Syksy meni, talvi tuli...

...maistuis mulle pitkä uni. Kissat kainalossa tietenkin. Näin runollisia ajattelen joka aamu, kun oven takaa kuuluu Nupun karvaisen tassun määrätietoista kahinaa ja Jujun hiljaista mutta sitkeää kirnutusta. Vaikka joku eläinpsykologiaan vihkiytymätön voisi analysoida, että katit kerjäävät ruokaa, minä nuppu- ja jujulogian ammattilaisena tiedän, että häiriköinnin lähtökohta on syvä myötätunto. Kissoista on erittäin epäinhimillistä, että emo joutuu heräämään pilkkopimeässä hytisevänä ja väsyneenä ja raahautumaan styrox-palloja muistuttavan raesateen halki toimiston kelmeyteen. Niinpä ne ovat ottaneet emon lohduttamisen osaksi aamutoimiaan. Kun makkarin ovet aukeavat, kaksi hurisevaa karvakasaa punkee kiireesti peiton alle kutittamaan viiksillään jalkojani ja painautumaan kylkeeni. Lämmittäjäpupusten tarkoitusperät ovat jalot, mutta seuraus on valitettavasti se, että suljen silmäni entistä tiiviimmin ja sujahdan itsekin yhä syvemmälle peiton alle, kunnes tulee kiire ja ahdistus.

Juju suostui imitoimaan, miltä emo näyttää arkisin klo 6:15–7:00.
Seitsemän jälkeen naama on yhä sama mutta asento muuttuu
pakon edessä horisontaalisesta vertikaaliksi.

Nuppu halusi näyttää iskän aamulookin. Ei ole sekään liialla energialla pilattu.

Talven merkit ovat näkyvillä myös laajemmin kotikolossamme. Paikat, jotka suorastaan ällöttivät naukumaukuja kesällä, ovat yhtäkkiä suuressa suosiossa:

Jos kissoja olisi ollut kesällä uskominen, niin tämä kissankarkotin olisi pitänyt
nakata pikapikaa tunkiolle. Vaan kuinkas ollakaan, pakkasten tultua neidistä onkin
yhtäkkiä mukava läjäyttää pikkuinen vilupeppunsa ihanan lämpimälle alustalle.

Lattian rajassa vetää helposti näin talvipakkasilla. Niinpä Juju päätti siirtyä
paikkaan, jossa se ei ole käynyt sitten pentuaikojensa. Huipulla oli lämmintä,
mutta emolle tuli jostain syystä myös fiilis, että huteruus hieman yllätti.

Iki-ihana tassupeti on virunut nurkissa surullisen tyhjillään,
mutta nyt se on saanut taas asukikseen vakkarinallen.

Jotta hupsut eivät vajoaisi täysin talvikoomaan, täytyy päättää tämä postaus muistutukseen, että talvessa on hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että lokakuun lopussa kissojen nukkuma-ansa voi näyttää vaikapa tältä:

Kukapa meistä ei haluaisi käpertyä pehmopetiin viltin alle hyvä kirja kourassaan?
Varsinkin, kun taustan paperipussista leijailee kissanmintun rentouttava aromi.

Tämän ansan edustalla ei tarvinnut pitkään päivystää, sillä ensimmäinen uhri
mönki heti näkösälle. Se ei paljon Waltarin ensipainosta arvostanut.

Onneksi seuraava kissa oli kiinalainen ja erityisen kultturelli.

Nupun mielestä voi olla sivistynyt lukemattakin. Onhan se nyt hyvänen aika
hienoa, että kissa viihtyy nojatuolissa pitkät ajat ihan vain omat ajatukset seuranaan.

Mutta jos nyt piti lopettaa postaus jotenkin positiivisesti, niin miten olisi
tällainen hymykuva Nupusta? Neiti makaa siinä Teneriffan hiekalla
(mitä ilmeisimmin nakurannalla, sillä biksuja ei ainakaan näy) ja nauttii vartaloaan
hellivistä auringonsäteistä. Kesä tuli, lumi suli, Nuppu sanoi... pusi pusi!