Miukumaukut matkalla, osa 1

Välillä elämä järjestää eteemme yllättäviä tilanteita. Reissuun lähtiessä sellainen voi olla esimerkiksi liian pieneksi kutistunut kuljetuskoppa. En ole pitkään aikaan käyttänyt vanhaa kassia, koska olen hilannut kissoja yksi kerrallaan eläinlääkäriin uudessa, helppotäyttöisessä kassissa. Olimme vakuuttuneita, että Juju mahtuisi vielä vanhaan laukkuun, mutta kun laskimme sen Jujun viereen, jopa minä (= matemaattisloogisesti vajavainen yksilö) tajusin, ettei hommasta tulisi mitään. Niinpä kirmasin kadun toiselle puolelle lemmikkieläinliikkeeseen ostamaan suurinta mahdollista kuljetuslootaa, jota Nuppu sai heti luvan testata. Se ei edes ehtinyt reagoida (ts. pötkiä villahousut hytkyen pakoon), kun se jo nökötti boksissaan valmiina suuntaamaan uusiin seikkailuihin.

Johan olikin show pakata kissojen hoitokassi. Hiekat, hiekkis, lapio, pussukat, lelut, tunneli,
namit, naksutin, ruoat, Nupun tötterö ja tassuvoide... Ymmärrys lapsiperheitä kohtaan kasvaa.

Parin tunnin automatka oli melkoista hurjastelua ainakin moukumielessä. Juju sanoi ”nauuu”, johon Nuppu vastasi ”miuuu”. Vivahteikas vuoropuhelu jatkui, kunnes lähestyimme paikkakuntaa, jolta kissat ovat kotoisin. Silloin ne yhtäkkiä hiljenivät kuin yhteistuumin, jotta emme vain palauttaisi niitä kasvattajalle (HUOM! Tällaisella vaihtoehdolla ei murusia edes uhkailtu). Kymmenisen kilometriä myöhemmin miukukonsertti jatkui taas ja lakkasi vasta pikkutiellä juuri ennen määränpäätä. Kun laukku ja boksi avattiin kyläpaikan eteisessä, esiin mönki kaksi hyvin hiljaista räggäriä pienet sädekehät päänsä päällä.

Tämä pieni kissa moukui koko matkan kylään asti...

Nuppu lähti heti kiertämään koko alakerran, minkä jälkeen se oli jo kuin kotonaan. Uusi paikka oli niin ihana, ettei Nuppu tiennyt, miten päin se olisi. Välillä se vain hypähteli riemuissaan paikallaan ja paineli sitten taas ympäriinsä kuin karvainen tykinkuula. Se heittäytyi selälleen paijattavaksi, onnistui tiputtamaan kynttelikön urkujen päältä ja touhotti hyväntuulisena sinne tänne. Juju taas eteni kuin mittarimato ja pakeni sohvan taakse aina, kun jostain kuului pienikin rapsahdus. Onneksi oman tunnelin suojissa saattoi nököttää turvallisin mielin, ja seuraavana päivänä Jujukin uskalsi jo rentoutua. Ja mikäs siinä köllötellessä, kun kyläpaikassa ”pienet” kissamme saivat suorastaan kuninkaallisen kohtelun…

Nuppu löysi heti tuolin,
mutta se oli vähän liian pieni...

Eipä aikaakaan, kun löytyi liian suuri tuoli.
Nupusta se oli kuitenkin juuuuri sopiva.

Elämä jatkuu, ja tunnelin päässä siintää valoa.

Seuraavana aamuna Jujukin pääsi jo loman makuun.