Maagiset sata grammaa

Viime keväänä pidättelin henkeäni jo maaliskuussa. Juju lähestyi Nupun elopainoa niin vinhaa vauhtia, että menisi siskostaan ohi hetkenä minä hyvänsä. Kirsikkapuut alkoivat kukkia, juhannuspesusta selvittiin hengissä, synttäreitä vietettiin perheessämme neljään kertaan ja lopulta puiden lehdetkin alkoivat kellastua. Juju pysytteli silti alemmissa tai korkeintaan samoissa grammalukemissa kuin Nuppu. Olisin ollut ehkä enemmän huolissani, ellei pikkuruinen kollikissamme olisi venynyt muilla tavoin. Sen jaloista on tullut pitkät ja voimakkaat, ja kissan pituus nenästä hännänpäähän on ainakin viisi metriä.

Juju on melkein yhtä pitkä kuin eteisen raprap-baana.

Jujun ruokahalussa ei niin ikään ole koskaan ollut valittamista. Siinä missä Nuppu nirsoilee tai napostelee, Juju imuroi kuppinsa tyhjäksi pelkällä sisäänhengityksellä. Se syö huomattavasti siskoaan enemmän mutta toisaalta atleettisen ”jätkiksen” kulutuskin on varmasti melkoisen suuri. Kun talven ensimmäinen lumi tuli ja suli, luovuin jo toiveesta, että Jujusta tulisi koskaan Nuppua painavampi. Mutta kas – juuri ennen joulua se sitten tapahtui aivan yllättäen! Eräs aamupunnitus päättyi onnittelumyrskyyn, jossa hämmentynyttä Juju-poikaa kannettiin kultatuolissa ympäri asuntoamme. Se oli vihdoin ohittanut Nupun sadalla grammalla ja saavuttanut 5,4 kilon painon. Jos rotumääritelmiä on uskominen, Jujusta pitäisi tulla 6–10-kiloinen kollinjötkäle, mutta luulenpa, että näemme vielä monta joulupukkia ja kukkivaa kirsikkapuuta ennen kuin pieni, söpö kissanluikeromme kasvaa aikuisen miehen mittoihin.

Vaikka Juju on nyt siskoaan isompi, sen rohkeus ei ole kasvanut
lihasten myötä. Ylätasanne on siten yhä vain Nupun valtakuntaa.

Pysy aiiiiina pikkukissinä ja vaavina, älä koskaan kollistu...