Kissakodin leffailta

Katsomme viikonloppuisin usein valkokankaalta elokuvia – minä, mieheni ja kaksi karvaista kissapalleroamme. Ensimmäinen puolikas sujuu yleensä mukavissa merkeissä. Alkutekstien aikana syön karkkipussini tyhjäksi ja kissat asettuvat suloisesti nojatuoliin tai kiipeilypuuhun nukkumaan.

Juju Bogart elokuvassa Kissablanca

Leffan puolivälin paikkeilla Jujulle tulee kuitenkin nälkä. Se hyppää sohvapöydälle ja istahtaa strategisesti niin, etten näe enää tekstitystä. Jos jalkani ovat pöydällä, Juju alkaa pökkäillä varpaitani niin, että sen pieni siro pää on vaarassa irrota. Jos jalkaoptiota ei ole, Juju asettuu pöydän reunalle tuijottamaan minua herpaantumatta, kunnes en enää ymmärrä näkemästäni ja kuulemastani mitään, vaan alan nauraa. Tässä vaiheessa joudumme yleensä kelaamaan elokuvaa taaksepäin, ja kohennan asentoani niin, että näen taas koko kankaan.

Nuppu Hepburn klassikossa Aamiaispuuro Tiffanylla

Seuraavaksi Juju hyppää sohvalle ja tassuttelee päälläni. Se nykii hiuksiani ja siirtyy sitten johonkin kolmesta kielletystä paikasta. Lievin niistä on ikkunalauta, jossa se availee verhoja niin, että pihavalot pilaavat leffateatteritunnelman. Astetta pahempi paikka on kirjahyllytaso, jolla Juju alkaa nakerrella tekokukkasia ja kaataa valokuvia. Vihoviimeinen kohde on leffatykki itse. Kun Juju hyppää sen päälle, mieheni ottaa sen takuulla syliinsä ja kiikuttaa keittiöön iltaruoalle. Sinne kirmaa myös Nuppu, ja elokuvailtamme voi jatkua. Kun kello tulee tasan kymmenen, molemmat kissat vetäytyvät yöunille. Väännämme volyymia vähän pienemmälle, katsomme pläjäyksen loppuun, suikkaamme hyvänyönsuukot kissojen päälaelle ja hipsimme vähin äänin itsekin yöpuulle.

Vaikka sattuisi olemaan sävy sävyyn maljakon ja kukkasten kanssa, niitä EI saa järsiä.

Juju kurkistaa Hitchcockin Takaikkunasta. Etuikkunasta näkee igluputken sisään.

Nuppu osoittaa, että tötterö päässäkin voi näyttää klassiselta.