Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyöräily. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pyöräily. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. syyskuuta 2018

Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 
 
Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 
”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 
”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 
 
Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.
 
”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 
”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.
 
”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”
 
”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”
Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!

torstai 20. elokuuta 2015

Itseään grillaava pallero

Koska elokuun säät ovat jatkuneet niin ihanina, olen pitänyt yllä uutta pyöräilyharrastustani. Se sujuukin jo paremmin, vaikka joudun päivittäin pohtimaan, milloin ensimmäinen turisti tai valkoposkihanhi kiilaa pinnojeni väliin. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, mutta koska matkaan mahtuu tuollaisia jännitysmomentteja, en voi millään suostua Jujun suusta livenneisiin pyyntöihin:

 
”Mama... Mauuu... Ihan hyvin sopisin asusteeksi tämän mekon kanssa. Ota mut sinne
töihin mukaan, niin olen ihan vain tällaisena söpönä pikku rintanappina sun koltussa.”
Eikä irtokarvoistakaan tarvitse huolehtia, jos otetaan Sini messiin.

”Ja kyllähän tämmöinen pieni kissanpentu
mahtuu reppuun, vaikkei Rexonaa käytäkään.”

Nuppua taas ei toimistoelämä kiinnosta, sillä siitä on kuoriutunut loppukesän hellekeleissä melkoinen biitsimisu:

 
”Hej då, emo! Hauskaa työpäivää! Mä jään tänne solariumiin,
koska solen skiner kanske bara i dag.”

Kun on nuori, kaunis ja rypytön, auringossa kärtsäily saattaa tuntua hyvältä idealta.
 
Saahan auringosta D-vitamiinia, ja lämpöäkin on hyvä jemmata
siltä varalta, että talvella keskuslämmitys sattuisi prakaamaan.

Tänään yllätin grillailijani tuomalla kotiin hauskaa rantsulukemista: sarjislehden, jossa seikkailee prinsessa Auroran kissa Nuppu. Minusta sekin Nuppu on iki-ihana, ja on hilpeä sattuma, että tämä kaimakin tykkää vedellä nokosia auringonpaisteessa!

Nuppu ei ollut ihan vakuuttunut vaaleanpunaisesta nimikaksosestaan.
Pinkki kissa? Aika epätodennäköistä.
Esittelin Nupulle aukeaman, jolla toinen Nuppu nukkui söpösti tyynyllä.
Kysyin, haluaisiko Nuppu, että askartelisin lehden ohjeiden avulla
myös sille oman uinailutyynyn, jonka voisi pöyhiä ja asettaa somasti
aurinkoläikkään. Vastaus ei ollut ihan sitä, mitä odotin!

Pyysin Nuppua harkitsemaan uudestaan suhtautumistaan kilpailevaan
Nuppuun ja kerroin sille salaisuuden: sarjiskissa Beauty on nimetty
suomeksi meidän Nupun mukaan. Nuppu on siis melkein sukua julkkikselle!
 
Nuppu ei tiennyt, mihhatako vai minkuttaako. Niinpä se vetäytyi taas
ilta-aurinkoon käristämään itseään ja toivoi välttävänsä ikävät rusketusraidat.

lauantai 15. elokuuta 2015

Arjen alku Hupswoodissa

Lokoisa lauantai on autuasta balsamia ensimmäisen työviikon riuduttamalle kissaemolle. Kaksi kesäkoomasta herännyttä aivosoluani joutuivat toimistolla heti käyttöön, ja lomalla lössähtänyt kroppa valjastettiin kavalasti kalorinpolttoon työmatkapyöräilyn merkeissä. Haikein mielin olen siis aamuisin hyvästellyt Nupun ja Jujun ja lähtenyt sitkuttamaan Helsingin aamuvilinään päässäni laite, jonka kissat tutkimustensa päätteeksi määrittelivät ”tötäksi”.

 
On se nyt surullista, että aina jollakulla perheenjäsenellä on päässään ylimääräinen härveli.
Kun yksi pääsee kapineesta eroon, toisesta tulee uusi uhri. Mutta mieluummin toki
minusta kuin Nupusta!
 
Jujukin halusi osoittaa solidaarisuuttaan meille perheen tötterötytöille.

Tunnustan kadehtivani hiukan Nuppua ja Jujua, kun ne saavat hellyttävien arkiaamutouhujemme päätteeksi palata sänkyyn, etsiä sopivan peitonmutkan ja käpertyä jatkopalaunille. Nukkuminen on kuitenkin niille tärkeää, jotta ne jaksavat huolehtia omasta iltatyöstään emon pikku muusakaksikkona. Kun siis räpistelen vihdoin töistä kotiin ja riisun tötän päästäni, kisumisut rientävät tarjoamaan minulle söpöä seuraansa ja ihania inspiraatioitaan.
 
Muusa numero yksi on esimerkiksi valinnut kanssani
ihania värityskuvia, jotta arki ei tuntuisi harmaalta.

Muusa numero kaksi taas on yrittänyt kannustaa minua kirjoittamaan historiallisen metsästysromaanin:


 
Päähenkilönä seikkailisi komea nuori lainsuojaton nimeltä Juju Hood.

Nuorukainen asustaisi Hupswoodin metsässä ja suojelisi sen väkeä
ahnaalta Prinsessa Nuppanalta, joka yrittäisi päästä kaikkien ruokakupille.

Koska Juju Hood olisi paitsi jalosydäminen sankari myös taitava metsästäjä,
se suostuisi vaaroja uhmaten pyydystämään hiukopaloja nälkäisille kyläläisille...

Kas näin! Eikä kenenkään masu enää koskaan murisisi,
sillä yöperhosia riittäisi ihan kaikille. Sen pituinen se satu.

Olin tosi liikuttunut valmiista kirjaideasta, mutta niin jännä ja sympaattinen kuin tarina olikin, luulen, että se toimisi paremmin elokuvana kuin romaanina. Niinpä palasimme Jujunkin kanssa värityskuvien viehkeään maailmaan...

 
”Ei sitten, mama, jos ei bestseller kelpaa. Väritä sitten vaikka tuo sfinksikissa...”