Maailmasta tulisi poistaa kaikki nopeusrajoitukset. Tai ainakin eteisen Raprap-baanalta.”
Vaikka Nuppu ja Juju ovat äärimmäisen
viihdyttäviä höpönassuja, haluaisin tänä kesäisenä toukokuun iltana muistuttaa,
ettei korkeakulttuuri ole suinkaan niiden tassujen ulottumattomissa. Siinä
missä Nuppu kokoaa mallikansiota ja keräilee hiuslenksuja, se myös kuuntelee
klassisen musiikin helmiä, joista tämänhetkinen suosikki on Brahmsin
klarinettikvintetto. Se käpertyy pienen kaiuttimeni äärelle ja pumppaa
tassuillaan sointujen tahtiin. Jos erehdyn hyräilemään mukana, Nuppukin alkaa
inistä joko minut hiljentääkseen tai solistisiin osuuksiin valmistautuakseen.
"Mistä tätä toosaa saa kovemmalle?"
Jujukin on sisimmässään pieni, pirteä
kulttuuripupu, eikä sille riitä, että harrastamme agilityä, pallottelua ja sturtsihiiren pyydystämistä. Herkkä runopoikamme on päätynyt viime aikoina muutamaan otteeseen etsimään hengen ravintoa kirjallisuuden piiristä:
Yllätin Jujun selaamasta kirjahyllyn tarjontaa...
Se valitsi luettavakseen Waltarin Jujuel Karvatassun.
Jotta Jujun ja Nupun ei tarvitsisi taas nolostella hömpänpömppää, jota tänne blogiin suollan, päätin tuottaa vaihteeksi jotakin jalompaa: kissoilleni omistettuja, aistillisia haikuja, jotka
tuovat esiin yhteiselomme erilaisia sävyjä ja merkittäviä hetkiä japanilaisen tavutuksen keinoin (linkkivinkit uusille lukijoille, jotta kukaan ei putoa kärryiltä):
Kun lausuin tuotokseni ääneen, yleisönä oli kaksi kulttuurinnälkäistä kattia, jotka hotkivat joka sanan kuin ne olisivat olleet tonnikalaliemessä dipattuja broilerinsydämiä:
Nupun mielestä hiekkisruno ei ollut korkeakulttuuria. No, makuasioista ei voi kiistellä.
Kun minun vuoroni oli ohi, Nuppu halusi esittää vielä bravuuritemppunsa. Siinä ballerinamme nousee kurottavaan asentoon ja heiluttaa tassujaan kuten Joutsenlammessa kuuluukin. Arkisemmassa yhteydessä käyttäisimme tempusta nimeä "leijona":
Tänä iltana asunnossamme pärähti soimaan Iron
Maiden, sillä vuorossa oli Nupun punttitreeni. Typykkämme on harrastanut
voimaharjoituksia pennusta saakka ja melkein jo työstänyt itsensä Minni
Hiirestä Madonnaksi. Ainoa ongelma on, ettei lempeä Nuppu kykene vihaamaan edes
rautaa. Niinpä se varsinaisen huhkimisen sijaan istuu ja katsoo, kun mieheni
treenaa. Nuppu kannustaa miestä kieppumalla kahdeksikkoa hänen jaloissaan ja
mönkimällä rintakehän alle kesken punnerrussarjan. Nuppu onkin ymmärtänyt jo
kauan sitten, että innostava läsnäolo on liikunnassa kaikkein tärkeintä.
Naftaliinista kaivettu kuva Nupun ja Jujun ensimmäisestä kuntosalivisiitistä.
Nykyisin Nuppu tietää, miten homma etenee. Se sylkäisee pitoa tassuihinsa...
...päästää ilmoille nostorääkäisyn...
...ja keskittyy näyttämään katu-uskottavalta.
Tänään minullekin selvisi, miten pitkälle
innostava asenne voi kantaa. Hain mustangini laitumelta ja päätin pitää sille
uuden estetunnin. Alku sujui taas harmillisen tahmeasti, ja matalien
nilkkurien päälle viritetty puomi putosi aina, kun Juju mönki sen yli. Niinpä
päätin lisätä hommaan kierroksia. Kirmasin itse mallikkaasti esteen yli
ja hihkuin samalla rohkaisuja Jujulle. Ja se toimi! Pieni kissaraketti ampaisi matkaan
täyttä laukkaa ja ylitti esteen valtavalla loikalla! Meinasin haljeta kehuihini, ja Jujukin oli vähällä läpätä kanssani ylävitosen. Vaikka korotin estettä
talvisaapaskorkeuteen, hyytymisestä ei ollut tietoakaan. Endorfiini virtasi siinä
määrin, että hyppytreenin jälkeen Juju kävi noutamassa siskonsa kuntosalilta ja
haastoi sen pieneen juoksukisaan. Vain hetki tämän jälkeen raprap-baanalla
tehtiin uusi sadan metrin maailmanennätys…
Tämän esteen yli Juju singahteli kuin suihkukone!
Urheilusuoritusten jälkeen maittoi vähän rauhallisempi leikki.
Jos Juju olisi hevonen, se olisi preerialla
villisti laukkaava mustangi. Sen askel olisi pitkä ja lennokas, ja se loikkisi
rotkojen yli tuuhea häntä ilmassa viuhuen. Kun sen reitille osuisi
karjapaimenten pystyttämä aita… Niin, mitä se tekisi? Eilisiltaisen
agilitysessiomme perusteella mustangi kokeilisi ensin turvallaan, irtoavatko
laudat. Sen jälkeen se mönkisi aidan ali, kellahtaisi kyljelleen ja puhdistaisi
etukavionsa pölystä.
Vai hihitetäänkö tässä kotikutoiselle pystyesteelle?
Tähän asti olemme treenanneet hyppäämistä
ilman oikeita esteitä. Juju on singahtanut kanapalojen ja naksuttimen
motivoimana kiipeilypuun tasoille, pöydille, tuoleille, ikkunalaudalle ja
tunnelien yli. Ajattelin, että Misu-serkun vinkkien mukaan rakennetut
pystyesteet toisivat sille mukavaa vaihtelua. Juju ei kuitenkaan käsittänyt
yhtään, miksi olin tukkinut laukkabaanan talvisaappailla ja
joulupaperirullilla. Se ei silti antanut niiden häiritä koulutussessiotamme,
vaan ehdotti minulle temppuja ”tönäise nenällä”, ”tönäise tassulla” ja
”kellahda kumoon”. Kun madalsin estettä, Juju tajusi vihdoin, mistä oli kyse.
Jostain syystä kengurukissani teki silti varsin laiskoja hyppyjä ja pudotti
puomin lähes joka kerta. Palkinnon se sai silti kaikista loikista, ja olen
varma, että mustangistani tulee vielä melkoinen estetykki – niin hauskaa meillä
oli!
Esterataan kuuluu tutustua ensin jalan.
Etualalla köpöttävä pörröponi diskattiin jo alkumetreillä.
Enää puolet jäljellä. Tsemppiä nyt! Vielä voi tulla hyvä aika!
Ponnistuspaikan valinta on tärkeää. Siksi siihen vierähtää joskus hetki jos toinenkin.
Kisasta syrjäytetty limboponi antoi mustangille hyviä vinkkejä: Kun jalat levittää sivuttaisspagaatiin, voi alittaa helposti matalimmankin esteen.
Viime keväänä pidättelin henkeäni jo
maaliskuussa. Juju lähestyi Nupun elopainoa niin vinhaa vauhtia, että menisi
siskostaan ohi hetkenä minä hyvänsä. Kirsikkapuut alkoivat kukkia,
juhannuspesusta selvittiin hengissä, synttäreitä vietettiin perheessämme
neljään kertaan ja lopulta puiden lehdetkin alkoivat kellastua. Juju pysytteli
silti alemmissa tai korkeintaan samoissa grammalukemissa kuin Nuppu.
Olisin ollut ehkä enemmän huolissani, ellei pikkuruinen kollikissamme olisi
venynyt muilla tavoin. Sen jaloista on tullut pitkät ja voimakkaat, ja kissan
pituus nenästä hännänpäähän on ainakin viisi metriä.
Juju on melkein yhtä pitkä kuin eteisen raprap-baana.
Jujun ruokahalussa ei niin ikään ole koskaan
ollut valittamista. Siinä missä Nuppu nirsoilee tai napostelee, Juju imuroi
kuppinsa tyhjäksi pelkällä sisäänhengityksellä. Se syö huomattavasti siskoaan
enemmän mutta toisaalta atleettisen ”jätkiksen” kulutuskin on varmasti
melkoisen suuri. Kun talven ensimmäinen lumi tuli ja suli, luovuin jo
toiveesta, että Jujusta tulisi koskaan Nuppua painavampi. Mutta kas – juuri
ennen joulua se sitten tapahtui aivan yllättäen! Eräs aamupunnitus päättyi
onnittelumyrskyyn, jossa hämmentynyttä Juju-poikaa kannettiin kultatuolissa
ympäri asuntoamme. Se oli vihdoin ohittanut Nupun sadalla grammalla ja
saavuttanut 5,4 kilon painon. Jos rotumääritelmiä on uskominen, Jujusta pitäisi
tulla 6–10-kiloinen kollinjötkäle, mutta luulenpa, että näemme vielä monta
joulupukkia ja kukkivaa kirsikkapuuta ennen kuin pieni, söpö kissanluikeromme
kasvaa aikuisen miehen mittoihin.
Vaikka Juju on nyt siskoaan isompi, sen rohkeus ei ole kasvanut lihasten myötä. Ylätasanne on siten yhä vain Nupun valtakuntaa.
Pysy aiiiiina pikkukissinä ja vaavina, älä koskaan kollistu...
.JPG)
