Jännä jälkitauti

Tämä postaus saattaisi käsitellä fuksiflunssan jälkeistä röhköyskää tai umpeen muurautuvia sieraimiani, mutta säästän teidät voivottelulta ja keskityn kuvailemaan ainoaa mukavaa jälktautiani: yltiöpäistä kissuttelua. Se on ilmennyt paitsi Nupun ja Jujun loputtomana vanuttamisena myös kissabloggaajien ja blogikissojen ahkerana treffailuna. Kissuttelu alkoi lauantaina Hupsuttamosta, kun luoksemme tupsahti sekä Rokkimimmien että Riiviökissojen edustajat.

 

Sekunteja myöhemmin Juju leikki jo olohuoneessa uudella, korealla sulkalelulla!

 

”Kiitos Pate, Rudi, Eddie ja Eppu! Halin tätä riikinkukkoa tosi hellästi!”

”Paitsi aina silloin, kun peto pääsee irti! Ngggh! Ärrrr!”

”Ihan kaikki räggärit eivät kuitenkaan ole yhtä hurjia kuin mä! Tsihihii!”

Nupusta ja Jujusta oli ihanaa, kun niitä kehuttiin ja ihasteltiin. Juju tutki niin innoissaan Riiviökissojen emon reppua, että toko-näytöksemme oli vähällä muuttua pelkäksi nuuskutteluksi. Onneksi pieni bordercollie muisti lopulta, miten temppuja tehdään, ja näytti niin monta ohjelmanumeroa, että pieni masu oli pian nameja pullollaan. Esittipä Nuppukin kuuluisan leijonatemppunsa ihan yks kaks yllättäen!

 

Eniten ihastusta herättivät silti Nupun nätti naama ja pörröinen häntä!

Hupsuttelun jälkeen lähdimme päivän varsinaiseen kyläpaikkaan: Amen ja Tuiken uuteen kotiin, jossa vietimme paitsi tupareita myös Amen syntymäpäiviä - ja jos oikein muistan, ei Tuikenkaan merkkipäivästä kauan ole.

 

Synttärisankari teki ”jujut” eli heittäytyi Riiviö-repun tuoksujen vietäväksi.

 

Ame kurkisti kohteliaasti myös lahjakassiin, ja sieltä löytyi
rapiseva pöllöpussi, jonka uppeluksiin oli mukava sukeltaa!

Kuvaukseen tottuneen blogikissan mielestä oli syytä viritellä kamerat esiin
ennen juhlapöytään siirtymistä.

Se olikin hyvä vinkki, sillä tarjoilut olivat ehdottomasti ikuistamisen arvoisia.

Tee maistui herkullliselta päivänsankarin tähdittämästä mukista!

Minulle oli ehtinyt tulla kova ikävä myös Tuikea, joka hieman ujosteli tällä kertaa.
Namit onneksi kelpasivat, ja pääsin silittämään myös suloista Tuikkua.

 

Kun ahkerasti seuraa pitänyt Amekin siirtyi päiväunille,
tiesimme juhlien lähestyvän loppuaan ja sanoimme heipat.

Voisi kuvitella, että sosiaalinen jälkitautini olisi jo asettunut näin suuresta määrästä kissoja ja bloggaajia, mutta mitä kissoihin ja bloggaajiin tulee, ei mikään ole tarpeeksi! Niinpä etsin maanantaina ihka uuden reitin Ilonan ja Zetorin luokse. Koska lähestyin kissakaksikkoa aivan uudesta suunnasta, seisoin tovin väärän talon rapuilla. Onneksi tulin pian tolkkuihini ja löysin tuttuun paikkaan, jonne Sofian ja Olgankin emo oli saapunut vierailulle! Oli superkivaa höpötellä ystävien kanssa ja leikittää kullanmuruja, jotka selvästi jo muistavat minut. Tällä kertaa näin Ilonan matolla selällään rapsutuksia kerjäämässä, ja pääsin itsekin neitosen samettiturkkia hipeltämään. En vielä masusta, mutta kaulasta ja pehmokyljestä kuitenkin.

 

Enkä onneksi säikytellyt ketään yskimällä!

Toivon kovasti, että fuksiflunssa jäisi pian lopullisesti historiaan, mutta sosialisoinnin otan mielelläni osaksi normaalia arkea. Kiitos siis kaikille bloggarikamuille ja kissoille mukavista tapaamisista!

 

Nuppu täällä jo miettii, kuka tulee halimaan sitä seuraavaksi!

Fuksiflunssan houreita

Olen ollut aina hieman vainoharhainen kaikenlaisten kulkutautien suhteen mutta väistänyt ne silti ihmeen onnistuneesti. Bravuurini on ratsastusleiri, jolla kaikki muut minua lukuun ottamatta sairastuivat vatsatautiin. Olen onnistunut livahtamaan myös lukuisten flunssavirusten hyppysistä, joten en ottanut viime viikolla kovin vakavasti miehen orastavaa niiskutusta, jonka ristimme fuksiflunssaksi. Yliopistolle oli saapunut tuore setti opiskelijoita uusine pöpöineen, mutta en uskonut, että asia liittyisi minuun, koska enhän minä edes opiskele. Tai flunssaile.
 

”Lällislää, pöpöt! Meidän mamiin ette muuten pesiydy!”

Vaan miten kävi sunnuntaina? Vaihdoin lakanat, kirjoittelin blogipostauksen ja ihmettelin, että kylläpä vuodevaatteiden pöly kävi tällä kertaa pahasti nenään. Ja kurkkuun. Siinä vaiheessa mieleeni alkoi hiipiä pahaenteinen aavistus, mutta imeskelin rauhassa pari piparminttupastillia ja ajattelin, että kyllä se siitä. Mutta ei se siitä…
 

Edes lepo tai Nuppu-taikinan vaivaaminen ei auttanut.

Iltaan mennessä kurkkuni oli liekeissä ja joka nielaisu sattui. Olo oli muutenkin ärtyisä ja vetämätön, joten aloin vähitellen hahmottaa, ettei aamulla ehkä olisi töihin lähtemistä. Yö meni katkonaisesti outoja unia katsellen, ja seuraava päivä toi mukanaan uuden yllätyksen: minulla oli kuumetta ensimmäistä kertaa kenties kymmeneen vuoteen!

 

”Ei emo olisi varmaan kuumetta edes mitannut, mutta se vähän säpsähti,
kun se näki suihkun koristelasissa yhtäkkiä Homer Simpsonin.”

Vaikka kuumeeni ei missään vaiheessa noussut juurikaan yli 38 asteen, oloni oli todella kummallinen. Posket hohkasivat, pää tuntui heliumpallolta ja ajatukset jäivät pyörimään raivostuttavaa rinkiä. Torkahtelin ja näin houreita valokuvista, joita yritin survoa Instagramiin siinä kuitenkaan onnistumatta. 
 

Tämä kuva todistaa, että olen oikeasti osannut
laittaa täytettä Hupsujen Instagramiin.
Tulkaa meitä sinnekin moikkaamaan!

Maanantaina olin niin onneton ihmisraunio, että joku olisi voinut jopa syyttää minua teatraalisuudesta. Jos olisin mies, minulla olisi takuulla diagnosoitu niin sanottu ”miesflunssa”, mutta oikeastihan kyseessä oli tosiaan se akateemisesti ankeuttava fuksiflunssa, josta mieheni selvisi huomattavasti vähemmällä. Ehkä se on tokavuotisten etuoikeus.

 

Tiistaina yritin tehdä etätöitä, mutta loppupäivästä nuuduin totaalisesti
enkä kyennyt enää kuuntelemaan edes äänikirjaa. Hohkasin vain pimeässä
ja mietin, milloin Homer Simpson palaisi.

Tässä snäppimme maanantailta, kun vielä
kuvittelin, että saattaisin päästä vähällä.

 

Tässä tiistai-illan ihan-muuten-vain-tosi-hauska-kuva, kun keksin
mitata jääpalikoiksi muuttuneiden varpaideni lämpötilan.
Olin veikannut 25 C, joten tulos oli todellinen järkytys.

Miehen mielestä minulla meni jo melko lujaa, joten vedin nassuuni sen verran nenäsuihketta ja särkylääkettä, että viime yöstä tuli terveydellisesti käänteentekevä. Sain nukuttua yhtenäiset unet enkä ollut aamulla enää totaalisen raihnainen. Hengitykseni kuulosti silti Darth Vaderin rahinalta, ja kissat katsoivat kieroon, kun röyskytin sisuksistani jotain epämääräisen inhottavaa. Niinpä sovimme tiimini kanssa, että viettäisin kotona vielä kolmannenkin päivän - joskin jo etätöitä tehden.

 

Tämän päivän snäpit ovat olleet normaalihkoja,
tosin luulin ruudulla näkyvää koiraa kissaksi.

Nyt voin onneksi sanoa, että fuksiflunssan pahin selkä on taitettu, sillä sain vielä kahdeksan tunnin etätyöpäivän päätteeksi inspiraation blogata. Se tarkoittaa sitä, että huomenna on aika kokeilla, miltä tuntuu, kun harjaa hiukset, vetää ylleen jonkin pyjamaa virallisemman asun ja menee katsomaan, miltä maailma näyttää Hupsuttamon ulkopuolella tai onko sitä edes olemassa.

 

Nupusta se on hyvä ajatus...

...sillä tämän näköistä mamia ei kyllä jaksaisi katsella enää neljättä päivää putkeen!

PS. Join juuri postauksen laatimisen lomassa kuumaa mehua miehen kanssa, ja pohdimme yhdessä, mahdanko olla vielä kirjoituskunnossa. Mies veikkasi, että tämä postaus saattaa viirata tyyliin ”...ja sitten niillä hevosilla oli hammastahnaa, ja meidän piti kaikkien marssia jonossa, vaikka se oli ihan hirmuisen hauskaa, thiihhihii”, mutta jos niin on käynyt, antakaatte armoa. Syytän fuksiflunssaa. Sitä kaiken pahan alkua ja juurta.

Pakkasta ja paahtoa

Arktiset pyörteet riepottelevat maatamme, ja vaikka olin onnistunut surfaamaan flunssa-aaltojen ulottumattomissa kiitettävän pitkään, viime viikolla jokin pöpö tarttui kaulahuiviini (luultavasti täpötäyteen survotusta ja miten sattuu kulkevasta metrosta) ja onnistui nujertamaan minut pariksi päiväksi osittaiseen vuodelepoon. Snörppäsin surkeana untuvapeiton alla, mutta onneksi minun ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin, vaan tohtori Juju huolehti taas maman grillauksesta. 
 

”Ei hätää, äiskä. Mä en päästä sua nousemaan koko päivänä ees veskiin tai juomaan.”

Napsin sinkkitabletteja ja kittasin kuumaa mehua samalla, kun Juju teki taikojaan. Pikku tohtoriherran paahtokyvyt olivatkin sen verran suvereeneja, että keittiössä majaileva leivänpaahdin sai yllättäen kamalan kateuden puuskan. Se tajusi kohdanneensa voittajan ja lopetti tsemppaamisen. Torstaina iltapalapaahdon yhteydessä rakkine sammutti valonsa ja yritti vangita viimeiset leivänkannikat ikuiseen paahtoon. Ymmärsimme yskän: oli aika vetää töpseli viimeisen kerran seinästä ja ryhtyä suunnittelemaan tulevaisuuden paahtoja. 

Selvää oli, ettei pelkkä tohtori Juju riittäisi. Se paahtaa kyllä hienosti mamaa,
mutta veikkaan, ettei ruispuikula lämpenisi sen kyljen alla riittävän rapeaksi.

Olen ennenkin kertonut, kuinka tärkeää paahtaminen minulle on. Käytän paahdinta enemmän kuin kahvinkeitintä tai mikroa pesukoneesta nyt puhumattakaan, joten uuden leivänpaahtimen hankinta oli iso päätös. Perehdyimme huolellisesti tarjontaan ja puntaroimme kuumeisesti vaihtoehtoja. Kokonaisen vuorokauden sietämättömän paahtovajeen jälkeen talouteemme muutti Kitchen Aid.
 

Kuvittelin, että laite olisi joko hopeinen, punainen tai musta,
mutta se olikin toffeelaikukas ja näytti yllättävän ahkeralta.

 

Keittäisiköhän tämä keittiöapuri meille myös aamupuurot,
piilottaisi sekaan mantelin ja ripottelisi hedelmiä päälle?

Pyyntöni taisi olla liikaa, sillä pikku keittiöapuri joutui soittamaan paikalle
toisen pikku keittiöapurin, joka ei näyttänyt lainkaan yhtä palvelualttiilta.

Lohdutin Nuppua ja Jujua, että hassuttelin vain niiden kustannuksella.
Oikeasti Kitchen Aid oli jo kytketty sähköverkkoon ja se paahtoi
ensimmäisiä leipiään. Kun homma oli hoidettu, kuului PIM...

 

...ja kissani olivat hypnotisoidut. Nuppu varsinkin vaipui syvätranssiin
ja aloin jo pelätä, että se muuttuisi paahtoleiväksi tai muhkusämpyläksi.

Uusi paahdin hypnotisoi myös meidät, sillä koskaan aikaisemmin
ei paahtoleipä ole maistunut yhtä hyvältä!

Miten te muut olette huolehtineet riittävästä paahteisuuden asteesta näin helmikuun pakkasilla?

Sniffausta leipägrillissä

Meillä Hupsuilla on elämässämme tarkat rutiinit. Aamulla mies täyttää herättyään pikkuotusten ruokakupit, ja töihin lähtiessään hän päästää karvaturrit viereeni hurisemaan. Nupulla on tapana möyriä peiton alla ja survoa ylitseni siitä kohden, mistä reitti sattuu minäkin aamuna kulkemaan. Kun peuhaamiset on peuhattu, se pyytää, että lähtisimme yhdessä syömään. Nuppu on nimittäin salainen lellikki, joka saa nassuttaa aamupalan keittiönpöydällä, jotta ruoka maistuisi paremmin sekä sille että minulle. Keskiviikkoaamuna kaikki ei kuitenkaan mennyt tutun kaavan mukaan:

 

”No niin, mamssi mama mamselli. Ei kai kutittanut, kun painoin äsken tassut sun
kylkiluiden väliin? Ai kutitti? Mutta kun se polku meni siitä. Ja nyt kyökin puolelle, hop!”

”Tuu vaan ihan reippaasti. En oo syönyt vielä ainuttakaan kökkärettä,
niin en paina kovin paljon, kun nostat mut hissillä tohon pöydälle.”

 

”No mikäs tässä nyt on, kun ei ala tapahtua?! Mmmmähhh!”

”On tämäkin yhdenlaista rääkkäystä. Pieni kissa ja iso nälkä, ja kupista pitäisi
vaan mennä syömään ihan yksin. Nyt on hommassa jotain vikaa, vikaa, vikaa...”

”Hei... Mikä se niiskaus oli, mammeli? Älä suotta nyyhki. Voidaan me ottaa
se kuppi sinne sänkyynkin. Ihan hyvin mulle maistuu peuranliha sielläkin.”

”Ja jos hyvin käy, niin suupielistä saattaa lennähdellä nokareita tyynylle.
Enkä suutu, jos vähän maistelet. Tulee sullekin masu täyteen ja parempi mieli.”

”Mama, mikä tuo kröhhäysääni oli? Tuleeko sulta kohta karvapallo?”

Selitin Nupulle, ettei kurkussani kutittanut villatuppo vaan jokin viekas syyspöpö, jonka olin onnistunut nappaamaan tauteja pursuavasta ulkomaailmasta. Aivastelin, niiskutin ja köhin, ja lisäksi pääni ympärille oli viritetty vanne, joka rusensi pientä nuppiani entistäkin pienemmäksi. Kissat rääkäisivät kauhusta ja säätivät asetuksiaan niin, että molemmat olivat tuota pikaa hoivamoodissa.

 

Nuppu beige pehmoinen pesi paitsi omat varpaansa ja häntänsä myös emon nenänpään.

 

Se tönäisi hellästi käsivarttani ja kysyi ”iip?” eli mahtaisinko parantua nopeammin,
jos ottaisin sen kainalooni? Päätin kokeilla tekniikkaa, ja ihanaltahan se tuntui!

Tohtori Jujulla oli mielessään aivan toisenlainen metodi, niin sanottu leipägrilli. Se sopi minulle kuin nakutettu, sillä paahdan aina kaiken mahdollisen, mitä suinkin saan paahtimeen tungettua. (Ja välillä sellaistakin, mikä on jäänyt jumiin ja aiheuttanut pienimuotoista hätäännystä.) Tekniikka toimi niin, että hukuttauduin syvälle täkin alle ja Tohtori itse köllähti päälleni lämpöisine turkkeineen. Sitten luotettiin vain pitkävaikutteisen paahdon voimaan, kunnes aloin ymmärtää, miltä Fazerin ruispuikulasta tuntuu silloin, kun raudat kuumenevat sen ympärillä eikä sillä ole pakoreittiä raikkaaseen ilmaan.

 

”Joko tuntuu paremmalta, mama?”

Vaikka luulin jo jossain vaiheessa, että läkähtyisin kissahoivaamon sympaattisiin toimenpiteisiin, räggärini tiesivät sittenkin, mitä ne olivat tekemässä. Kahden vuorokauden potemisen ja porotuksen päätteeksi heräsin perjantaina hurjasti paremmissa ruumiin ja sielun voimissa. 

 

Tohtori Juju oli sitä mieltä, että mama on terve,
kun mama leikkii Snapchatilla ja tekee pienestä
viattomasta kissanpoikasesta Bambin!

Olin samaa mieltä Jujun kanssa, ja kun olimme syöneet täysin paahtoleivättömän aamupalan pöydällä ja sen ääressä, suuntasin taas toimistolle ja arki asettui uomiinsa. Toivottavasti te lukijat olette välttyneet basilleilta, kröhinältä ja sniffauksilta!

 

Jos joku muukin muuten hömpsöttää Snapchatilla, niin meidät saa lisätä kavereiksi!

Pöpöjen armoilla

Tällä viikolla on satanut paitsi vettä myös bakteereja. Olen useana aamuna harkinnut läväyttäväni raitiovaunussa sateenvarjon auki, jotta välttäisin kanssamatkustajien sieraimista esteettömästi vihmovan basillitihkun. Nuppu ja Juju eivät ole onneksi joukkoliikenteen röhköniiskuttajille altistuneet, mutta niillä oli kotona oma hoidokki. Mieheni onnistui nimittäin nappaamaan jostakin pöpön, joka tempaisi hänet punkan pohjalle useammaksi päiväksi. 
 

Ou nou! Ei kai Nessu-kissa ala taas häiriköidä?!

Kissoistamme Nuppu on osoittautunut aiemmin erinomaiseksi sairaanhoitajaksi, eikä se pettänyt luottamustamme tälläkään kertaa. Neiti oli ”iskästä” sen verran huolissaan, ettei suostunut hylkäämään häntä edes aamuruokinnan ajaksi. Aloin jo epäillä, että yleensä niin ahne possukkamme on itsekin kipeä, koska lempparimössöt eivät kelvanneet. Huoleni kuitenkin hellitti, kun palasin makkariin: beige sairaanhoitajatar retkotti tyytyväisenä potilaan kainalossa ja hurisi kuin pieni, lohduttava traktori.

On tutkittu juttu, että kissan kehräyksessä on parantavaa voimaa.
Pörinän saa käyntiin, kun hieroo hellästi akupistettä leuan alla.

Flunssan edetessä huomasin, että Nuppu oli kuumemittaria parempi apuväline taudin eri vaiheiden tarkasteluun. Ensimmäisenä sairauspäivänä kissanhuppana kasvoi mieheen kiinni kuin läheisyydenkipeä iilimato, mutta toisen päivän loppupuolella se irrottautui jo hetkeksi unosille tassupetiin. Siitä päättelin, että pahin vaihe oli selätetty. Kolmantena aamuna luulin ensin, että mies on täysin toipunut, koska Nuppu könysi pitkästä aikaa pöydälle kahvinjuontiani tarkkailemaan:
 

”Kukkuu! Ootas, niin hyppään ketterästi siihen sun viereen!”

”Ngääääääähhh... äääägggh... Hetki menee vielä...”

”Ähhhh.... Phuuuh... No mikäs tässä nyt?”

Taivaan kiitos! Se onnistui sittenkin!

Pian kävi kuitenkin ilmi pöytävisiitin todellinen tarkoitus: Nuppu alkoi tonkia laukkuani, kiskoi sieltä esiin nenäliinan ja lähti kiikuttamaan sitä iskälle! Liikutuin kovasti huomaavaisesta eleestä ja toivotin kaksikolle levollista toipilaspäivää. Tällaista kuvamateriaalia puhelimeeni tupsahteli kotiparantolasta: 

 

Tässä makoiltiin sohvalla ja huolehdittiin, ettei iskää palella.

  

Tässä Juju vinkkaa iskälle, että kahvi voisi piristää.

 

Tässä Juju  ehdottaa, että jos kahvi ei vielä maistu,
niin miten olisi päikkärit kahvinkeittimen vieressä.

Jostain syystä kahvinkeitinfiksaatio tarttui myös Nuppuun,
ja kofeiinijankutus alkoi ihmetyttää meitä kaikkia.

Nyt mieheni on palannut taas elävien kirjoihin ja irrottautunut kissasymbioosista, joka luultavasti nitisti tautia paljon tehokkaammin kuin ibusalit ja finrexinit. Niinpä koko konkkaronkkamme on starttaamassa viikonloppuun hyvässä iskussa. 

Näillähän voi seuraavaksi pyyhkiä vaikka tassut tai peban!

Nuppu-hoitaja on itsekin ollut terveenä joulusta asti, vaikka eliminaatiodieettimme kuihtui poronlihahankaluuksiin. Neitonen on syönyt viime aikoina vain märkää täysravintoruokaa ja raakaa lihaa (possua ja poroa, sillä epäilen herkkyyttä kanalle ja kalkkunalle), ja lisäksi pakastimme uuden maton, tuuletimme vuodevaatteet, vaihdoimme pesuaineet allergiamerkittyihin tuotteisiin ja EverClean-hiekan ekologisempaan, täysin hajuttomaan Take Careen. Koska tämä resepti on toiminut jo yli kuukauden eikä mitään lääkkeitä ole tarvittu, jatkamme vakaasti samaa rataa. Toivotaan, että selviäisimme jatkossakin ilman kutinoita, pöpöjä tai muita perinteisiä vitsauksia.

 

”Mitäs jos keitettäisiin tervehtymisten kunniaksi vaikka pienet tsufeet?”