Näytetään tekstit, joissa on tunniste bussi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bussi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. syyskuuta 2018

Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 
 
Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 
”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 
”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 
 
Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.
 
”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 
”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.
 
”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”
 
”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”
Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Nuppu ja unirättiepäily

Tänä aamuna ulkona räpsi räntää, ja mieleni oli vähintään yhtä synkeä: Nuppu nuolla lupsutti vasta parannettua tassuaan siihen malliin, että se alkoi TAAS punoittaa. Jotta kissamme ei muuttuisi kesän aikana rännän ja ainaisen kaulurin takia jäätelötötteröksi, soitin meille ajan uudelle, ihanalle eläinlääkärillemme. Saimme onneksi ajan vielä samalle päivälle, joten tänään klo 15:10 aloimme ujuttaa Nuppua kuljetuskassiin. Noin klo 15:17 kaikki oli valmista, koska kävimme läpi suurimman osan vaiheista, jotka Nupun kohdalla yksinkertaisesti kuuluvat kassitukseen.

Nupulla oli matkalla viihdykkeenä
villalättynen ja raitapaitainen hiiri.

Ja Nuppu myös leikki niillä.

Jälleen kerran saimme piristävän hyvää kohtelua Helsingin liikennelaitokselta: kiltti bussikuski katsoi meitä iloisesti peilin kautta ja odotti kaikessa rauhassa, että pääsin Nupun kanssa istumaan ennen kuin pöräytti bussin liikkeelle. Nuppu onkin hurmannut tähän asti kaikki bussikuskit: he alkavat kertoa tarinoita omista kissoistaan ja hymyilevät meille vallan sädehtivästi. Mutta annas olla, jos matkaan ilman Nuppua: silloin kurvaillaan kuin viimeistä päivää, eikä tervehdykseenkään yleensä vastata. Mutta kukapa voisi olla rakastumatta sinisilmäiseen kissakaunottareen?

Nuppu retkotti tässä asennossa myös
laukussa eläinlääkärin odotushuoneessa.
Ja tutkimuspöydällä...

Eläinlääkärissä Nuppu oli jälleen oikea klovni ja sai eläinlääkärinkin nauramaan kerjäämällä rapsutuksia. Diagnoosi siis oli, ettei Nuppu ole ainakaan ahdistunut tai pelokas kissa. Lääkärin mielestä Nupun tassutilanne viittaisi silti sijaistoimintoon: siinä missä lapsi voi imeä peukaloaan, Nuppu voi käyttää tassuaan unirättinä! Sen tassussa ei kuulemma ole mitään vaarallista ­– ei autoimmuunisairautta tai allergiaa (joskaan sitä ei voitu täysin sulkea pois). Saimme saman antibioottikuurin, joka viimeksi paransi tassun neljäksi kuukaudeksi, ja ohjeen tarkkailla tilanteita, joissa Nuppu aloittaa nuolemisen. Sitä olisi hyvä harhauttaa lempeästi jonkin muun touhun pariin mutta niin, ettei kiellä eikä toisaalta palkitse huomiolla. Niinpä aion jatkossa mennä touhuamaan Jujun kanssa, kun Nupulle iskee nuoluvimma. Sosiaalisen tyttöseni tuntien tiedän, ettei se voi vastustaa kiusausta, vaan tulee varmasti selvittämään, mitä me oikein puuhailemme.

Sain myös kuulla, että jos vaivaan ei löydy fyysistä syytä,
on olemassa myös kissakuiskaaja, jota voi konsultoida!


Jos Nupun tassu vielä kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen tulehtuu, tassu kuvataan mahdollisen nivelrikon tai virheasennon varalta. Toivotaan kuitenkin, ettei sellaisesta ole kyse, vaan Nuppu paranisi nyt lopullisesti eikä joutuisi enää typeriin tassutulehduskierteisiin. Onneksi meillä on nyt loma, jotta voin seurailla Nuppua ja keksiä sille paljon mukavaa hupsuttelua!

Eläinlääkäristä tultuaan Nuppu kävi syömässä ja köllähti
sitten Possun ja farkkujeni kanssa päiväunille.
Juju oli hiukan huolissaan, kun
kaivoin esiin läjän lääkkeitä.
"Ei hätää, systeri!" Juju sanoi, antoi suukon Nupulle ja
ilmoittautui uninalleksi, jottei tassurättiä enää tarvita.