Juju on meidän kissoistamme se vakavammin
otettava. Se käyttäytyy joskus kuin kissa, eli ei välttämättä muka tunnista
nimeään tai siirtyy kaksi askelta kauemmas, kun sitä yrittää silittää. Jujun
akilleenkantapää olen kuitenkin minä: iki-ihana ”emo”, joka antaa ruokaa,
leikkii peekaboota, kiskoo selkä vääränä sturtsihiirtä pitkin asuntoa ja
opettaa kaikki syksyn hittitemput kuten kierähtämisen selän kautta ympäri. Juju
palkitsee minut osoittamalla erityistä lämpöä ja rakkautta. Se puskee,
pötkähtelee, kehrää sylissäni ja seurailee minua piinaavan uskollisesti.
Hellyttävin juttu tosin tapahtui viime viikolla, kun menin pesemään hampaitani
suljetun oven taakse.
Koska sähköhammasharjani surisi kohtuullisen
kovaa, en kuullut Jujun ikävämiukua. Se kantautui kuitenkin mieheni korviin ja
sai hänet epäilemään sekä kuuloaan että mielenterveyttään. Juju oli nimittäin
huutanut ”mamaa!” ja voin vakuuttaa, ettemme ole harjoitelleet
koulutussessioiden aikana puhumista. Jujun sukujuuret ovat rapakon takana,
joten minusta on aivan luonnollista, että se sanoi ensimmäisen sanansa
englanniksi. Olen erittäin otettu, että Juju puhui minulle noin kauniisti,
mutta saatan pyörtyä, jos pieni kissapoikani alkaa vielä laajentaa sanavarastoaan...
|
Mitä tapahtuu, jos emo katoaa näkyvistä? |
|
"MAMAAAAA! Uu-uu-uuuu!" |
|
I see a little silhouette of a cat... |
Muistin tuon Mamaaa! -Queens-kuvatekstin, mutten enää, mihin se liittyi. Aika ajoin luen koko ihanan hupsutusblogin uudestaan.
VastaaPoista