Kissojen korttikollaasi

Nuppu ja Juju ovat todellisia koirakissoja. Aina kun palaan töistä kotiin, jalkoihini änkeää kaksi sydämellisen innokasta cockerspanielia. Niitä on pakko tervehtiä ja rapsuttaa ennen kuin edes kiskon kengät jalastani tai nyhdän pipon päästäni. Kun ensimmäiset suukot on vaihdettu, "hurtat" käyvät kurkistamassa, onko kynnysmatolle tipahdellut postia. Tutkimme yhdessä jokaisen joulukortin, ja kerron niille, ketkä kaikki ovat meitä niin ihanasti muistaneet.

Räggärimme ovat olleet erityisen vaikuttuneita kaikista suloisista kissakorteista. Emme ole päässeet vielä naksutinkoulutuksessa niin pitkälle, että hauvat osaisivat itse ostaa (tai vielä parempaa: askarrella) kortteja, joten ne lähettävät kiitoksensa alla olevan kuvakokoelman välityksellä:

Nuppu ei tiedä, minkä kortin se lukisi ensimmäisenä!

Tämän kissanpennun Juju valitsisi leikkitoverikseen!

Juju tahtoisi tutustua jouluna tonttuun, sllä ne vaikuttavat kovin kissamyönteisiltä.

Tämä kortti inspiroi Jujun poseeraamaan kynttelikön takana...

Juju sai aikaan tällaisen kynttelikköposeerauksen. Tunnelmaa on tässäkin, hieman erilaista vain.

Tämä kortti sai Jujun henkäisemään ihastuksesta! Kuvan kissassa on jotain kovin tuttua.

Nuppukin ihastui korttiin niin kovasti, että se täytyi nostaa turvaan liioilta suukoilta ja nakertelulta...

Joulukissan hurinaa

Jotkut ovat luonnostaan jouluihmisiä. He hamstraavat ensimmäiset lahjat jo elokuussa, ripustavat koristeet marraskuussa, eikä heidän leppoisaa tunnelmaansa latista edes lumeton maa. Samaiset joulutyypit voivat kuunnella varpusta jouluaamuna iloisin mielin ja syödä lanttulaatikkoa ilman inhon puistatuksia.

Myös kissat voidaan jakaa joulumieltymysten mukaan kahteen alalajiin. On niitä kissoja, jotka kaatavat joulukuusen ja työntävät päänsä joulupukin tullessa kukkamultaan. Lajiketta edustaa mm. eräs ragdoll-poika nimeltä Juju. Vastapainona maailmassa sipsuttaa myös todellisia joulukissoja, jotka osaavat nauttia valojen kauneudesta, rapistella söpösti lahjapapereita ja kehrätä joulumusiikkia tahtiin. Näin tekee myös meidän Nuppuliinimme. Se on saanut joulun lämmön tarttumaan myös minuun. Aamuisin ennen töihin lähtöä silittelen Nupun pehmeää turkkia samalla, kun laulan sille itse sanoittamiani joululauluja. Palkkioksi saan kauniita katseita ja kovaäänistä hurinaa. Nuppu käpertyy petiinsä nukkumaan ja jää kotiin suloisena kuin suklaakonvehti. Niiden päälle minäkin ymmärrän, vaikka joulun suhteen olen enemmän Jujun kaoottista tyyppiä...

Tunnelmakissa avustaa mielellään lahjojen paketoinnissa.
Sen lempilaulu on se, joka alkaa "Hiljaa leijuu maahan hiutaleet"
ja päättyy sanoihin "kehrää Nuppu suloisisin".

Kaaoskissa avaa paketit sitä mukaa, kun niitä teippaillaan kiinni.
Jujun suosikkilaulu on "Hei pikkukissit hyppikää".

Tunnelmakissa kököttää ja kellii mielellään joulutyynyjen päällä.

Tällaista oli kaaoskissan meno viime jouluna.

Toivoa on, että tästä joulusta tulee jo rauhallisempi...

Kissaemo matkoilla

Niin symbioottinen kuin suhteeni Nuppuun ja Jujuun onkin, joudumme aina joskus tilanteeseen, jossa fyysinen etäisyytemme kasvaa. Olin valmistautunut eroon parhaani mukaan, mutta silti minua kirpaisi jättää kissat kotiin, kun lähdin itse viikonlopuksi sukuloimaan. Juju ei tehnyt hyvästejä helpommiksi vaan nökötti sylissäni iät ja ajat ja painoi pienet silkinpehmoiset kasvonsa kaulaani vasten kuin olisi varastoinut läheisyyttä. Nuppu taas ei ollut reissuun lähdöstäni moksiskaan, sillä se arvasi, että mieheni lellisi sitä aamusta iltaan.

"Ciao bella! Meillä alkaa kissanpäivät!"

Matkani aikana ikävöin kovasti Nuppua ja Jujua, joita olen katsellut viimeisen vuoden aikana niin paljon, että silmäni ovat jo kalibroituneet ragdollien mittasuhteisiin. Tästä syystä Nupun ja Jujun täysikasvuiset ”maalaisserkut” näyttivät mielestäni pikkuruisilta kissanpennuilta. Misu osasi tehdä temppuja yhtä näppärästi kuin Juju, ja Pipsalla ja Missellä varmasti riittäisi rottatarinoita, jotka saisivat kaupunkikissani naukaisemaan hämmästyksestä. Kissaserkuilla on myös se ihanuus, mistä minun kultamussuni vasta haaveilevat: ikioma kili. Se kiipeili juuri niin taitavasti kuin kuvitella saattaa ja olisi ollut mitä mahtavin tuliainen. En kuitenkaan raaskinut siepata pikku Tyttiä, vaan tyydyn kertomaan siitä suloisia iltasatuja. Kukapa tietää, vaikka jokin kaunis kesäpäivä Nuppu ja Juju vielä tekisivät retken vehreisiin maalaismaisemiin Tyttiä ja serkkuja tapaamaan...

Kun palasin matkalta, huomasin pian, kenen kissa Juju nykyään on. Valitettavasti ei minun...

Näin tyytyväisenä se on vain mieheni sylissä.

Väännetään nyt vielä veistä haavassa...
Näääääiiin tyytyväisenä!
Joululomalla aion valloittaa taas Jujun
pienen sydämen itselleni!

Viidakossa kahisee

Jotta blogimme ei olisi silkkaa pumpulia, sydämiä ja suklaanappeja, aion tänään esitellä Nupun ja Jujun räyhäkkään puolen. Vaikka ne ovat suurimman osan ajasta emon pieniä kainalopupusia, mistään nynneröistä ei suinkaan ole kyse. Suukotella nyt voi karskimmatkin kaverit, eivätkä kehräily ja sylissä räsynä retkottaminen tarkoita, ettei kissoillamme olisi ”luonnetta”. Ragdolleista löytyy säpäkkyyttä ja asennetta siinä missä panttereista ja leopardeistakin.

Pääsin juuri eilen todistamaan erästä kiehtovaa kamppailua villissä luonnossa (=asuntomme akselilla eteinen-olohuone). Nuppu hiipi aluskasvillisuudessa (=karvamatto) ilman viidakkokypärää (=tötterö) ja vaani toista, hurjaa lajinsa edustajaa (=Juju). Pantterit lukitsivat katseensa ja lähtivät astelemaan vierekkäin selkä pahaenteisesti köyryssä. Niiden karvat sojottivat pystyssä, ja ilma oli sakeana vaaran tunnusta. Lopulta Juju heitti ensimmäisen solvauksen (=omituinen mouru). Siitä suivaantuneena Nuppu-neiti läimäisi veljeään avotassulla poskelle, ja pian viidakon halki vieri kahden taistelevan pantterin muodostama karvapallo. Kuului sensuroitavia huudahduksia (=Nupun s*vääk ja kr*äk), ja ilmassa pölisi karva (=juurikin se). Mutta yhtä nopeasti kuin mellakka alkoi, se myös loppui. Ellei tämän kirjoituksen olisi määrä todistaa, kuinka tulinen temperamentti ragdolleilla on, saattaisin vielä lopuksi kertoa lempeästä putsailuhetkestä, jota sain taiston jälkeen ihailla.

Mulkoilua puolin ja toisin.

Näin heilahtaa ragdollin luuvitonen.

Vapaapaini ei ole nössöjen laji. 

Lukitusotteet on opittu karatekurssilla.

Nuppu ei tarvitse pippurisumutetta käsilaukkuunsa.

Hyökkäys takaoikealta estetään kipakalla potkulla.

Taistelun voittaa aina se pantteri, jonka suuhun
jää suurempi tuppo vastustajan turkista...

Hys, hys, Juju!

Kirnuttavaan kissasanastoon perehtyneet lukijamme tietävätkin, mitä moukutus on ja monelta se tuppasi alkamaan joka ikinen aamu… Olin melko taitava nukkuja kaikesta minkutuksesta huolimatta: Ensimmäisten aamunaukaisujen kajahdettua painoin vain tyynyn korvalleni ja jatkoin unia. Vähitellen Jujun karkelot kävivät kuitenkin pahemmiksi. Kun herätyssettiin liitettiin myös vimmainen oven raapiminen, minunkaan unenlahjani eivät enää riittäneet. Moukutus yltyi piinaavaksi, ja univelat alkoivat loihtia tummia pusseja silmieni alle.

Illalla Juju raapii ilosta, kun tulemme kotiin.
Aamuraapu taas on silkkaa komentamista.

Onneksi apu oli lähempänä kuin kuvittelinkaan! Eräänä aamuna, kun Juju aloitti taas mourukonserttinsa, keksin silmät ristissä sähähtää kuin vihainen kissa. Siinä samassa Juju hiljeni, ja olen melko varma, että se painoi tassun kauhuissaan kuonolleen. Hetken kuluttua kuulin varovaisen naukaisun, jonka sain niin ikään vaimennettua sähisemällä. Tämän jälkeen keittiöstä kantautui ärtynyttä maton raapimista, emmekä voineet olla nauramatta. Yleensä en komenna kissojamme vaan uskon lempeän kannustavaan koulutukseen. Pieni sähähdys tuskin silti aiheutti traumoja, vaikka vähän Jujua kismittikin. Onneksi se on niin kiltti ja älykäs kissa, että aamumme ovat alkaneet tapauksen jälkeen hyvin vähämoukuisissa merkeissä.

Juju lisää nykyisin aamunaukaisun
perään vienon kysymysmerkin.

Juju on se aikainen mato, joka löytää pikkulinnun.

Kun aikaisten moukuaamujen väsyttämät omistajat lähtivät
zombeina töihin, kotiin jäi tämän näköinen vekkari...