Kakkaa catwalkilla

Meitä Hupsuja saatetaan pitää lällynä porukkana, eikä ole mikään salaisuus, että Nuppu ja Juju on tehty pupumateriaalista. Siitä syystä ne ovat yökkibyökkisöpöjä, ja täytyy myöntää, että niiden emokin on välillä oikea Nössölän kuningatar. Nämä kaikki tiedonmuruset eivät kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että tarpeen tullen meiltä luonnistuvat niin murinat, ärähdykset kuin roisimpi huumorikin. Niitä aiomme demonstroida teille tänään, sillä ikuisuusprojektimme ”Kylpyhuoneen vesivahinko” on vihdoin edennyt seuraavaan vaiheeseen ja kirvoittanut meiltä vaikka minkälaisia mielenilmauksia.

 

Jujua esimerkiksi ärsytti niin, että siltä nitkahti pää irti.
Onneksi saimme ruuvattua sen takaisin paikoilleen.

Kylppärimme todettiin rutikuivaksi jo tammikuun ensimmäisellä viikolla, mutta sen jälkeen meidät unohdettiin. En ymmärrä, miten Nuppu ja Juju voivat livetä kenenkään mielestä hetkeksikään, mutta niin vain kävi. Onneksi aloin lopulta äkämystyneenä paimentaa isännöitsijää ja remonttifirmaa, ja tällä viikolla haalarihemmot vihdoin hilautuivat paikalle hitaasti eivätkä lainkaan varmasti. Eteinen paketoitiin, jyrskytys alkoi, ja katit joutuivat karanteeniin.

 

Normaalisti on kiva makoilla maman jalassa kiinni kasista neljään,
mutta annas olla, jos reitit suljetaan. Silloin on päästävä vapauteen!

Tässä Juju jyskyttää karvaisella nyrkillään pohjoista uloskäyntiä.

Rouske, rahina ja vieraat ihmisäänet ovat saaneet molemmat Hupsut uteliaiksi, ja muutaman kerran ne ovat onnistuneet karkaamaan, kun olen luikahtanut ovesta sisään tai ulos. Yllättävää kyllä niitä ei juurikaan pelota, vaan molemmat karvatorpedot sinkoavat suorinta tietä kylpyhuoneen ovelle. Valitettavasti niiden matka päättyy aina siihen, ja kiikutan ne äkkiä takaisin remonttipölyjen ulottumattomiin.

 

Kannan huolta varsinkin tämän kissan töppösistä, joihin ei saa tulla kutinaa!

Eilen olin saada slaagin, kun remppaäijät lompsivat kesken päivän toiselle työmaalle ja jättivät eteisemme kamalan sotkun valtaan. Nostelin äkäisenä sata kiloa painavia tonkkia, litkuja, säkkejä ja härveleitä kylppäriin, imuroin eteisen ainakin kolme kertaa ja pyyhin vielä pahvit kostealla rätillä ennen kuin uskalsin päästää pikkuiset taas vapauteen. Työ palkitsi onneksi tekijänsä, ja sain pian seurata puffelikissojen hupaisaa pinkomista pahvibaanalla.

 

Tältä pahviparatiisi näyttää putsattuna ja puunattuna.

Nössölän kuningatar soitti kuitenkin harvinaisen napakkasävyisen puhelun remonttifirmaan, ja tänään meille saavuttiin ajoissa ja pahoiteltiin kovasti eilistä hyrskynmyrskyä. Nyt imuri laulaa lupaavasti eteisessä, ja uskallan ehkä pikkuisen toivoa, että remontti saataisiin valmiiksi tämän viikon aikana. Ja mitä Nuppuun ja Jujuun tulee, niiden kohdalla epänössöys on näyttäytynyt intohimoisen tangon ja catwalkille pudonneen kakkakikkareen muodossa. Kaiken tämän ja paljon muuta saimme toki videolle, joten olkaapa hyvät – Hupsuttamo Films ylpeänä esittää upouuden remonttileffamme nimeltä ”Tango ja pökäle”:

 

Intohimoisia helmikuun päiviä 

ja vähäkakkelisia catwalkeja teille kaikille!

Riehakkaat raksakatit

Monille kissoille kylpyhuone on tuttu paikka, mutta Nupulla ja Jujulla on ollut asiaa sinne vain kahdesti vuodessa – jouluna ja juhannuksena. Toisinaan Nuppu on silti onnistunut livahtamaan pesutiloihin muulloinkin: se on väijynyt sopivaa hetkeä ja hyökännyt ovenraosta ihanan lämpimälle lattialle köllöttämään. Kyljellään retkottavaa kuuttia on ollut säälittävää töniä kylppäristä pois, ja maailmankaikkeuttakin alkoi lopulta säälittää niin paljon, että se järjesti meille vesivahingon, jonka ansiosta kylpyhuoneen ovi on ollut nyt auki päivät läpeensä. Eikä siinä kaikki, sillä peseytymistilamme joutuivat marraskuussa remonttiin, joka tarjosi Hupsuille viihdettä roppakaupalla.

Kaikki alkoi teippauksella, eikä mikään maailmassa ole teippausta hauskempaa!

Nuppua ja varsinkin Jujua silti kismitti, etteivät ne saaneet osallistua täyspainoisesti raksamiesten kanssa eteisen paketointiin, mutta suurin hupi alkoi, kun miekkoset lähtivät ja Hupsut pääsivät tarkastamaan alustustöiden tuloksia. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tajunnut kuvata prosessin seuraavaa osiota kameralla vaan ihan vain kännykällä pystysuunnassa, mutta toivottavasti saatte selvää videosta ja se naurattaa teitäkin:

Videon viesti on selvä: jos höpsöt kissamme saisivat sittenkin esittää joulukollille lahjatoiveita, ne haluaisivat ehdottomasti lisää huoneiden teippauksia. Ehkä voisimme paketoida seuraavaksi makkarin?

 

”Joo! Muovitetaan tämä sänky ihan kokonaan! Leveys 24,5 cm!”

”Ei voi pitää paikkaansa! Annapa tänne se mittanauha!”

”Kohteuhphohentti on huuhi! Ehhä haha!”

”Maku ei oo häävi! Tarvitaan lisää teippiä, äiskä!”

 

”Mmm, miten aistikkaan maalarimainen aromi!” 

Olin vähän huolissani, kun teippausvaiheen jälkeen koitti varsinainen remontti. Pakenin sitä toimistolle, mutta takaraivossani jyrskytti betonipora, ja minun oli pakko kysyä mieheltä, miten kissanreppanoilla sujui piikkauksen ja jyrsinnän keskellä. Vastaukseksi sain videon, jossa Nuppu nassutti ruokakupilla poran laulaessa taustalla. Jujukin vain vähän heilutteli korviaan, joten saatoin huokaista helpotuksesta.

 

Mitä ydymmät päristimet, sitä reippaammat raksakatit!

Koska koko eteisemme oli pussitettuna kolmisen vuorokautta, saatoimme viettää entistä intensiivisempää kissaperhearkea. Emme raaskineet rajata Nupun ja Jujun elintilaa yöksi pelkästään olohuoneeseen, joten pidimme makuuhuoneen ovea auki sillä seurauksella, että meillä oli kummallakin oma kehräävä uninalle. Juju nukkui minun ja Nuppu miehen jaloissa, ja sain olla ylpeä niiden rauhallisesta tuutilullakäytöksestä. Ei kaulurinuottasta tai pohjehyökkäyksiä, vaan silkkaa lämmintä horretta! Ja kun eteispussit vihdoin siivousten jälkeen otettiin pois, pikkuisille avautui jälleen uudet seikkailut...

 

Kylppäriä pääsi tutkimaan turvallisesti isikissin sylissä.

”Mamaa! Kato! Ne sedät rikkoi meidän kylppärin! Irrottivat koko katon!”

Nupun mielestä spa-tilat ovat nyt paremmat kuin ennen.
Jotenkin rouheat, loftmaiset ja Nupun väreihin sopivammat.

Kylpyhuoneeseemme ei asennettu kuivureita, vaan talven annetaan kuivattaa se, minkä naapurien poksahtanut vesijohto kasteli. Kukaan ei ole kertonut meille, kauanko tehdashallimainen lookkimme kestää, mutta kaiken muun säädön keskellä asia on tuntunut toissijaiselta. Ehkäpä uusi vuosi tuo Hupsuille lopulta uudet kylppäripinnat. Veikkaan, että joulupesulle päästään silti karhean kivisessä atmosfäärissä. Jos edes vääntäydymme aattona spa-tiloihin...

 

...sillä kuka nyt näin pienen kisun raaskisi pestä?

Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 

 

Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 

”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 

”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 

 

Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.

 

”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 

”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.

 

”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”

 

”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”

Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!♥