Diagnoosina kissanirvana

Viimeinen viikko ennen kesälomaa oli Nupulle ja Jujulle poikkeuksellisen rankka, sillä "emo" oli liesussa aamusta iltaan: ensin töissä ja sitten monenlaisissa viulunsoittoriennoissa. Ehdimme vaihdella aamulla poskisuukot, pöykkäillä toisiamme viiden kinttailla ruokakupin tuntumassa – ja halailla kympin jälkeen hyvänyöntoivotukset, joiden yhteydessä sain todistaa muutamia kaikkien aikojen raveja. Vaikka mieheni vietti illat tiiviisti kissojen seurana, hän ei selvästikään pystynyt korvaamaan minua täysin, sillä Juju ilostui aina silmin nähden kotiintulostani. Kun olin poissa, poitsua ei huvittanut säntäillä edes hiuslenksujen perään, mutta kun saavuin paikalle, Juju alkoi hypellä ja reuhata kuin ragdollin muotoinen minihurrikaani.

Nyt on emo taas kotona, ja uusi hiirikin ilahduttaa!

Kiireistäni johtuen emme onnistuneet naukutreenissäkään aivan toivotunlaisesti. Jujun oli vaikea ymmärtää, että oikeasti halusin sen naukaisevan käskystä. Se kyllä oppi kakaisemaan ilmoille hämillisen pikku narinan, kun odotin kyllin pitkään, mutta silloinkin äännähdyksen perässä oli selvästi ujo kysymysmerkki. Perjantaiaamuna tosin sain aivan spontaanisti reippaan vastauksen, kun kysyin unisena sängystä "Joko loma alkaa?". Juju huikkasi oven alta kärttyisesti "Noooo!" Onneksi happaman kissapojan väite oli silkkaa palturia, ja tänään pääsimme jo nauttimaan yhteisestä aamuvetkuttelusta. Kissat tulivat sänkyyn ja käpertyivät niin onnellisiksi pikku hurinakeriksi, että niiden on ollut pakko tajuta, ettei kyse ole ihan tavallisesta viikonlopusta. Onhan edessä sentään neljän viikon täysmittainen kissasymbioosi!

Loma-aamu alkaa aina hyvin, kun näkee heti
silmänsä avattuaan pieniä ragdolleja siellä täällä.

Mitä olisi rantalekottelukaan ilman näitä höpönassuja?

Palmun uusi paikka

Olen vuosien varrella oppinut aistimaan lähestyvän kesäloman herkillä korvillani. Aluksi kuuluu lintujen yltiöpäistä viserrystä, mutta vähitellen laulannan peittää sekalainen kakofonia remonttinakutusta, pörinää, kalsketta, vinkunaa ja kolinaa. Parhailla kesälomilla olemme aamuyöstä ihmetelleet säväyttävää ääntä, joka kuuluu raitiovaunuraiteen sirkkelöinnistä. Onneksi kyseistä elämystä ei ole tänä vuonna tiedossa, mutta talomme katto on sentään saanut ylleen epäilyttävän pussin. Päivisin Nuppu ja Juju saavat siis kuunnella rakenteita pitkin kantautuvia koputuksia korvat villisti kääntyillen.

Pikkuoravien majassakin poraillaan.

Oppiikohan naapurin täti ikinä soittamaan
Aaronin pianokoulun "Pilviä päin" oikein?

Jotta kissat saisivat käyttöä myös muille aisteilleen, muunsimme viikonloppuna olohuoneemme ihka oikeaksi työmaaksi. Koska säilytystilasta on aina puutetta, aloimme suunnitella kirjahyllyn laajennusta. Niinpä kaikki opukset, epämääräiset tavarat ja hyllyn osat leviteltiin ympäriinsä riemastuttavaksi sekamelskaksi.

Työnjohtajat tarkastavat työmaa-aluetta.  Ei ehkä
kannattaisi  valaista sähkölampulla sinne kirjahyllyn taakse.
Villakoirat saavat vielä slaagin...

Olenko muistanut kertoa, että meillä on
nykyisin lemmikkinä myös akvaariokala?

Ihan selvä silkkimonni,
vaikkei viiksiä näykään.

Mylläkän tähtihetki koettiin, kun vanha kiipeilypuu sai uuden paikan. Se kiskottiin juurineen olohuoneesta ja istutettiin makuuhuoneen nurkkaan. Nyt sen ylin oksa kurkottaa kiehtovasti ikkunan eteen ja suorastaan kutsuu oksilleen pieniä, silkkisiä räggäreitä. Niitä onkin jo nähty paraatipaikalla keikistelemässä maailmalle. Ehkäpä tästä lähtien meidänkin kissamme alkavat katsoa ulospäin ainaisten kotituijotteluiden sijaan...

Tällainen karvapallo huhuili ja hurisi heti puun latvustossa.

Kun yläoksa vapautui, sen päälle lehahti
pian safiirisilmäinen pikku kakadu.

Tässä palmu siis jököttää,
sen latvassa kakadu nököttää.

Neppis näyttää tajunneen oikean tuijotussuunnan. Onnittelut siitä!

Loppuun vielä videotallenne kissojen palmutaistosta ja miehen niistosta, jota en osannut valitettavasti käsitellä kadoksiin:

Jujun nau-lakko

Valoisat kesäyöt ja lähestyvän loman odotus on saanut Juju-pötkylämme varsin levottomaksi. Yleisen löllöttelyn ja pusurapsuttelun sijaan se  kaipaa nyt räjähtävää toimintaa. Jujun uusin suosikkileikki on ritsalla ampuminen, johon rakas emo ei valitettavasti kelpaa kaveriksi ymmärrettävistä syistä. Leikki etenee siten, että mieheni virittää hiuslenkin peukaloonsa, pingottaa sen, villitsee Jujun hämäävillä liikkeillä ja lopulta räpsäyttää lenksun salamaakin nopeammin toiselle puolelle asuntoamme. Juju singahtaa rakettina perään ja hyppelee lenksun ympärillä riehaantuneen aropupun lailla. Olen toki itsekin yrittänyt osallistua mukavalta näyttävään touhuun, viimeksi muutama ilta sitten suklaanaamio kasvoillani. Kokeilu päättyi kaikkien osalta siihen, että lenksu räpsähti naamalleni ja putosi sitten mönjäisenä valkoiselle paidalleni.

"Voi ei, miten noloa ja
epäurheilullista, mama!"

Onneksi olemassa on myös sottaamattomia viihdemuotoja, kuten agility. Koska Juju osaa jo kaikki mahdolliset temput, jouduin toden teolla ränkkäämään pieniä aivosolujani, jotta keksisin, mitä uutta voisimme opetella. Samalla kun mietin, Juju aloitti jo mouruamisen, kirnuttamisen ja minkuttamisen vierelläni. Kysyin siltä, milloin se haluaisi leikkiä, ja vastaus oli "Nooooow!" Koska Juju on kanadalaista syntyperää, tajusin sen tietenkin puhuvan englantia. Siitä sainkin idean seuraavaan temppuumme: opettaa Juju naukaisemaan käskystä. Aikaa meillä on tasan viikko, koska sen jälkeen alkaa kesälomani, ja aion sen aluksi kysyä Jujulta "Milloin loma alkaa?" Eikä vastaukseksi sovi mikään muu kuin NOW!

"No nyt kuulostaa paremmalta! 
Suutari pysyköön lestissään..."

Treenit aloitettiin heti, ja ajattelin, että tämä temppu on maailman helpoin. Juju nimittäin naukuu aina, kun menen hakemaan kanapaloja ja naksutinta. Tälläkin kertaa se naukaisi juuri oikealla tavalla, ja naksautin ja palkitsin tietysti merkiksi onnistumisesta. Mutta mitä sitten tapahtui? Naukaisiko Juju toisen kerran? Ei. Se ei edes kirnuttanut, vaan istui kiltisti jalkojeni juuressa ja kehräsi. Sitten se meni maahan, teki piruetin, tanssi takajaloillaan, istui taas, antoi tassua ja tuli pujottelemaan jalkojeni ympäri! Vaikka kuinka toistin naksuttimenhakurituaalini, kissapoika ei pihahtanutkaan. Niinpä meillä on edessämme melkoinen savotta. Uskon silti, että oivalluksen palikka loksahtaa vielä paikoilleen, ja saamme viikon päästä postittaa tänne blogiin onnistuneen lomatoitotusnaukauksen!

Tässä videot tempun harjoittelun ensimetreiltä:

Vauhdikas tötterömimmi

Viimeisen parin päivän aikana olen tajunnut, kuinka äärettömän sopeutuvaisen kissan omistan. Jos Nupulle määrättäisiin paksusankaiset pullonpohjalasit, se ei takuulla törmäilisi niiden kanssa ovenkarmeihin. Sen menoa eivät myöskään haittaisi kainalosauvat, tassujen alle viriteltävät rullat tai edes kokovartalomuumiointi. Tähän tulokseen olen tullut katsoessani, kuinka sulavasti Nuppu liikkuu kauluri päässään. Se keikkuu kiipeilypuussa, onnistuu noukkimaan hiuslenksut suuhunsa, laukkailee selkä köyryssä Jujun perässä ja tulee kainalooni nukkumaan. Se ilahtuu kovasti päästessään eroon tötteröstä, mutta kun tassu on puhdistettu ja satelliitti tekee paluun, Nuppu ei ota asiaa henkilökohtaisesti. Se istuu nätisti paikallaan, kun tuskailen kaulapannan kiinnityksen kanssa ja yritän puhallella niskavilloja pois nipsun välistä. Kun ähellykseni vihdoin loppuu, Nuppu kirmaa jo uusiin seikkailuihin.

Tämän nassun suloisuutta ei piilottaisi
edes moottoripyöräkypärä.

Olen itse melko herkkää ja helposti lannistuvaa sorttia. Onneksi Nupun esimerkki kannustaa muistamaan, että tötterön kaltainen takaisku on vain pieni asia suurten asioiden rinnalla; kosmeettinen lisä, jota voi halutessaan kantaa tyylikkäästi kuin uljainta asustetta. Onneksi Nupun tassu on jo melko lailla parantunut, joten pian neitonen voi jatkaa elämäänsä täysin "nudena". Onhan se oikea kaunotar myös ilman turhia muovihörhellyksiä.

Tässä tyylinäytteitä Nupun tötteröllisistä leikeistä:

Ja loppuun arkiston aarre joululta 2013, kun pallorata oli vielä uusi ja kissat pieniä ja valkoisia: