Sniffausta leipägrillissä

Meillä Hupsuilla on elämässämme tarkat rutiinit. Aamulla mies täyttää herättyään pikkuotusten ruokakupit, ja töihin lähtiessään hän päästää karvaturrit viereeni hurisemaan. Nupulla on tapana möyriä peiton alla ja survoa ylitseni siitä kohden, mistä reitti sattuu minäkin aamuna kulkemaan. Kun peuhaamiset on peuhattu, se pyytää, että lähtisimme yhdessä syömään. Nuppu on nimittäin salainen lellikki, joka saa nassuttaa aamupalan keittiönpöydällä, jotta ruoka maistuisi paremmin sekä sille että minulle. Keskiviikkoaamuna kaikki ei kuitenkaan mennyt tutun kaavan mukaan:

 

”No niin, mamssi mama mamselli. Ei kai kutittanut, kun painoin äsken tassut sun
kylkiluiden väliin? Ai kutitti? Mutta kun se polku meni siitä. Ja nyt kyökin puolelle, hop!”

”Tuu vaan ihan reippaasti. En oo syönyt vielä ainuttakaan kökkärettä,
niin en paina kovin paljon, kun nostat mut hissillä tohon pöydälle.”

 

”No mikäs tässä nyt on, kun ei ala tapahtua?! Mmmmähhh!”

”On tämäkin yhdenlaista rääkkäystä. Pieni kissa ja iso nälkä, ja kupista pitäisi
vaan mennä syömään ihan yksin. Nyt on hommassa jotain vikaa, vikaa, vikaa...”

”Hei... Mikä se niiskaus oli, mammeli? Älä suotta nyyhki. Voidaan me ottaa
se kuppi sinne sänkyynkin. Ihan hyvin mulle maistuu peuranliha sielläkin.”

”Ja jos hyvin käy, niin suupielistä saattaa lennähdellä nokareita tyynylle.
Enkä suutu, jos vähän maistelet. Tulee sullekin masu täyteen ja parempi mieli.”

”Mama, mikä tuo kröhhäysääni oli? Tuleeko sulta kohta karvapallo?”

Selitin Nupulle, ettei kurkussani kutittanut villatuppo vaan jokin viekas syyspöpö, jonka olin onnistunut nappaamaan tauteja pursuavasta ulkomaailmasta. Aivastelin, niiskutin ja köhin, ja lisäksi pääni ympärille oli viritetty vanne, joka rusensi pientä nuppiani entistäkin pienemmäksi. Kissat rääkäisivät kauhusta ja säätivät asetuksiaan niin, että molemmat olivat tuota pikaa hoivamoodissa.

 

Nuppu beige pehmoinen pesi paitsi omat varpaansa ja häntänsä myös emon nenänpään.

 

Se tönäisi hellästi käsivarttani ja kysyi ”iip?” eli mahtaisinko parantua nopeammin,
jos ottaisin sen kainalooni? Päätin kokeilla tekniikkaa, ja ihanaltahan se tuntui!

Tohtori Jujulla oli mielessään aivan toisenlainen metodi, niin sanottu leipägrilli. Se sopi minulle kuin nakutettu, sillä paahdan aina kaiken mahdollisen, mitä suinkin saan paahtimeen tungettua. (Ja välillä sellaistakin, mikä on jäänyt jumiin ja aiheuttanut pienimuotoista hätäännystä.) Tekniikka toimi niin, että hukuttauduin syvälle täkin alle ja Tohtori itse köllähti päälleni lämpöisine turkkeineen. Sitten luotettiin vain pitkävaikutteisen paahdon voimaan, kunnes aloin ymmärtää, miltä Fazerin ruispuikulasta tuntuu silloin, kun raudat kuumenevat sen ympärillä eikä sillä ole pakoreittiä raikkaaseen ilmaan.

 

”Joko tuntuu paremmalta, mama?”

Vaikka luulin jo jossain vaiheessa, että läkähtyisin kissahoivaamon sympaattisiin toimenpiteisiin, räggärini tiesivät sittenkin, mitä ne olivat tekemässä. Kahden vuorokauden potemisen ja porotuksen päätteeksi heräsin perjantaina hurjasti paremmissa ruumiin ja sielun voimissa. 

 

Tohtori Juju oli sitä mieltä, että mama on terve,
kun mama leikkii Snapchatilla ja tekee pienestä
viattomasta kissanpoikasesta Bambin!

Olin samaa mieltä Jujun kanssa, ja kun olimme syöneet täysin paahtoleivättömän aamupalan pöydällä ja sen ääressä, suuntasin taas toimistolle ja arki asettui uomiinsa. Toivottavasti te lukijat olette välttyneet basilleilta, kröhinältä ja sniffauksilta!

 

Jos joku muukin muuten hömpsöttää Snapchatilla, niin meidät saa lisätä kavereiksi!

Puhtaalta pöydältä

Maapallo on taas kerran kierähtänyt auringon ympäri, ja minä olen vuoden verran iäkkäämpi. Ja niin on muuten myös tämä blogi, sillä postasimme ensimmäisen kerran tänä samaisena sunnuntaina tasan kolme vuotta sitten. Olimme totaalisia bittiuntuvikkoja mutta niin täynnä postausintoa, että ensimmäiset lukijamme olivat hukkua viisi kertaa viikossa pärähtäviin tiedotteisiimme.
 

Toinen on tahti nykyään, sillä tämä on päivän teeman
mukaisesti vasta kolmas postaus tässä kuussa…

Paljon on ehtinyt kolmen vuoden aikana blogirintamalla tapahtua. Parasta olette te lukijat, jotka olette jättäneet hurjasti kivoja kommentteja ja tsempanneet ja auttaneet, kun olemme tuskailleet esimerkiksi Nupun punoittavien etukinttaiden parissa. Onneksi Nömppö-Ömpöstiina on saanut viettää tämän kesän tötteröttä, ja toivon, että sama meno jatkuu, kunhan vain pysyn positiivisena. Siihen minua kannustaa tämä artikkeli, johon törmäsin puolitoista viikkoa sitten lentokoneessa:

 

Jos tämä juttu ei ole suoraan minulle räätälöity, niin mikä sitten?
Tötteröpelkojen sijaan minun kannattaisi keskittyä
lankakerällä leikkivään Nuppuun. Paljon kivempi visio!

Koska vuosia on takana jo kolme, Hupsu ja tosi höpsö ei ole enää mikään ”kevätkananen”, vaan kypsään ikään pullahtanut bloginmötkäle. Verbi ”pullahtaa” sopii meihin oikein hyvin, sillä taipaleemme aikana olemme ehtineet lörpötellä kaikesta mahdollisesta maan ja tähtitaivaan välillä. Eipä siis ole ihme, että sivustollemme on ajauduttu taas melko jännittävillä hakusanoilla:

 

Nuppu tietää, että emo on se etsintäkuulutettu pienipäinen aikuinen, joka
voisi joskus suihkauttaa vähän hiuslakkaa, jotta olisi vähän fiinimpi madam.

Juju tunnustaa rellestäneensä Puuhamaassa, sorkkineensa herneitä,
toimineensa Nessu-kissana ja päässeensä taitavan fanin ikuistamaksi.

Kaikki haut ovat tuskin tuottaneet toivottua tulosta, mutta yksi hauskimmista on mielestäni ”Pikachun näköinen kissa”. Sellainen meiltä kyllä löytyy:

 

Pikachu on niin komea ja iloinen, että on ihan loogista,
että joku etsii netistä samannäköistä kissaa.

Hakutermien joukosta paljastui myös ”nakukissa”, ja niitä on nähty meillä tänään kaksin kappalein. Syntymäpäiväni kunniaksi järjestin nimittäin kissoille vaahtobileet allasosastollamme, jossa tepasteltiin taas luomuna ja ihan ilman pyyhkeitä.

 

Mama taisi pestä Puipin väärällä ohjelmalla, koska se virttyi
niin pitkulaiseksi, ettei pää edes mahtunut enää kuvaan.

 

Juju ei ollut epäsuhdasta virttymisestä millänsäkään,
koska se ylsi nyt paljon paremmin namipussille.

 

Hanipupuni oli märkänäkin suloinen kuin suklaa Marianne-karkin sisällä.

Polkagris-värit johdattivat Jujun periruotsalaisiin tunnelmiin. Hejsan, mamma!

Fööni taas puhalsi ihanasti kuin Kanarian leppeät kesätuulet.

”Moj, Nuppu!” Juju huikkasi suihkusta tassuteltuaan ja kehotti systerinkin kylpyyn.

Nupun pesutuokion aikana Juju päätti ruuvata kaulansa
normaalin mittaiseksi. Tai jopa vähän lyhyemmäksi.

Tällaiseksi Nuppu de-puffautui lorisevan vesiryöpyn alla. Homma oli sen mielestä
niin arkista, ettei se viitsinyt piipata kuin yhden mininaukaisun verran.

Parasta oli päästä pinkin prinsessapyyhkeen sisään.

Iskän hikiset lenkkivaatteet vain vähän ällöttivät,
koska Nuppu oli itse nyt niin hyväntuoksuinen.

Ja osasipa Nuppukin esittää herkkukaramellia niin hyvin,
että emo melkein söi sen makeanhimoonsa.

Nyt sekä hupsu että tosi höpsö on pesty, joten voin tyytyväisin mielin todeta, että starttaamme neljännen blogivuotemme varsin puhtaalta pöydältä. Postaustahdista ei ole takuita, mutta aiomme hupsuttaa aina, kun jotain höpsöä suinkin tapahtuu. Ja siitä Pömpö ja Puippi lupaavat toki pitää huolen. Toivottavasti tekin jaksatte vielä pysyä kanavalla ja hupsuttaa meille takaisin!

Suihkunraikas ja tosi freesi toivottavat kaikille mitä ihaninta alkavaa viikkoa!

Tähtien Nuppu

Jos Nuppu olisi tähtikuvio, se olisi nimeltään Kehräävä karhu. Se valaisisi tuikkeellaan koko Linnunradan ja häikäisisi kauneudellaan jokaisen, joka kurkkisi kaukoputkella elokuun tummenevalle taivaalle.

 

Ei Nuppua turhaan ole valittu universumin kauneimmaksi!

Nuppumaisen tähtikuvion intergalaktinen hurina kuuluu aina Kassiopeiaan saakka.

 

Mutta onko ragdoll-tähden elo ulkoavaruudessa pelkkää keikistelyä, leipomista,
kehräystä ja lekottelua? No eipä tietenkään, sillä stratosfäärin ulkopuolella viilettää
vaikka minkälaisia kattinoideja ja karvaisia avaruusmonstereita. Nytkö ne jo tulevat
ja imaisevat pienen kullannupun mustaan aukkoon tai isoon avaruuskitaan?

 

Kas, hätä ei ole tämän näköinen! Kehräävä karhu ei ole mikään turha nalle, vaan
sen alukselta USS Nuppupriselta löytyy tehokas tykki, jota se aikoo käyttää.

Mutta onkohan Nuppuprisea kiertävä peto sittenkin oletettua hurjempi?

Ainakin se loistaa kuin galaktinen kiiltomato ja
kiihdyttelee sinne tänne karvaisen pyrstötähden lailla.

Eiiih! Ei voi olla totta! Se on Nuph Vader, universumin pelätyin möyrymonsteri!
Se karauttelee selkä köyryssä ja viitta pörhöllään ympäri maailmankaikkeutta
ja uhmaa niin aikaa, avaruutta kuin pieniä sieviä tähtikuvioitakin.

Ei ihme, että Kehräävä karhu yrittää kuumeisesti etsiä kissanmentävää madonreikää.

 

”Wääk, ähhh, mihhh!” nallukka huutaa paniikissa, sillä Nuph Vaderin
rahiseva hengitys lämmittää jo sen pystyyn singahtaneita niskavilloja.

Mutta usein elämässä käy niin, että juuri kun on vaipumassa epätoivon syövereihin, madonreiän sijaan paikalle saattaakin pelmahtaa yllättävä pelastaja. Joskus se on Kari Grant, kaikkien janoisten sankari, mutta Kehräävä karhu sai avukseen avaruuden suurimman jedisankarin:

 

Tarunhohtoinen tähtisilmä, Juju Skywalker, kiikkasi itsensä pötkönä paikalle
ja räpsäytti ripsiään niin lumoavasti, että Nuph Vader kesyyntyi ihan luttanaksi.

Se katui möyryttelyjään ja lupasi tästä lähtien antaa kaikille moiskahtavia avaruuspusuja.

 

Niinpä Kehräävä karhu uskalsi jäädä Linnunradalle, ja jos höristätte korvianne,
voitte kuulla elokuun yössä lempeän ”här här” -äänen, joka tuudittaa ihanasti
 unten maille ja valaisee taivaan hempeällä kimalluksellaan...

Jujun parhaat synttärit

Moi kaikki! Nyt oli pakko tulla kertomaan sellainen juttu, että mulla pärähti eilen ikämittariin neljäs vuosi. Totta naukaistakseni mua vähän pelotti, millaisen numeron mama synttäreistä taas tekisi. Viikset ihan värisivät aamulla, kun odotin, että se tulee kajauttamaan mun korvaan ”Pysy aina Pikkukissinä” -laulun tai sen ”Paljon onnea vaan”, jota naapurin täti on soittanut pianolla huhtikuusta lähtien, mutta ei mama onneksi sellaista tehnyt. Tuhisi vain silmät ristissä peiton alla ja antoi mun aloitella aamua ihan normaalisti iskän kanssa.

 

Just tällaista halia pelkäsin. Tai sitä, että luettaisiin taas vauvakirjaa
ja muisteltaisiin, miten liru hännänruikale mulla oli neljä vuotta sitten.

Synttärihupi starttasi, kun iskä pyöritti mua matolla. Junnuna mulla oli tapana matkustaa Mato Matalana, mutta nykyisin olen jo niin iso poika, että homma on apgreidattu nextille levelille niin kuin me isot jätkikset sanotaan. Se tarkoittaa sitä, että kierähdän matolla toiselle kyljelle, sitten iskä pyöräyttää mut ympäri, minkä jälkeen matkustussuunta taas vaihtuu. Melkoinen synttärikaruselli siis!

 

Mamaa aina ihmetyttää, miten voin olla karusellissa
niin rennosti enkä mene ihan pökkyrään tai mutkalle.

Iskä lähti pyörittelyn päätteeksi töihin, mutta aamu jatkui yhtä hilpeissä merkeissä. Tunneli oli siirretty virikehengessä eteiseen, ja Nuppua oli kiva rääkätä ajamalla sitä täysillä putkulan läpi. Matotkin me saatiin monta kertaa rullalle, eikä mama yhtään edes torunut. Nauroi vain myslikupposensa äärestä.

 

Välillä me vedettiin henkeä tällä lailla, ja sitten hippulat taas vinkuivat!

Paras osio synttäreistä koitti illalla, kun sain Schmusy Naturen kaniinimärkäruokaa JA sen päälle vielä pussillisen pakastettua raakakalkkunaa. Vedin Happy Mealin reipasta tahtia enkä muuten edes puklannut!

 

Kun on synttärit, intensiivinen katse ja teräksinen vatsa, niin mikä vain on mahdollista.

Illalla me leikittiin kovasti pinkupallolla, ja mikä parasta, iskä ja emo jättivät sen yöksi mun ja Nupun ulottuville. Ei me viitsitty silti kolistella kovin paljon, kun nuo kahdella tassulla astelevat palvelijat ovat olleet aika väsyneen oloisia kehäraakkeja loman loputtua.

 

Nuppu vähän ehkä potki menemään, mutta ei tullut siitäkään pahasti sanomista.

Mulla oli ihan älyttömän kivat synttärit, ehkä parhaat koskaan, mutta silti tuo mama tuossa taas lyö päätä seinään ja syyttelee itseään jostain unohduksesta. No, suukko nenänpäähän ja pieni kallistushali, niin eiköhän se taas kippaa Schmusy Naturet kuppiin.

No höh, nyt se sitten alkoi laulaa kyynel poskella! No, vielä ehtii, vielä ehtii...

Adios, kesämökki!

Viimeinen kesälomaviikko alkaa olla lopuillaan, ja vaikka vapauden menettäminen kirpaisee, tuntuu onneksi siltä, että akkujakin on ladattu. Säät ovat olleet suotuisia, ja olemme sekä reissanneet että saaneet nauttia rennosta kotilomasta. Täysin emme ole päästäneet itseämme silti veltostumaan, vaan taustalla on koko ajan jyllännyt Hupsuttamon henkilökunnan Suuri Sisustusprojekti.

 

Enkä viittaa projektilla nyt sängyn petaamiseen ja pehmolelujen järjestelyyn.

Projekti ponkaistiin käyntiin jo lomaa edeltävällä viikolla. Olin niin työllä näännytetty, etten jaksanut tehdä iltaisin muuta kuin kaapata Nupun kainalooni ja käpertyä katsomaan sen kanssa iPadia. Sain raivattua turhat stressiajatukset aivoistani tapittamalla ”Pientä pintaremonttia”, jossa myytäviä asuntoja tuunataan tapetoimalla, maalaamalla ja tyynyjä asettelemalla. Remontti hujahtaa aina minuutissa parissa, ja on tyydyttävää nähdä ennen- ja jälkeen-kuvat. Ikään kuin olisi itsekin saanut jotain merkittävää aikaan, vaikka on vain rapsuttanut vieressä kehräävää räggäriä leuan alta.

 

Nuppu on maailman kaunein sisustuselementti.

 

Pikantti pehmopallero päihittää sisustustustyynyt sata nolla...

 

...koska Nuppu on niin PUFFFFFF!

Sen verran tv-remppailu minua kuitenkin inspiroi, että tilasin keittiöömme söpsäkän kappaverhon, joka saapui sopivasti viimeisenä työpäivänäni. Niinpä pääsimme aloittamaan loman riisumalla ikkunasta raskaat, kissankarvalla vuoratut verhot ja keventämään ilmettä uudella, höyhenenkevyellä kapalla.

 

Jujun mielestä oli aikakin saada luolaan vähän valoa.

Keittiö ei ole koskaan ollut kotimme sydän vaan nukkavieru häpeäpläntti. Teimme aikanaan asuntoon muuttaessamme suuren remontin, joka sammutti kaikki tee-se-itse-hingut vuosikausiksi. Nyt uusi verho kuitenkin virkisti mielemme, ja paloin halusta muovata rupsahtaneesta pirttinurkkauksestamme trendikkään citykeittiön, jossa olisi valoisaa ja ihanaa ja joka kutsuisi minut keittelemään gurmeeta gurmeen perään. Nuppu tiesi heti, mistä kannattaisi aloittaa. Onhan sekin katsonut Pientä pintaremonttia.

 

”Mökkifiilis katoaa, kun puukaapit raikastetaan valkoisella maalilla.
Ihan pikku juttu, joka hoituu minuutissa parissa.”

Kaivoin siis kaapeista pensselit, telat ja rensselit ja ostimme maalit niin kaakeleille kuin puuovillekin. Kissat olivat lähestyvästä keittiötuunauksesta innoissaan, kunnes ne kokivat työnjakotilanteessa suurta vääryyttä.

 

Mies haki ullakolta ikivanhan varaoven, jotta keittiö saatiin
suljettua kissattomaksi alueeksi. Kateille sanoimme, että
rämppäovi on oikeasti taideteos nimeltä ”Ruma ankanpoikanen”.

 

Makuuhuoneestakaan ei ollut enää pääsyä keittiöön, mikä oli tosi mälsä juttu,
koska yhtäkkiä keittiö oli huoneiston ainoa paikka, jossa kissat olisivat halunneet olla.

Maalaamistamme tahditti aluksi taukoamaton ininä ja rapina.

Kuulin jonkun myös jupisevan ovenraosta jotakin siihen suuntaan, että muissa blogeissa
kissat ovat työnjohtajia mutta meillä teljetään vankityrmään ja nielaistaan avain!

 

Enää olisi puuttunut, ettei ruokaakaan olisi tippunut. Mutta kyllä sitä tippui,
ja yhtä hyvääkin se oli kuin aina ennen. Ja tarjoiltiin salongin puolella!

Saimme tuntea luissamme ja varsinkin lihaksissamme, että maalaaminen ei ole minuutin parin kevyt pikku sutaisu. Urakka tuntui loputtomalta, sillä päällysmaalia täytyi telata kolmen kerroksen verran alusmaalin päälle, ja välissä oli aina 16 tunnin kuivumisaika. Ei ole lainkaan ihme, että lopulta pienet kissat unohtivat koko keittiön olemassaolon. Kun ovet vihdoin avattiin, katit eivät olleet uskoa silmiään. Juju varsinkin eteni keittiössä etu- ja takaosa täysin epäsynkassa. Onneksi sen päätä ja häntää yhdisti pitkä haitari, joka piti kiikkaavan kissan edes auttavasti koossa. Kun pahin järkytys oli ohi, halusin kuulla, mitä mieltä turilaiset olivat pienen pintaremonttimme lopputuloksesta.

 

Juju ihmetteli, kuinka suurelta keittiönrääpäleemme yhtäkkiä näyttikään!

80-luku oli kadonnut, ja uudet vetimet hohtivat kiiltävinä. Kyllä kelpasi tassutella
Mummi Poppasen virkkaamalla matolla, joka pääsi vihdoin oikeuksiinsa!

 

Nuppukin yllätettiin tutustumassa uuteen keittiöön.

 

Kun Nuppu huomasi minut, se halusi ruokaa ja lähestyi laatikostoa sen näköisenä,
että ajatteli mennä ripsuttamaan sitä kynsillään. Säikähdin niin, että kamera otti
kuvan ihan itsekseen. Turha kai sanoa, että Nuppukin säikähti ja pötki pakosalle.

 

Löysin neitosen hetkeä myöhemmin lukemasta Design District -esitettä, joten kaikesta
päätellen Hupsuttamo kaipaa sen mielestä lisää sisustuksellisia toimenpiteitä.

Toistaiseksi emme jaksa muuta kuin asetella Nuppua eri paikkoihin
asuntoamme kaunistamaan. Ja senhän se tekee ihan vain olemalla Nuppu.

Näihin tunnelmiin päättyy tällä kertaa Hupsujen loma, mutta toivotamme mukavan lokoisia kesäpäiviä kaikille, jotka saavat löllöttelyään vielä jatkaa. Kohtalotovereille taas lähetämme tsemppejä arjen alkuun! Mitäs piditte freesautuneesta köökistämme?