Jännä jälkitauti

Tämä postaus saattaisi käsitellä fuksiflunssan jälkeistä röhköyskää tai umpeen muurautuvia sieraimiani, mutta säästän teidät voivottelulta ja keskityn kuvailemaan ainoaa mukavaa jälktautiani: yltiöpäistä kissuttelua. Se on ilmennyt paitsi Nupun ja Jujun loputtomana vanuttamisena myös kissabloggaajien ja blogikissojen ahkerana treffailuna. Kissuttelu alkoi lauantaina Hupsuttamosta, kun luoksemme tupsahti sekä Rokkimimmien että Riiviökissojen edustajat.

 

Sekunteja myöhemmin Juju leikki jo olohuoneessa uudella, korealla sulkalelulla!

 

”Kiitos Pate, Rudi, Eddie ja Eppu! Halin tätä riikinkukkoa tosi hellästi!”

”Paitsi aina silloin, kun peto pääsee irti! Ngggh! Ärrrr!”

”Ihan kaikki räggärit eivät kuitenkaan ole yhtä hurjia kuin mä! Tsihihii!”

Nupusta ja Jujusta oli ihanaa, kun niitä kehuttiin ja ihasteltiin. Juju tutki niin innoissaan Riiviökissojen emon reppua, että toko-näytöksemme oli vähällä muuttua pelkäksi nuuskutteluksi. Onneksi pieni bordercollie muisti lopulta, miten temppuja tehdään, ja näytti niin monta ohjelmanumeroa, että pieni masu oli pian nameja pullollaan. Esittipä Nuppukin kuuluisan leijonatemppunsa ihan yks kaks yllättäen!

 

Eniten ihastusta herättivät silti Nupun nätti naama ja pörröinen häntä!

Hupsuttelun jälkeen lähdimme päivän varsinaiseen kyläpaikkaan: Amen ja Tuiken uuteen kotiin, jossa vietimme paitsi tupareita myös Amen syntymäpäiviä - ja jos oikein muistan, ei Tuikenkaan merkkipäivästä kauan ole.

 

Synttärisankari teki ”jujut” eli heittäytyi Riiviö-repun tuoksujen vietäväksi.

 

Ame kurkisti kohteliaasti myös lahjakassiin, ja sieltä löytyi
rapiseva pöllöpussi, jonka uppeluksiin oli mukava sukeltaa!

Kuvaukseen tottuneen blogikissan mielestä oli syytä viritellä kamerat esiin
ennen juhlapöytään siirtymistä.

Se olikin hyvä vinkki, sillä tarjoilut olivat ehdottomasti ikuistamisen arvoisia.

Tee maistui herkullliselta päivänsankarin tähdittämästä mukista!

Minulle oli ehtinyt tulla kova ikävä myös Tuikea, joka hieman ujosteli tällä kertaa.
Namit onneksi kelpasivat, ja pääsin silittämään myös suloista Tuikkua.

 

Kun ahkerasti seuraa pitänyt Amekin siirtyi päiväunille,
tiesimme juhlien lähestyvän loppuaan ja sanoimme heipat.

Voisi kuvitella, että sosiaalinen jälkitautini olisi jo asettunut näin suuresta määrästä kissoja ja bloggaajia, mutta mitä kissoihin ja bloggaajiin tulee, ei mikään ole tarpeeksi! Niinpä etsin maanantaina ihka uuden reitin Ilonan ja Zetorin luokse. Koska lähestyin kissakaksikkoa aivan uudesta suunnasta, seisoin tovin väärän talon rapuilla. Onneksi tulin pian tolkkuihini ja löysin tuttuun paikkaan, jonne Sofian ja Olgankin emo oli saapunut vierailulle! Oli superkivaa höpötellä ystävien kanssa ja leikittää kullanmuruja, jotka selvästi jo muistavat minut. Tällä kertaa näin Ilonan matolla selällään rapsutuksia kerjäämässä, ja pääsin itsekin neitosen samettiturkkia hipeltämään. En vielä masusta, mutta kaulasta ja pehmokyljestä kuitenkin.

 

Enkä onneksi säikytellyt ketään yskimällä!

Toivon kovasti, että fuksiflunssa jäisi pian lopullisesti historiaan, mutta sosialisoinnin otan mielelläni osaksi normaalia arkea. Kiitos siis kaikille bloggarikamuille ja kissoille mukavista tapaamisista!

 

Nuppu täällä jo miettii, kuka tulee halimaan sitä seuraavaksi!

Fuksiflunssan houreita

Olen ollut aina hieman vainoharhainen kaikenlaisten kulkutautien suhteen mutta väistänyt ne silti ihmeen onnistuneesti. Bravuurini on ratsastusleiri, jolla kaikki muut minua lukuun ottamatta sairastuivat vatsatautiin. Olen onnistunut livahtamaan myös lukuisten flunssavirusten hyppysistä, joten en ottanut viime viikolla kovin vakavasti miehen orastavaa niiskutusta, jonka ristimme fuksiflunssaksi. Yliopistolle oli saapunut tuore setti opiskelijoita uusine pöpöineen, mutta en uskonut, että asia liittyisi minuun, koska enhän minä edes opiskele. Tai flunssaile.
 

”Lällislää, pöpöt! Meidän mamiin ette muuten pesiydy!”

Vaan miten kävi sunnuntaina? Vaihdoin lakanat, kirjoittelin blogipostauksen ja ihmettelin, että kylläpä vuodevaatteiden pöly kävi tällä kertaa pahasti nenään. Ja kurkkuun. Siinä vaiheessa mieleeni alkoi hiipiä pahaenteinen aavistus, mutta imeskelin rauhassa pari piparminttupastillia ja ajattelin, että kyllä se siitä. Mutta ei se siitä…
 

Edes lepo tai Nuppu-taikinan vaivaaminen ei auttanut.

Iltaan mennessä kurkkuni oli liekeissä ja joka nielaisu sattui. Olo oli muutenkin ärtyisä ja vetämätön, joten aloin vähitellen hahmottaa, ettei aamulla ehkä olisi töihin lähtemistä. Yö meni katkonaisesti outoja unia katsellen, ja seuraava päivä toi mukanaan uuden yllätyksen: minulla oli kuumetta ensimmäistä kertaa kenties kymmeneen vuoteen!

 

”Ei emo olisi varmaan kuumetta edes mitannut, mutta se vähän säpsähti,
kun se näki suihkun koristelasissa yhtäkkiä Homer Simpsonin.”

Vaikka kuumeeni ei missään vaiheessa noussut juurikaan yli 38 asteen, oloni oli todella kummallinen. Posket hohkasivat, pää tuntui heliumpallolta ja ajatukset jäivät pyörimään raivostuttavaa rinkiä. Torkahtelin ja näin houreita valokuvista, joita yritin survoa Instagramiin siinä kuitenkaan onnistumatta. 
 

Tämä kuva todistaa, että olen oikeasti osannut
laittaa täytettä Hupsujen Instagramiin.
Tulkaa meitä sinnekin moikkaamaan!

Maanantaina olin niin onneton ihmisraunio, että joku olisi voinut jopa syyttää minua teatraalisuudesta. Jos olisin mies, minulla olisi takuulla diagnosoitu niin sanottu ”miesflunssa”, mutta oikeastihan kyseessä oli tosiaan se akateemisesti ankeuttava fuksiflunssa, josta mieheni selvisi huomattavasti vähemmällä. Ehkä se on tokavuotisten etuoikeus.

 

Tiistaina yritin tehdä etätöitä, mutta loppupäivästä nuuduin totaalisesti
enkä kyennyt enää kuuntelemaan edes äänikirjaa. Hohkasin vain pimeässä
ja mietin, milloin Homer Simpson palaisi.

Tässä snäppimme maanantailta, kun vielä
kuvittelin, että saattaisin päästä vähällä.

 

Tässä tiistai-illan ihan-muuten-vain-tosi-hauska-kuva, kun keksin
mitata jääpalikoiksi muuttuneiden varpaideni lämpötilan.
Olin veikannut 25 C, joten tulos oli todellinen järkytys.

Miehen mielestä minulla meni jo melko lujaa, joten vedin nassuuni sen verran nenäsuihketta ja särkylääkettä, että viime yöstä tuli terveydellisesti käänteentekevä. Sain nukuttua yhtenäiset unet enkä ollut aamulla enää totaalisen raihnainen. Hengitykseni kuulosti silti Darth Vaderin rahinalta, ja kissat katsoivat kieroon, kun röyskytin sisuksistani jotain epämääräisen inhottavaa. Niinpä sovimme tiimini kanssa, että viettäisin kotona vielä kolmannenkin päivän - joskin jo etätöitä tehden.

 

Tämän päivän snäpit ovat olleet normaalihkoja,
tosin luulin ruudulla näkyvää koiraa kissaksi.

Nyt voin onneksi sanoa, että fuksiflunssan pahin selkä on taitettu, sillä sain vielä kahdeksan tunnin etätyöpäivän päätteeksi inspiraation blogata. Se tarkoittaa sitä, että huomenna on aika kokeilla, miltä tuntuu, kun harjaa hiukset, vetää ylleen jonkin pyjamaa virallisemman asun ja menee katsomaan, miltä maailma näyttää Hupsuttamon ulkopuolella tai onko sitä edes olemassa.

 

Nupusta se on hyvä ajatus...

...sillä tämän näköistä mamia ei kyllä jaksaisi katsella enää neljättä päivää putkeen!

PS. Join juuri postauksen laatimisen lomassa kuumaa mehua miehen kanssa, ja pohdimme yhdessä, mahdanko olla vielä kirjoituskunnossa. Mies veikkasi, että tämä postaus saattaa viirata tyyliin ”...ja sitten niillä hevosilla oli hammastahnaa, ja meidän piti kaikkien marssia jonossa, vaikka se oli ihan hirmuisen hauskaa, thiihhihii”, mutta jos niin on käynyt, antakaatte armoa. Syytän fuksiflunssaa. Sitä kaiken pahan alkua ja juurta.