Hengästyttävää hääräystä

Menneellä viikolla Hupsut eivät ole levänneet laakereillaan. Vaikka välillä olisi tehnyt mieli iskeä tassut jarrupolkimelle, olemme formuloineet eteenpäin sellaista vauhtia, että korvat vain ovat läpättäneet tuulessa. Loppuviikosta kamera painoi ainakin sata kiloa, mutta kaivoin sen silti kuuliaisesti esiin aktiivieloamme taltioimaan. Saimme materiaalia niin paljon, ettei viikkomme kulkua ja käänteitä voi millään supistaa yhteen postaukseen. Hupia riitti jokaiselle päivälle, ja totesin taas kerran, että mitä enemmän hupsujen kanssa hassuttaa, sitä höpsömmäksi touhu menee. Perjantaina pelasimme jo passionfutistakin, mutta eipäs hypitä vielä kohokohtiin, vaan aloitetaan tarina ihan alusta.

Voi ei – mama aikoo edetä tylsän kronologisesti. Eikö se keksi
tähän postaukseen mitään nokkelampaa tulokulmaa?

Tasan seitsemän päivää sitten aktivointiviikkomme pärähti käyntiin Nupun superyllärillä. Töpöjalkaneito pomppasi tuffialustalta ikkunalaudalle, ja harrastuksesta tuli aktivointiviikkomme hitti. Sitä toistettiin kymmeniä kertoja päivässä, eritoten silloin, kun palvelijat yrittivät touhuta jotakin tärkeää sivupöydän ääressä. Saimme pian huomata, että Nuppu on varsin toista maata keittiöseuralaisena kuin Juju. Siinä missä Juippa istuu nätisti kauempana ja vain katselee tapahtumia, Nupun on pakko osallistua niihin lakkaamatta. Jos se osaisi puhua, se kyselisi koko ajan ”Mikä toi on?”, ”Mitä sä nyt teet?” ja varsinkin ”Saanko mäkin kokeilla?”

 

Enää puuttuu, että Nuppu keksisi, miten jääkaapin ovi avataan.

Aktivointiviikon virallinen aloitusnumero oli lelulaatikon perkaaminen ja ohjattu leikkihetki sen uumenista löytyvillä aarteilla. Kuvittelin, että kissat heittelisivät heti riemukkaita kärrynpyöriä, mutta ne suhtautuivat hommaan niin välinpitämättömästi kuin aktivoinniksi puettuun siivousprojektiin kuuluukin suhtautua.

”Jee. Aina nämä samat tupsuttimet ja turhakkeet.”

”Jabadabaduu. Pinkkejä naruja. Melkein kuin neonvärisiä kastematoja. Jippii ja ha ha haa.”

Nuppua tylsistytti niin kovasti, ettei se vaivautunut aluksi edes paikalle. Kun aloin myllätä ja raivata lelulaatikkoa ihan tosissaan, oudot kolinat houkuttelivat neidinkin lähemmäs – ja se teki heti merkittävän löydön:

Voi vain kysyä, että miksi tällaista timanttista lelua on hillottu kissoilta piilossa?!

Voi miten kiva sitä oli rullailla pitkin olkkarin parkettia!

”Wuup wuup! Täältä tulee maailman paras tukinuittaja!”

Hups! Tämäkin leikki päättyi niin kuin kissojen leikit yleensä päättyvät.

Kurja lapsuus meidän Hupsuilla: emo kameran takana ja lelut sohvan alla.

Onneksi hyvä fiilis ei ehtinyt livetä täysin hyppysistä, vaan sain houkuteltua kissat takaisin oikeiden lelujen pariin. Ja kyllähän vinoista pinoistamme löytyi vielä kuranttiakin kamaa:

Vanha kunnon kirahvihiiri sai Nupun paitsi kumartamaan myös pyllistämään.

Nuppu vannoi uskollisuutta hiiripäälle...

...ja pyyteli pyllistystään anteeksi kirahvipäältä.

Puippi kanasensa niitylle ajoi! Jatkoon, kot kot!

 

Olkihiirikin pääsi vielä siivousrumban päätteeksi takaisin lelulaatikkoon.

Säilytimme myös pari huiskaa sekä Nupun ikioman zombin, jonka
elämäntehtävä on tuurata aikoja sitten rampautunutta Herra Apinamiestä.

Vaikka Herra Zombimies on ihana, se taisi vähän pelottaa Nuppusta.

”Kjähhähhää, Nuppu! Mie tuun ja syän sut, kun kerran oot nuin söpö!”

Meillä oli loppujen lopuksi niin hauskaa, että kyseessä oli sittenkin siivousprojektiksi naamioitu leikkitempaus. Puhdasta ja siistiä tuli ihan huomaamatta, minä sain monet hyvät naurut – ja kateilla oli kaikkien aikojen leluhulabaloo. Mikä parasta, lelukopassa on taas tilaa uusille, jännittäville aktivointihärveleille, joita aion seuraavaksi askarrella itse. Voin vain kuvitella, kuinka kovasti pupsu ja tosi pöpsö pitäisivät esimerkiksi kylpytakin vyöhön pujotetusta vessapaperirullasta!

”Ihana ajatus, mama, mutta ei enää aktivointia tänään. Loppurentoutus alkoi jo.”