Voiko karvavekkariin luottaa?

Vastausta otsikon kysymykseen ei tarvitse edes miettiä. Selkäytimestäni mörähtää jyrkkä ”EI!” eikä kyse ole intuitioon nojaamisesta tai murheellisesta mutu-tuntumasta. Negatiivisuuteni pohjautuu rautaisille faktoille, joita aion valottaa nyt lisää. Matkatkaamme siis ajassa taaksepäin päivän parin verran…

 

”Jeiiii! Silmissä vain vilisee pusuja, unia, hiekkisreissuja ja rypsipossuja...”

Oli ihan normaali keskiviikkoaamu, ja heräilin hyvin sujuneesta yöhorteestani jo pari minuuttia ennen miehen herätyskelloa. Tunsin oloni virvoittuneeksi ja energiseksi, mutta koska minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään, jäin loikoilemaan peittoni alle, kun mies lähti keittämään kissoille aamupuuroa. Tiesin, että aamupalan jälkeen hurinakaksikko päästettäisiin kimppuuni ja meillä olisi vielä pitkästi yhteistä halipusuaikaa.

 

Puurokulhon nuoltuaan Nuppu jonottaa makuuhuoneen ovella,
jotta se pääsee ensimmäisenä emoa herättämään. Yleensä se
hoitaakin vastuullisen tehtävänsä oikein rapsakasti.

En osaa sanoa, mikä meni tällä kertaa pieleen, mutta seuraavat muistikuvat minulla on hetkestä, jolloin havahduin hassuun ääneen. Se kuulosti suurin piirtein tältä: ”Nas, nas, nas, LUTS! Nas, nas, nas, LUTS!” Räpyttelin hetken hämmästyneenä silmiäni, mutta tajusin nopeasti, että olin yllättänyt Nupun ”suihkusta”. Se suki tyytyväisenä peppukarvojaan korvani juuressa, ja hyvä niin, sillä muuten olisin nukkunut pommiin! Vilkaisin hätääntyneenä kelloa, mutta torkahdukseni oli kestänyt vain parikymmentä minuuttia. Kehuin huojentuneena Nuppua valppaudesta ja huolenpidosta läheltä-piti-tilanteessa.

 

Vastineeksi sain hurinaa, ja töppäsimme Nupun kanssa nyrkkimme yhteen.
”Anytime, emo!” se sanoi ja lupasi hoitaa herätykset jatkossakin yhtä hyvin.

Aamumme sujui tuttuun tapaan. Mussutin aamupalaa, muokkasin itseni työkuntoon, petasin sängyn päiväkuosiin ja lahjoitin kissoille joka-aamuiset raakalihaköntsät. Kahvia särpiessäni ihailin, kuinka aamut ovat yhä valoisampia, ja tunsin jo kevään kolkuttelevan Hupsuttamonkin ovea. Olin sanalla sanoen onnellinen, ja se oli hyvä tunne se. 

 

”Me puhjetaan maman kanssa keväisin ihan uudenlaiseen kukoistukseen.”

Kun kiskoin kenkiä jalkaani, kurkistin vielä keittiön kellosta, olinko hyvin aikataulussa, sillä tavoitteeni on aina olla raitiovaunupysäkillä muutamaa minuuttia vaille kahdeksan. Silloin tukkani nousi kissapipon alla pystyyn, sillä kello oli kolmea vaille yhdeksän! YH-DEK-SÄN! Ei kahdeksan. Ou nou!

 

”Aika paha juttu, äiskä. Mitähän siellä toimistolla nyt sanotaan?”

 

”Herätä mut vain, jos tulee loparit!”

Tunsin oloni niin hönöksi, etten voinut muuta kuin virnuilla koko työmatkan ajan. Oli onni onnettomuudessa, ettei minulla sattunut olemaan aamulla palaveria – ja loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta, olenko töissä puoli yhdeksältä vai tuntia myöhemmin, kunhan päivän tunnit tulevat täyteen. Niinpä illan tullen toimiston vähitellen tyhjentyessä erään deskin äärellä paloivat vielä valot. Tietokoneen kelmeässä kajossa työtään teki kissanomistaja, joka turvautuu vastedes oikeaan herätyskelloon karvavekkarin sijaan.

 

Näihin oveliin teddynalleihin ei voi luottaa herätysbisneksissä. Muistakaa se!

Teddynallepalvelu

Nuppu-kaunotar on haaveillut jo pitkään huippumallin urasta. Se kasaa touhukkaasti mallikansiota, ja tämä blogi tietty mainitaan sen ansioluettelossa. Olen ollut melko huolissani tyttöpupuseni pinnallisista haaveista ja muistutellut sitä, etteivät mallikeikat lyö välttämättä leiville saati sitten raksuille. Nyt minun ei kuitenkaan enää tarvitse stressata Nupun urasuunnitelmista, sillä tällä viikolla kävi ilmi, että kyseinen kissatypy on ryhtynyt yrittäjäksi bisneksessä, joka tuskin kärsii taloussuhdanteista tai muuttuvasta markkinasta:

Saanen esitellä Teddynallepalvelu Oy:n toimitusjohtajan, Nuppu Nöppersönin.

Koska pienillä firmoilla ei tietenkään ole määrärahoja markkinointiin, törmäsin Teddynallepalveluun aivan sattumalta. Se tapahtui tiistaiaamuna hieman viiden jälkeen, kun mieheni lähti virkistävälle aamulenkilleen ja Nukkumattikin hylkäsi minut. Huokailin ja kääntyilin sängyssä, kunnes kyllästyin ja avasin makuuhuoneen oven. Kuvittelin, että sieltä punkisi luokseni kissoja kaksin kappalein, mutta Juju oli vielä petturi-Nukkumatin kelkassa ja Nuppu töissä. Sitä en tietenkään silloin vielä tiennyt, vaan aloin huhuilla seuran perään. Yhtäkkiä kuulin pirinää muistuttavaa ääntä. Vastasin ”haloo?”, ja luurin toisesta päästä kuului huolestunutta ininää. Minulle soitettiin Teddynallepalvelusta! Samassa näin, kuinka teddynalle jo änkesi ovenraosta sisään ja hyppäsi sängyllemme. Nopeaa toimintaa, pakko myöntää!

Nallukka päätti testata, onko sängyssämme jotain vikaa, koska emon unet karkasivat.

Teddynallepalveluun kuului myös tyynyjouston mittaaminen. Kaikki oli kuulemma kunnossa.

Koska Teddynallepalvelu ei ole mikään massaputiikki, minulle ehdotettiin luovaa ratkaisua
ongelmaani: uni kuulemma saattaisi tulla simmuun, jos kokeilisin asettua pehmoisesti tyynyjen väliin.

Voisin ottaa esimerkiksi tällaisen, kokonaisvaltaisesti tyynylle laskeutuvan asennon.

Kun neiti Nöppersön nukahti miehen tyynylle kesken opastuksensa,
päättelin sen puhuvan täyttä asiaa ja liityin seuraan.

Teddynallen tuhina sai minut vaipumaan nopeasti horrokseen, ja viimeisen nuijanukutuksen sain, kun Nuppu Nöppersön siirtyi pehmoisesti kainalooni. Silloin ymmärsin, mistä Teddynallepalvelu oli saanut nimensä. Uinuimme autuaasti vielä tunnin, kunnes asunnon miesväki alkoi taas häiriköintinsä: trikoospurttailija kolisteli pirtsakkana lenkiltään ja Juju iski naskalihampaat pohkeeseeni! Kuka olisi arvannut, että sekin oli perustanut oman firman, Oy Herätyskatti Ab:n...

Herra Herätyskatin olisi kannattanut nukkua ilmeestä päätellen vähän pidemmät unet.
Annoin toki tyypille Teddynallepalvelun käyntikortin.