Rohkea kanan pöllyttää

Juju on röyhistellyt rintaansa siitä saakka, kun se ohitti Nupun painossa ja julistettiin virallisesti isoksi pojaksi. Äsken se karisti viimeisetkin vauvahaituvansa tekemällä jotakin Suurta ja Vavisuttavaa. Osittain se on ehkä minunkin ansiotani, sillä opastin sitä esimerkilläni ylittämään turhat pelot. Mitä ”mama” edellä, sitä mammanpoika perässä…

Kun saavuin tänään hammaslääkäristä kotiin voittajafiiliksellä, reippauteni tarttui myös Jujuun. Yhtäkkiä kesken tekstiviestin näpyttelyn huomasin, missä Juju seistä tönötti ylväänä kuin Marskin patsas: ison kiipeilypuun ylätasanteella! Vaikka puu on ollut meillä kesästä asti, Juju on karttanut sitä yhtä hanakasti kuin minä hammaslääkäriä. Mutta enää emme ole pelkojemme orjia. Loistimme kilpaa tyytyväisyydestä ja juhlimme outoja rohkeudenpuuskiamme antamalla kananmötkäleelle kunnon kyytiä. Höyhenet vain pöllysivät, kun siivekäs (joskin lentotaidoton) ystävämme liisi yli raprap-baanan. Eräänlainen voitonmerkki sekin!

Hyvä on, tunnustetaan: Jujulla oli viikonloppuna
harjoittelun vuoksi yläkori olohuoneen pöydällä...

Se oppi pian, että kori on täysin turvallinen ja pehmustettu
eikä sen kautta tipahda pohjattomaan kuiluun.

Nuppu järkyttyi, kun se joutui
jäämään alapunkalle.

Kukkulan kuningas valloitti vihdoin pelottavan Peikkovuoren. Ähäkutti, kattimies!

Juju endorfiinipöllyssä kanan kimpussa.

Näin herkässä Jujun hymy oli! <3

Jos joku ei erottanut äskeisestä kuvasta hymyä, niin vertauksena vielä tämä kuva,
jossa Juju kysyy minulta täysin vakavana, miksi näpsin kuvia enkä heitä kanaa.