Vaikka blogimme on aina pyrkinyt olemaan hyväntuulinen ja hassu, menneisyyteemme on mahtunut useita vähemmän hupaisia ajanjaksoja. Nupulla on ollut pienestä asti sitkeä ja mystinen tassuvaiva, jota on tutkittu, ihmetelty ja jopa itkeä tihrustettu vuosien saatossa monen monituista kertaa. Pahimmillaan etutassun salakavala tulehduskierre jylläsi yhteen menoon yli puoli vuotta, mutta lopulta allergiatesti toi avun: Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, minkä jälkeen kaikki kuivaruoka joutui taloudessamme boikottiin. Kun Nuppu siirtyi syömään pelkkää märkämuonaa ja ruokavalioon lisättiin raakaa lihaa, tassutilanne rauhoittui ja neito on saanut elää pääosin ilman kutinoita ja punoituksia.
Ulkoisesti Nuppu näyttää yhä terveeltä kuin pukki, ei punkki.
Varastopunkkiallergian lisäksi Nupulla on luultavasti herkkyyttä myös joillekin siitepölyille, sillä tassu on oireillut joka kesä juhannuksen kieppeillä. Varvasvaivat ovat onneksi menneet nopeasti ohi ihan vain tassua putsailemalla. Olin jo ajatellut, että meillä on homma visusti töppösessä, mutta jostain syystä Nupun tassu tulehtui nyt hieman pahemmin, eikä pikku desinfiointi ole enää riittänyt. Niinpä kaivoin eilen typerän tötterön kaapin perukoilta ja voitelin Nupun tassun huolellisesti kortisonivoiteella. Kun hoitotoimenpide oli suoritettu, mieleeni juolahti katsoa voiteen päiväys. Se oli mennyt aikoja sitten umpeen, mutta mikä pahinta, voidepurtilon kyljessä luki ”silmätippoja”.
”Hih! Ne oli ne mun simmutipat, mitä sä aikoinaan tiputtelit mun otsalle kastimerkeiksi. Muistatko?”
Muistinhan minä. Mutta kuka kumma neropatti on keksinyt, että tassuvoiteen ja silmätippojen pitää näyttää ihan samiksilta? Molemmat tuubit on stailattu valko-sini-oransseiksi, nimetty kuin siamilaiset kaksoset (Isaderm ja Isathal) ja sekoitettu koostumukseltaan identtisiksi. Salaliitto, sanon minä!
”Niin, sillä lailla ne lääkefirmat vainoaa just sua, äiskä.”
Kun valitin töissä tyhmyyttäni, ihana kollega lohdutti minua, että olisi ollut pahempaa laittaa tassuvoidetta silmään kuin silmätippoja tassuun. Totta sekin, ja Nupun tassu tuskin meni silmätipoista kovin paljon pahemmaksi. Kilautin silti eläinlääkärille, tunnustin silmätippamokani ja pyysin reseptiä oikeaan voiteeseen. Se ei kuitenkaan onnistunut niin vain, sillä Nuppu oli käynyt näytillä viimeksi marraskuussa 2015. Miten aika rientääkään, kun tassut ovat kunnossa, rokotukset voimassa ja mieli pahaenteisen pirteä! Voidetta oli kuitenkin saatava viikonlopuksi, joten varasin Nupulle lääkäriajan ja pyysin, voisiko mies hoitaa reissun tällä kertaa, koska hän oli kätevästi kotosalla.
Mies lupasi tehdä parhaansa ja onnistui sullomaan sinne tänne luikertelevan ragdollin boksiin jo toisella yrittämällä.
Kun saavuin töistä, Juitsi punki ovenraosta minua vastaan. Se oli hengaillut jo pitkään ylhäisessä yksinäisyydessään ja ilahtui selvästi saadessaan maman kotiin. Olin käynyt shoppailemassa Nupun sairastelupäivän kunniaksi lohtuherkkuja, ja Juju seurasi kiinnostuneena kokkailujani. Reseptin varastin Riiviökissojen postauksesta, jossa neuvottiin valmistamaan kypsästä possunsydämestä ihania palkintonameja. Pian asuntoomme leijuikin kattilasta kuvottava kiehuvan siansydämen katku, joka sai allekirjoittaneen kasvissyöjän lähes kakomaan, mutta mitäpä en tekisi pikkumussuja ilahduttaakseni!
Jujusta kokkailu oli kivaa, ja mietin, miten mukava Nupun olisi tulla kotiin herkkuja maistelemaan.
Kun Nuppu palasi Hupsuttamoon, sitä kiinnosti lähinnä kävellä häntä matalalla asuntoa ympäri. Reissu oli silti sujunut hyvin, ja mies oli saanut tuta, millaista on kuljettaa Nupun näköistä teddynallea julkisilla paikoilla; se kun vetää magneetin lailla puoleensa ihailijoita. Nuppu oli ollut taas reipas tyttö lääkärin pakeilla, ja tassua lukuun ottamatta pupunen oli priimakunnossa. Mukaansa Nuppu sai oikean voidetuubin, joten viikonloppu saattoi käynnistyä pätevissä merkeissä.
Töttä putkahti päähän, mutta pian päästäisiin herkuttelemaan!
Käytin Riiviökissojen tapaan sydänpaloja vielä uunissakin, jotta niihin tarttuisi ihanan paahteinen maku. Kun namit olivat jäähtyneet, en enää malttanut odottaa, vaan kutsuin testimaistajat paikalle. Odotin, että Huitsi ja Nömpö hotoisivat ahneina sormenikin, mutta katit vain nuuhkaisivat sydänpaloja ja kääntyivät mielenosoituksellisesti anturoillaan!
Mikä pettymys! Jäisivätkö nämä ihanuudet syömättä?
Vai pitäisikö palveluskunnan napostella ne proteiinipitoisina välipaloina?
Onneksi en antanut taaskaan periksi, sillä lopulta keksin, miten saisin pikku höppänät tajuamaan, että sydäntä se on kypsäkin sydän: saksin palat koulutusnamien kokoisiksi ja aloin heitellä niitä lattialle. Juju pinkaisi heti ensimmäisen herkun perään ja lopsautti sen suuhunsa. Ja kuinka ollakaan, namuhan maistui hyvältä! Suupieliä nuoleskellen Justimus ryhtyi kerjäläiseksi – ja silloin myös Nuppu valveutui huomaamaan, että tarjolla oli ruokaa. Tämä kissaemo taas kehräsi onnesta, koska kissojen syöttäminen ”tassusta” nyt vain tuntuu niin ihanalta, erityisesti Nupun, koska se on joutunut olemaan ilman nameja jo monta vuotta.
Näin suuren suosion sydänherkut lopulta saavuttivat!
Aina pussin rapsahtaessa Nuppu kurkistaa tötterönsä suojista kuin söpö pikku mangusti.
Ja näitä terveysnamujahan riittää! Hyvä, Nuppu!
Kiitos, Humina ja Riiviöt, kun vinkkasitte tällaisista herkuista! Nyt Nuppua voi palkita aina, kun tassua joudutaan näpertelemään. Namien voimalla parantelu sujuu varmasti mukavammin! Postauksen loppuun lisään vielä kaikille liikkuvan kuvan ystäville videomateriaalia Possunsydäntä potilaalle -projektista. Varoitukset oravaäänestä ja loppukevennyksen diskobiitistä, sillä tämä kissaemo ei osaa käyttää Snapchatiakaan kohtuudella...
Iloista viikonloppua – ja terveitä tassuja kaikille! Toivottavat Hupsuttamon kermapeput.
Puoli vuotta saimme kyyristellä kaukana maailman kummallisimmasta lahkosta, eläinlääkäreistä. Kaikki oli ihanan kevyttä söpöhöttöä ja kissanpito merkittävästi helpompaa kuin heinänteko. Nupun atooppinen tassu oli saatu kuntoon ihan vain kuivaruoat pois jättämällä, raakaruokaa lisäämällä ja asunnon ahkeralla siivoamisella. Kaikki oli siis niin kuin pitikin, kunnes tämän viikon alussa Nupun vasemman takakoiven sisäsyrjään ilmestyi tämännäköinen karvaton pläntti:
Neiti on joko opetellut sheivaamista, sillä haaveissa siintää häämatka Ruffen kanssa Balille, tai sitten allergiat jylläävät taas.
Samaan syssyyn hoksasin, että Nupun oikean etutassun varvaspinnoilla oli tuttua punoitusta. Puhdistimme tassun, minkä jälkeen Nuppu meni makaamaan lättänänä veskiä vasten. Sydämeni riekaloitui sadaksi liuskaksi, sillä kyseinen asento merkitsee ”Okei mami, laita se töttä, jos on ihan pakko”. En pystynyt kaivamaan kauluria kaapista, vaan jätimme Nupun vapaaksi kuin taivaan tipunen ja toivoimme parasta. Päätin soittaa aamulla eläinlääkärille ja setviä asiaa, kunnes saisimme kunnollista apua.
Se ken pystyisi pujottamaan tämän näköiselle Neppa- reppanalle tötän päähän, nostakoon heti kätensä!
Aamulla heräsin jännittyneenä katsomaan, onko tytsykän tassu irronnut, mutta yllättävää kyllä tilanne ei ollut muuttunut mihinkään. Uskalsin siksi jättää Nupun päiväksikin ilman pörppää. Soitin kuitenkin heti eläinlääkärille – tavallista napakampana. Varasimme ajan parin päivän päähän ja vaadin, että tällä kertaa lääkärin täytyisi oikeasti tutustua kaikkiin Nupun taustoihin. Meillä on lähes joka käynnillä ollut eri lääkäri, ja olen joutunut itse aina korjailemaan asioita ja selittämään, mitä on jo tutkittu ja kokeiltu. Joka ikinen lekuri haluaisi ratkaista Nupun ongelman superpikaisesti antibioottikuurilla ja tassuvoiteella.
Ei, ei, ei, ei! Kokemus on osoittanut, että tassu paranee ilman salvoja ja kuureja mutta tulehtuu heti uudestaan.
Seuraava ratkaisu eläinlääkäreillä on kortisoni. Ei, ei ja vielä kerran ei. Varmasti se toimii monelle kissalle, mutta herkkä pikku Nuppu sai lääkkeestä tulehduksen, joka olikin sitten vaarallisempi juttu. Kohtu jouduttiin ultraamaan kahdesti, ja Nöpönessun oli popsittava kahden viikon ytykuuri antibiootteja. Atopica-litkun Nuppu taas suihkutti kasvoilleni kuin säpäkkä sirkusnorsu.
Siis suloinenhan tämä karvaelefantti silti on!
Itse olen sitä mieltä, että kissan hyvinvoinnissa ruokinta on keskeisimmässä roolissa. Kokemus tukee tätä väittämää, sillä raakaruoka sopii molempien herkkävatsaisten räggärieni pötsille täydellisesti. Masu ei mene löysäksi, pötköt ovat hajuttomia ja uljasmuotoisia, katit itse ovat virkkuja ja leikkisiä, ja viimeksi raakaravinnon lisäys sai Nupun tassun kuntoon paremmin kuin ainutkaan lääke. Ja tekeehän se myös hyvää virtsan pH:lle ja nestetasapainolle. Ainoa ongelma raakaruokinnassa on, että kaikki ravintoaineet täytyisi osata laskea tarkasti, enkä luota, että minä matemaattisesti lahjaton ihmisrukka kykenisin siihen – varsinkin, kun Nupun varastopunkkiallergia hankaloittaa tilannetta entisestään.
Nuppukin on joutunut pohtimaan näitä juttuja aika monta kertaa. Pientä kissaa ihmetyttää eritoten se, miksi punkkien pitää sukellella raksupusseihinkin!
Kun olen ruokamietteistäni eläinlääkäreille puhunut, olen saanut niin omituisia vastauksia, että huuleni ovat pyöristyneet 360-asteiseksi rinkulaksi. Lääkäri numero 1 oli sitä mieltä, että rotta on kissan ruokaa, ja jos en sellaisia pysty tarjoilemaan, on aivan sama, mitä sapuskaa kissoilleni syötän. Eläintenhoitaja X taas paheksui syvästi raa’an lihan syöttämistä kissalle, vaikka olen hygieeninen ja pakastan kaiken raa’an lihan ennen tarjoilua. Hänen mielestään en myöskään voi syöttää Nupulle mitään valmisruokaa, koska ihan kaikessa on käytetty kuiva-aineita, joissa taas on aina varastopunkkeja.
Eli hoitaja X:n ohjeilla Nuppu voisi vain juoda vettä, lipoa suupieliään ja hengitellä ilmaa! Ei taida tulla kauppoja.
Ennen kuin kerron, mitä eläinlääkäri numero 2 sanoi, täytyy palata päivään, jonka Nuppu vietti ilman tötteröä. Olin itse töissä poikkeuksellisen myöhään, mutta olin vannottanut miestä infoamaan minua Nuppulaisen tassutilanteesta. Sainkin kännykkääni valokuvan tyytyväisen näköisestä typsystä, jolla oli edelleen neljä tassua. Eikä Nuppu kuulemma nörkännyt töppöstään ollenkaan. Ensin mietin, mahtaako mies vain huijata, jotta pystyisin keskittymään töihin, mutta ei. Nuppu odotti kotona tyynenä ja tyytyväisenä, ja tassu oli jo paljon parempi. Teimme silti suursiivouksen, johon kuului lattioiden ja muiden pintojen luuttuaminen. Lisäksi Jujun raksut loppuivat, eli viimeisetkin asunnon paheet katosivat, emmekä ole enää tuulettaneet siltä varalta, että Nuppu sittenkin olisi jollekin siitepölylle allerginen. Voiko olla, että nämä toimenpiteet ovat heti auttaneet?
Yksi punkinpallero Nuppua silti riivaa ja tulee niin liki, että ahdistaa. Vai onko se sittenkin De Puippi?!
Tilanne oli hyvä vielä seuraavanakin aamuna, joten soitin eläinlääkärille ja peruin Nupun ajan. Tuntui hullulta, että veisin sen taas kerran pällisteltäväksi saman asian takia varsinkin, kun pulmaan ei ole koskaan ennenkään lääkärin avulla ratkaisua löytynyt. Pyysin kuitenkin apua ruokinta-asioihin, koska haluaisin siirtää Nupun yhä enemmän raakaruoan pariin. Mutta niin, mitä kyseisestä ruokavaliosta sanoi eläinlääkäri numero 2? Hänen mukaansa Euroopassa on kaksi (2!) spesialistia, jotka ymmärtävät riittävästi kissojen ravintoasioista kyetäkseen muodostamaan pätevän raakaruokavalion! Pyöreät huuleni tipahtivat lattialle ja kiemurtelivat sitten kysymysmerkin muotoon.
SIIS ANTEEKSI MITÄ!?!?!
Ähkin ja röhkin puhelimessa enkä osannut sanoa mitään nokkelaa. Taisin todeta, että no onpa melkoista salatiedettä ja harmi, että niin tärkeitä asioita tuolla lailla pantataan. En ole mikään valmisruokien vastustaja, vaan tokihan tiedän, että moni eläin elää täysin terveen ja pitkän elämän ihan peruspöperöillä, mutta siinä vaiheessa, kun omistaa esim. varastopunkkiallergisen kissan, joka ilmeisesti reagoi pelkkään varastopunkin varjoon, on ihan pakko etsiä muita ruokintamalleja. Kyseisessä tilanteessa on tosi kurjaa, jos Euroopassa on muka vain kaksi tutkijaa, jotka kykenisivät neuvoja antamaan. En saanut selville heidän nimeään tai kansallisuuttaan, mutta voi vain kuvitella, kuinka kiireisiä nuo jättiaivoiset neropatit ovat. Eipä heistä siis taida olla Hupsuille apua.
Nämä kaksi einsteinia ovat onneksi aina lähellä! <3
Summa summarum: Nupulla on tilanne taas hyvin hallinnassa. Se on levollinen, vaikka tassuissa on nyt selvästi vähän enemmän kutinaa kuin yleensä. Olemme kuitenkin luvanneet sille, että siivoamme parin päivän välein kunnolla, emmekä enää tuuleta yhtä huolettomasti kuin ennen. Aion myös juhannuksena pestä päiväpeitosta siitepölyjen jämät.
Sitten on taas hyvä kölliä sängyn päällä!
En todellakaan usko väittämää, että kissan ravitsemuksesta tietäisi vain pari harvinaislaatuista gurua, vaan ihan varmasti löydän meille vielä joskus henkilön, joka osaa laatia Nupulle täysipainoisen raakaruokataulukon, jossa otetaan huomioon sen erityisherkkyydet. Siihen asti toivon, että pärjäämme näillä keinoilla. Hupsuttamo päättää megapitkän postauksen tältä erää tähän ja valmistautuu suureen juhannussiivoukseen.
Iloisia, valoisia ja kesäisiä pyhiä teille kaikille!
Viikonlopun sää oli mitä oli, eivätkä synkät myrskypuhuripäivät ole olleet kovin nättiä katseltavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi itsekin luovuttaa ja ryhtyä nuhruiseksi mörökölliksi. Siksi Nuppu ja Juju ovat pitäneet huolta ulkonäöstään monin eri tavoin.
Nuppu on pysynyt näin nättinä ja timminä ihan vain käymällä punttiksella.
Juju taas on antanut turkkitaiteilijan tupeerata kaulurinsa kesäkuntoon.
Höyhenen pehmeä punk on ehdottomasti tämän kesän trendikkäin tyylisuuntaus.
Pikkukissi kuitenkin tietää, ettei turkin tai hampaiden hyvä kunto riitä, jos haluaa olla viimeisen päälle tip top. Oleellista on silloin huoltaa myös kynnet, sillä ulkonäkö kokee kovan kolauksen, jos kollipojan raaputtimet ovat tyttömäisen pitkät. Pahinta olisi, jos niiden alle olisi vielä kerääntynyt iljettävät likarannut hiekkiksen kaapimisesta. Jottei niin pääsisi vahingossakaan käymään, Juippi tilasi tälle illalle ajan manikyyriin.
Onneksi emon kynsisalongissa ei ollut tunkua...
...muuten Juju ei olisi ehkä kehdannut nautiskella hoidosta niin antaumuksellisesti.
Maman kanssa oli kiva miettiä, tehtäisiinkö kynsiin ranskalainen manikyyri vai asennettaisiinko niiden kärkiin säihkyvät pikku timanttistrassit.
Juju tahtoi samanlaista välkettä kuin maman kaulakorussa.
Emo kuitenkin halusi, että Jujun kynnet olisivat ennen kaikkea käytännölliset. Niinpä napsaisimme niistä vain terävimmät kärjet pois.
Palkaksi hienosti sujuneesta salonkisessiosta Juju sai Cosman kuivattuja ankkapaloja. Emo taas sai hyvän mielen, hellää halimista ja paljon nenää kutittavia irtokarvoja.
Hoidon päätteeksi Juippi vielä harjattiin näin pörheäksi.
Iltaamme on kuitenkin varjostanut seikka, josta en edes haluaisi kirjoittaa. Huomasin nimittäin äsken, että Nupulla on taas varpaiden välissä punaista, kuivunutta ihottumaa. Se ei nuole tassua erityisen paljon, joten seurailen nyt tilannetta ja mietin sotasuunnitelmaa siltä varalta, että ikuisuuskierteemme on taas alkamassa sopivasti kesäloman kynnyksellä.
On ehkä turhan suuri haave, että tassu rauhoittuisi, mutta arvostaisimme, jos pitäisitte peukkua, että löytäisimme pulmaan jonkin uuden avun.
Jos jouluna ei ole lunta, voiko joulupukki tullakaan? Kyseinen rallatus raikaa jo täysillä tuskanhikeä tihkuvissa ostoskeskuksissa, vaikka kaikki tietävät, ettei rapainen maa ole ennenkään punanuttua pidätellyt. Petterihän osaa vetää kärryjä siinä missä rekeäkin. Mutta mitä jos Petterille olisikin sattumalta tullut tänä vuonna jokin este eikä se pääsisikään kärryhommiin?
Hyvä on, tunnustetaan: Nuppu söi äsken Petterin.
Hyvältä maistui! Kukas nyt voi nenällään valon tuoda pimeään?
Vaikka Nuppu popsi kaikkien rakastaman lellikkiporon, se ei tarkoittanut mitään pahaa. Kissaneitimme ei edes tiedä, kuka Petteri oli tai mihin sitä olisi tarvittu. Joulukollihan ei tunnetusti poron pulkassa löhnötä vaan taittaa matkaa loskan tai kaatosateen läpi turkki elmukelmutettuna ja kantaa köyryselässään säkkiä, joka on täynnä iki-ihania lahjoja. Ne taas annetaan hyväkäytöksisille kissoille, jotka eivät sikapossuhotki ruokaansa niin vauhdikkaasti, että ateria pulahtaa seuraavassa hetkessä valkoiselle matolle.
Ei vaiskaan, Juitsi! Ahmattibyökkäys on käynyt joskus ihan jokaiselle kissille. Jopa joulukollille itselleen. Vahingosta ei siis miinusteta paketteja.
Syy miksi Nöppö Nöperssön söi Petteri Petterssonin on loppujen lopuksi terveydellinen, ja siitä saa syyttää minua. Vaikka ehdin jo toivoa, ettei Nupun tassuun olisikaan tulossa tulehdusta, jouduin pettymään karvaasti. Koska kortisonia ei tulehdusriskin takia enää haluta ihan ensimmäiseksi Nupulle määrätä, lääkäri kirjoitti meille resepetin Atopica-nimiseen lääkkeeseen. Mutta mitä tapahtui, kun ruiskautin iltaruoan yhteydessä uuden, mauttomana mainostetun nesteen pikkuisen ensipupuni kurkkuun? Nuppu oli saada slaagin ja suihkutti litkun naamalleni kuin paraskin painepesuri. Riensin kauhuissani kasvojani elvyttämään, ja mies siivosi Nupun perässä kuolavanoja ja töni Jujua syrjemmäs.
Lähes yhtä epäonnisesti sujui seuraavana iltana lääkkeen sekoittaminen ruokaan. Nuppu-raasu siirteli haisumuonaa nenällään ja nuolaisi sitä surkeana pari kertaa. Ainoa lopputulos oli, että näin seuraavana yönä unta, jossa olin Disneylandin vuoristoradassa ja poliisit löysivät repustani myrkytetyn reissumiesleivän.
Tätä poroseosta ei ollut onneksi saastutettu millään hämäräperäisillä liemillä.
Viikko jatkui yhä ikävämmissä merkeissä, sillä sain eläinlääkäriklinikalta ristiriitaisia tietoja ja lamaannuin lopulta täysin. Lääkäri suositteli Nupulle eliminaatiodieettiä, jotta saisimme selville, onko sillä herkkyyksiä myös ruoka-aineille. Kun pyysin ruokavalion suunnitteluun apua klinikan hoitajilta, sain vain käsien levittelyä: heidän kaikissa ruoissaan on kuulemma varastopunkkia, mutta minun ei missään nimessä kannattaisi läträtä raakojen ruokien kanssa. Jaa, eikö Nuppu siis voi syödä enää ollenkaan?!
Juju meni piiloon, jotta emo ei keksisi laittaa sitäkin dieetille.
Onneksi sain kuitenkin apua Viiruvarpailta ja Nupun kasvattajalta, ja nyt meillä on käynnistymässä operaatio Petteri Punakuono. Aion kuin aionkin järjestää Nupulle eliminaatiodieetin, ja sen kuuluisi syödä kuuden seuraavan viikon ajan vain yhtä lihaa, jota se ei ole aiemmin maistanut. Koska poroa oli helposti saatavilla, päätin aloittaa sillä. Samalla toivoin, että kyseinen sorkkasankari loihtisi meille joulutunnelmaa, joka on lämpöennätyssäiden ja Nepponenän sairastelun takia hieman kateissa.
Täysin en ole vielä jouluvanttuitani takkaan viskannut, vaan eliminaatiodieetin lisäksi viritteillä on myös muita projekteja. Aiomme vaihtaa kaikki pyykinpesuaineet allergiaystävällisiksi, ja jos pakkasta tulisi himpunkaan verran, kiikuttaisin matot, raapimapuun ja vuodevaatteet tuuletusparvekkeelle. Oivalsin nimittäin tämän blogin arkistoja tutkiessani, että aina kun Nupun tassu on alkanut oireilla, meille on tullut lähiaikoina jokin uusi tekstiili – esimerkiksi matto tai kiipeilypuu. Niissä on varmasti kemikaaleja, jotka saattavat ärsyttää Nupun herkkiä anturoita.
Tämä teoria selittäisi, miksi punoitus tulee aina juuri etutassujen varpaisiin. Kuvassa ballerina ojentaa ihanan pinkkiä takatossukkaansa.
Nuppua odottaa apteekissa myös resepti kapselimuotoiseen Atopicaan, mutta en uskalla aloittaa kuuria ennen joulua, jos siitä tuleekin ikäviä sivuvaikutuksia. Toivoisin myös, että tassu voitaisiin saada hallintaan pehmeämmillä keinoilla – tuuletuksella, puhtaudella, hajuttomilla pesuaineilla ja ruokavaliolla. Ainoa joululahjatoiveeni onkin, että oma kultainen Nuppumme saisi elää ilman kutinoita ja töttää.
Hei, pieni jouluenkeli! Voisitkohan hipaista parantavasti Nupun oikeaa etutöppöstä?
Nuppu silitti toiveikkaasti enkeliä, mutta Juippa mokoma kurkkasi sen hameen alle!
Joulupukkia odottaville lukijoillemme voin onneksi vannottaa, että reki tai kärryt kyllä saapuvat aattona, vaikka Petteri popsittiin parempiin suihin. Sen tilalle jouluremmiin on nimittäin jo palkattu uusi punanenä:
Juju, et kai vain aio syödä heti sijaista?!
***Lisäys: eipä taida meidän Petteri-dieettikään onnistua. :-( Tajusin juuri kaupoissa tungeksittuani, ettei raakaa, luutonta poron lihaa saa yhtään mistään. Takaisin lähtötilanteeseen siis. Yritän hengittää syvään.***
Jos saisin otsikkoon viitaten valita elämääni joko punkin tai kepposen, en missään nimessä tökkäisi sormellani edellä mainittua, vaan olisin valmis vaikka isompaankin kepposeen. Minulta ei kuitenkaan kysytty toiveita, vaan sain halloweenin ratoksi punkahtavan puhelinsoiton kissaklinikalta. Nupun allergiatestien jatkotutkimukset olivat vihdoin ja viimein valmistuneet yksiselitteisin tuloksin: pienen kultamurumme tassua ovat kutitelleet jo parin vuoden ajan inhat varastopunkit. Siinä missä muut häijyläiset jauhomadoista sieniin olivat tuottaneet normaaleita, alle kymmenen lukemia, punkkipaholaiset olivat piikittäneet yli kahteensataan. Missä on punkkipoliisi, kun sitä tarvitaan? Vai olisiko aiheellista pitää Hupsuttamossa viime vuoden tapaan spiritistinen istunto ja käskeä kissageist manaamaan punkkulaiset pois?
Nuppu ei näe missään punkkareita tai edes hiphoppareita. Yksi hämis tuossa vain heiluttelee karvaisia koipiaan.
Vaikka netissä pelotellaan, että varastopunkit möllöttävät elämässämme ikuisesti eikä paraskaan bordercollie saa ajettua niitä muihin maisemiin, olen toisaalta helpottunut, että syyllinen selvisi. Vaikka Juju Holmes pohti kattavasti Nupun tassuongelmia jo puolitoista vuotta sitten, sekään ei tullut ajatelleeksi varastopunkkiallergiaa. Mutta nyt kun vaivaan on diagnoosi, kaikki palaset loksahtelivat paikoilleen.
Ai niin, onhan niitä varastopunkkeja lyllertänyt milloin missäkin.
Veskiinkään ei pääse ilman kammottavaa kaveria.
On tuntunut oudolta, miten tassupunoitus voi tulla ja mennä, mutta vaiva on ajoittunut erityisesti kesäkauteen, joka on myös varastopunkkien kulta-aikaa. Kun aurinko alkaa lämmittää kyseisiä punkeroita, ne mönkivät kuivaruoan seasta ja alkavat hivellä pikkuruisilla höyhenhuiskillaan Nuppu-paran varpaanvälejä. Voihan olla, että kissabeibimme ihoa on kutittanut muualtakin, mutta se on purkanut tunnetta erityisesti etutassuihinsa.
Välillä punkkiahdistusta on purettu jopa painimatsin keinoin.
Mitä varastopunkkiallergialle sitten voi tehdä? Monia allergioita hoidetaan vasta-aineliuoksella, jota pistetään ihon alle. Se ei kuitenkaan tässä tapauksessa olisi kuulemma järkevää, vaan katsomme, kuinka Nupun elämä jatkuu kortisonikuurin jälkeen. Neitosen ruokavaliosta on jo ensimmäisten punkkiepäilyjen aikaan poistettu kaikki kuivaruoka, ja muutenkin yritämme pitää kaikki punkkiaineet (ihmisten riisit, myslit, jauhot ja muut kuivamuonat) ilmatiiviissä purnukoissa. Jos punoitus kuitenkin palaa, kortisonikuuria pidennetään tai kokeilemme jotakin muuta atopialääkettä. Toivon kuitenkin, että punkit antaisivat lempeän Nuppu-mussukkani olla rauhassa eivätkä jatkaisi piinaansa.
Nupun mielestä ei kannata hyytyä kauhusta, vaan katsoa pelon aiheuttajaa rohkeasti suoraan silmiin. Kyllä me tuollaiset öttimöttiäiset päihitämme jollain keinolla.
Voisiko Juitsi esimerkiksi hotoa ne pikkuiseen kitaansa?
Toivottavasti valokuvataideteoksemme eivät aiheuttaneet kenellekään liian pahoja puistatuksia! Pikkuiset väristykset sen sijaan kuuluvat halloweeniin, ja niiden myötä toivotamme teille lukijoille oikein metkoja pyhiä haamujen ja hammajaisten kera!
Unelmieni syysilta sujuisi niin, että siemailisin nojatuolissa kuumaa kaakaota ja lukisin mukaansatempaavaa romaania. Sylissäni uinuisi kerällä kissaneiti Embo tuliterine tassuineen, ja nojatuolin selkänojalla makoilisi pehmopantteri Juide, joka halaisi minua lempeästi aina silloin tällöin. Kurkistaisimme yhdessä ikkunasta ulos ja ihailisimme levollisin mielin taivaankannella ilakoivia revontulia. Kissat kehräisivät tyytyväisyydestä, ja niin kehräisin minäkin.
”Ainahan sitä saa haaveilla, mama!”
Totuus on kuitenkin tarua rasittavampaa. Olen ollut viime aikoina huolestunut kesto-ongelmaisen Nupun lisäksi myös Jujusta, joka on kesän aikana ottanut tavakseen aina silloin tällöin suhauttaa isojen poikien seisomapisut, eli kevään kyseenalainen toilettikokeilu ei valitettavasti jäänyt ainoaksi. Multineuroottisena emona soitin jo kesällä lääkäriin, mutta sieltä liennyteltiin huoltani ja kehotettiin seuraamaan tilannetta. Kun luin viikko sitten Pikkupetojen blogista jutun pH:n mittaamisesta ja samaan syssyyn Juju lirautti taas osan pisuista yli laidan, päätin tarttua härkää sarvista. Varasin pissipojalle ajan vuosittaiseen terveystarkastukseen ja pyysin, että sen yhteydessä herralle tehtäisiin hammashuolto ja pispis-testi.
”Ei muuten tule kauppoja saati sitten pis-pissejä!”
Kaiken piti sujua kuin unelma, sillä lähdin töistä tiistaina hyvissä ajoin Juitsipuppelia hakemaan. Kuljetusboksi oli otettu esille jo edellisenä iltana, ja ihana pikku poitsu pujahti sen sisälle täysin omatoimisesti. Tilasin Kutsuplus-kyydin niin, että aika varmasti riittäisi, ja kiittelin omaa ennakointikykyäni, sillä bussi saapui viitisen minuuttia myöhässä. Köröttely alkoi heti harmittaa Jujua, ja se testaili Kutsuplussan akustiikkaa palleasta saakka lähtevillä mourautuksillaan. Kuski sattui onneksi pitämään kissoista, ja saimme aikaan pitkät ja polveilevat kissakeskustelut. Niille riittikin aikaa, sillä Helsinki oli totaalisen tukossa. Jokaisen risteyksen jälkeen toivoimme, että liikenne alkaisi taas sujua, mutta autojonot vain venyivät silmän kantamattomiin. Jujua itketti entistä enemmän, kun jouduin soittamaan eläinlääkärille ja tunnustamaan, että myöhästyisimme.
Nuppu ei halua kuulla tarinan loppua, sillä sitä alkoi hävettää.
Klinikalla oltiin ihanan ymmärtäväisiä, emmekä saaneet sapiskaa, vaikka juoksutin nyyhkyttävän Juju-paran varttitunnin myöhässä tutkimuspöydälle. Puuskutin hengästyneenä huoleni samalla, kun Juju tutkittiin. Sitten sen pieneen luirupeppuun tuikattiin rauhoittavaa ainetta, ja minulle ilmoitettiin, että voisin tulla noutamaan karvapoitsuni ennen seitsemää. Ajattelin, ettei olisi järkevää lähteä kovin kauas tunnin takia, joten menisin läheiseen K-kauppaan ostamaan jotakin pientä välipalaa, sillä en ollut syönyt mitään sitten työlounaan.
Olin toki latkinut aamulla Jujun keittämät puurot, mutta tällainen iso emo tarvitsisi ruokaa myös kello 12:n jälkeen.
Ensimmäisten kymmenen metrin jälkeen tajusin käveleväni väärään suuntaan, joten tein täyskäännöksen. Marketin lämpimään tuulikaappiin päästyäni soitin miehelleni, joka alkoi ihmetellä, norkoilisinko tosiaan kaksi tuntia pikkuriikkisessä ruokakaupassa. Silloin tajusin, ettei kello suinkaan ollut kuusi vaan viisi. Koska ruuhkia ei enää näkynyt ja haaveilin oikeasta ruoasta ja lämpimämmistä vaatteista, päätin siirtyä pikaisesti bussipysäkille. Matka alkoikin sujuvasti, kunnes jossain vaiheessa painajaiseni alkoi uudestaan ja bussi juuttui infernaalisiin peltiromujonoihin. Silmät kaukaisuuteen toljottaen selvisin tuskastuttavasta matkasta, ja iloni oli suuri, kun pääsin vihdoin kotiin valmiin hiukopalan ääreen.
Kysyin, oliko Nupulla jo kova ikävä Juitsia. Se ei kuitenkaan muistanut, kuka se semmoinen Puitsi on, koska sillä oli ollut niin kivaa iskän ainoana misuna.
Kun sain ruokani popsittua, vitsailimme miehen kanssa, että ei sitten muuta kuin takaisin bussiin. Mutta kun vilkaisin kelloon, tajusin, että toden totta minun oli lähdettävä kiireesti bussille, jos oikeasti halusin ehtiä hakemaan Jujun ennen klinikan sulkeutumista! Kauhukseni bussit oli peruttu ruuhkien takia, joten meidän oli pakko tilata taas Kutsuplus. Mutta sekään ei liikkunut netin karttakuvan mukaan mihinkään, ja pakokauhuissani keksin vain yhden tavan ehtiä Jujun luo ajoissa: vanha kunnon polkupyörä! Olin jo laittanut sykkelini talviteloille, mutta se pääsikin vielä kanssani vimmaiselle sitkutusretkelle. Posket pakkasessa punoittaen kaahasin kaikki seitsemänsataa ylämäkeä, ja perille päästyäni ihmettelin supervauhtiani, sillä aikaa oli kulunut vain 12 minuuttia. Juju oli ollut niin lähellä mutta niin kaukana! Ehdin siis hyvissä ajoin poitsua hakemaan, ja jälleennäkeminen olikin hellyttävä. Kun Juju huomasi minut, se alkoi naukua ja maukua ihan hurjasti.
Ei hätää, muru! Mama ei ikinä hylkää omaa mussukkaa vaan ajaa vaikka maailman ääriin tuulessa, pakkasessa, pimeässä - ja vieläpä ilman kypärää ja asianmukaista lamppua...
Parasta oli, ettei Jujusta paljastunut mitään vikaa. Se oli ultrattu, eikä pisunäytteessä ollut uiskennellut hileitä, kiteitä, kaloja tai kiviä. Ph-arvo oli tosin hieman koholla, joten jatkamme raakaruokalinjalla, ja kattien märkäruokaan on lisätty vielä vettä, jotta pisut varmasti laimenisivat. Jujun hampaista oli myös poistettu aiemmin kertyneet hammaskivet, ja legot oli kiillotettu ihanan hohtaviksi.
Nyt olisi paikallaan leveämpikin hymy. Sellainen, joka heijastaisi syysauringon viimeisiä säteitä!
Jouduin odottelemaan klinikalla jonkin aikaa ennen kuin mieheni pölähti paikalle ja saatoin antaa hänelle avaimeni kotimatkapyöräilyä varten. Itse puolestani körötin Jujun kanssa Kutsuplussalla kotiin - väsyneenä mutta huojentuneena.
Jujukin oli sen verran sippi, ettei hiirileikki innostanut.
Helpotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä vielä saman illan aikana huomasimme Nupun vanhan vaivan palanneen. Tällä kertaa kutina oli kuitenkin vaihtanut taas tassua, ja punoitus oli siirtynyt vasemman tassun isovarpaan viereen. Kuolemanväsyneenä pujotin tötsän taas Nuppu-paran päähän, mutta sen sijaan että Nuppu olisi pillahtanut itkunaukuun se heittäytyikin huristen selälleen ja kerjäsi masupusuja. Niitä se saikin suuren läjän ihan vain säälistä ja tsempistä. Päätin myös vakaasti, että kilauttaisin seuraavana päivänä jälleen kerran lääkärille ja keskustelisin hänen kanssaan ahkeran asiakkaan bonuspistejärjestelmästä kortisonin aloittamisesta.
Nykyisin Nuppu jo tietää, minne kannattaa mennä, jos ei halua päähänsä törtsipörtsiä...
Seuraavana päivänä pääsinkin jo töiden jälkeen hakemaan lähiapteekistamme Nupun lääkkeitä, mutta keskiviikkokaan ei ollut minun onnenpäiväni. Jonotin väsyneenä ja nälkäisenä yli vartin omaa vuoroani, ja kun se vihdoin koitti, ei nimelläni ollutkaan reseptiä. Onneksi nokkela apteekkari tajusi, että olin saattanut sekoittaa apteekit. Hän soitti ystävällisesti asuinalueemme toiseen apteekkiin, ja sieltähän resepti sitten löytyi. Vain puolisen tuntia myöhemmin Nuppu sai ensimmäisen kortisoninpuolikkaansa filesuikaleeseen käärittynä.
”Ai mikä puolikas? Tablettiko? Nyt huijaat. En kyllä maistanut muuta kuin verta ja suolenpätkiä!”
Nuppu on joutunut pitämään siis tötteröä kaikkina arkipäivinä, mutta iltaisin se on saanut elää villinä ja vapaana. Virtaa kateissa onkin riittänyt, ja väsyneenä emona toivoisin itselleni edes murto-osan niiden energiasta. Sillä sitkuttaisi kissaklinikalle varmaan minuutissa, tosin toivon, ettei meidän tarvitsisi enää vierailla kyseisessä vakkarikohteessa, vaan saisimme tehdä paluun hupsuun elämänmenoon. Siihen ihan tavalliseen arkeen, josta voimme vain unelmoida...
Tuplamobileleikki ilman tötteröä. Se on nyt meidän suurin toiveemme.
