Diagnoosina kissanirvana

Viimeinen viikko ennen kesälomaa oli Nupulle ja Jujulle poikkeuksellisen rankka, sillä "emo" oli liesussa aamusta iltaan: ensin töissä ja sitten monenlaisissa viulunsoittoriennoissa. Ehdimme vaihdella aamulla poskisuukot, pöykkäillä toisiamme viiden kinttailla ruokakupin tuntumassa – ja halailla kympin jälkeen hyvänyöntoivotukset, joiden yhteydessä sain todistaa muutamia kaikkien aikojen raveja. Vaikka mieheni vietti illat tiiviisti kissojen seurana, hän ei selvästikään pystynyt korvaamaan minua täysin, sillä Juju ilostui aina silmin nähden kotiintulostani. Kun olin poissa, poitsua ei huvittanut säntäillä edes hiuslenksujen perään, mutta kun saavuin paikalle, Juju alkoi hypellä ja reuhata kuin ragdollin muotoinen minihurrikaani.

Nyt on emo taas kotona, ja uusi hiirikin ilahduttaa!

Kiireistäni johtuen emme onnistuneet naukutreenissäkään aivan toivotunlaisesti. Jujun oli vaikea ymmärtää, että oikeasti halusin sen naukaisevan käskystä. Se kyllä oppi kakaisemaan ilmoille hämillisen pikku narinan, kun odotin kyllin pitkään, mutta silloinkin äännähdyksen perässä oli selvästi ujo kysymysmerkki. Perjantaiaamuna tosin sain aivan spontaanisti reippaan vastauksen, kun kysyin unisena sängystä "Joko loma alkaa?". Juju huikkasi oven alta kärttyisesti "Noooo!" Onneksi happaman kissapojan väite oli silkkaa palturia, ja tänään pääsimme jo nauttimaan yhteisestä aamuvetkuttelusta. Kissat tulivat sänkyyn ja käpertyivät niin onnellisiksi pikku hurinakeriksi, että niiden on ollut pakko tajuta, ettei kyse ole ihan tavallisesta viikonlopusta. Onhan edessä sentään neljän viikon täysmittainen kissasymbioosi!

Loma-aamu alkaa aina hyvin, kun näkee heti
silmänsä avattuaan pieniä ragdolleja siellä täällä.

Mitä olisi rantalekottelukaan ilman näitä höpönassuja?