Arjen alku Hupswoodissa

Lokoisa lauantai on autuasta balsamia ensimmäisen työviikon riuduttamalle kissaemolle. Kaksi kesäkoomasta herännyttä aivosoluani joutuivat toimistolla heti käyttöön, ja lomalla lössähtänyt kroppa valjastettiin kavalasti kalorinpolttoon työmatkapyöräilyn merkeissä. Haikein mielin olen siis aamuisin hyvästellyt Nupun ja Jujun ja lähtenyt sitkuttamaan Helsingin aamuvilinään päässäni laite, jonka kissat tutkimustensa päätteeksi määrittelivät ”tötäksi”.

 

On se nyt surullista, että aina jollakulla perheenjäsenellä on päässään ylimääräinen härveli.
Kun yksi pääsee kapineesta eroon, toisesta tulee uusi uhri. Mutta mieluummin toki
minusta kuin Nupusta!

 

Jujukin halusi osoittaa solidaarisuuttaan meille perheen tötterötytöille.

Tunnustan kadehtivani hiukan Nuppua ja Jujua, kun ne saavat hellyttävien arkiaamutouhujemme päätteeksi palata sänkyyn, etsiä sopivan peitonmutkan ja käpertyä jatkopalaunille. Nukkuminen on kuitenkin niille tärkeää, jotta ne jaksavat huolehtia omasta iltatyöstään emon pikku muusakaksikkona. Kun siis räpistelen vihdoin töistä kotiin ja riisun tötän päästäni, kisumisut rientävät tarjoamaan minulle söpöä seuraansa ja ihania inspiraatioitaan.
 

Muusa numero yksi on esimerkiksi valinnut kanssani
ihania värityskuvia, jotta arki ei tuntuisi harmaalta.

Muusa numero kaksi taas on yrittänyt kannustaa minua kirjoittamaan historiallisen metsästysromaanin:

 

Päähenkilönä seikkailisi komea nuori lainsuojaton nimeltä Juju Hood.

Nuorukainen asustaisi Hupswoodin metsässä ja suojelisi sen väkeä
ahnaalta Prinsessa Nuppanalta, joka yrittäisi päästä kaikkien ruokakupille.

Koska Juju Hood olisi paitsi jalosydäminen sankari myös taitava metsästäjä,
se suostuisi vaaroja uhmaten pyydystämään hiukopaloja nälkäisille kyläläisille...

Kas näin! Eikä kenenkään masu enää koskaan murisisi,
sillä yöperhosia riittäisi ihan kaikille. Sen pituinen se satu.

Olin tosi liikuttunut valmiista kirjaideasta, mutta niin jännä ja sympaattinen kuin tarina olikin, luulen, että se toimisi paremmin elokuvana kuin romaanina. Niinpä palasimme Jujunkin kanssa värityskuvien viehkeään maailmaan...

 

”Ei sitten, mama, jos ei bestseller kelpaa. Väritä sitten vaikka tuo sfinksikissa...”

Poika varjoisilta kujilta

Toukokuun seitsemännestätoista päivästä saakka verkkokalvoilleni on heijastunut non-stoppina kuva beigestä naamiokissasta, jolla on etutassuissaan valkokärkiset balettitossut. Tanssijatar on mitä ilmeisimmin pyörähdellyt pääasiassa vasemmalla varvastöppösellään, sillä se on ikävästi puhki kulunut. Toisin sanoen joudun jälleen kerran ikäväkseni raportoimaan, ettei Nuppu-raasu ole päässyt eroon sinnikkäästä tassuvaivastaan. Neitonen ehti viettää tötterötöntä jäätelökesää alle viikon, kun varpaanvälit alkoivat taas punehtua. Niinpä tämä viikko on sujunut kauluria renkaten.

Nuppu imitoi Pingviini-tuuttia aina silloin, kun kukaan ei ole vahtivuorossa.

Muun ajan joko minä tai mieheni katsomme Nuppua edestä ja takaa. Katsomme myös, miten se istuu ja makaa:

 

Joskus pitkän tuijottelusession jälkeen pohdin, kuka meistä vahtii ketä.

Kun lopulta väsähdän Nupun valvomiseen, viritän taas antennin paikoilleen.

Koska maailma tuntuu pyörivän nyt Nupun ympärillä, eräs pieni asteroidi galaksin ulkosyrjällä on tuntenut olonsa viime aikoina melko pieneksi ja näkymättömäksi.

 

Se on kyllä mukana leikeissä ja touhuissa mutta ikään kuin sivustakatsojana.

Toisinaan siitä tuntuu kuin se olisi enää vain
Nuppu-auringon säteistä lankeava varjo.

Vaikka se joskus etsiytyy parrasvaloihin, joku toinen onnistuu imemään kaiken valon.

Eilen Juju sai vihdoin tarpeekseen kakkosviulun vinguttamisesta ja muistutti, että minulla on Nupun lisäksi toinenkin sydänkäpynen, joka kaipaa huomiota:

Emo vain värittelee mandaloita, vaikka voisi leikkiä Juipan kanssa!

Tunsin omantunnontuikkauksen sisuksissani, sysäsin puuvärit parempaa hetkeä odottamaan ja omistin erityisen paljon aikaa omalle varjoisten kujien pojalleni, jonka pieni karvainen pää liian usein suukotta nyt jää.

Leikimme ainakin vartin verran Kassi-Elmoa ja mattoleikkejä.

Annoin Jujulle myös erityistehtävän: se sai valita, minkälaiset
kakkapussit valjastamme seuraavaksi kissojen kikkarekäyttöön.

Kiltti poika poimi pussien joukosta isosiskon lempparit!

Juju tiesi myös olevansa tärkeä, sillä kuvasin sen hiekkaklosettikäynnin
ja lupasin jakaa kallisarvoisen hetken blogissa koko maailmalle.

Koska Juju sanoi lopuksi niin vetoavasti ”PUU”, nostin sen keittiön sivupöydälle
harjattavaksi ja yritin kysellä, mistä puusta on kyse. Voisiko se olla se emolle
nuhaa aiheuttava koivu? Vai kenties kotikadullamme kukkiva hevoskastanja?

Vastausta en  saanut edes hammaspesun yhteydessä, mutta selvää on,
että Jujulla on ollut emoa ikävä ja viikonloppu tulee nyt tarpeeseen!

Ja kun kaikkia kissoja on hoidettu ja viihdytetty,
on emollakin taas aikaa vähän värittää...