Hupsnauskis!

Ei ole kovin kauan ajoista, jolloin kuvittelin, että kissakahvila on paikka, jossa höpsähtäneet kaupunkilaiskissatädit nauttivat kermaista cappuccinoa samalla, kun heidän rusettipäiset persialaiskissansa nököttävät Vuitton-kasseissaan nojatuolien juurella. Ihmettelin hiukan, millä perusteilla kissat päästettäisiin kahvilaan, jotta kissatätien keskustelut eivät täysin hukkuisi sähinän ja murinan alle, mutta ennen kuin keksin ainuttakaan järkevää kissantestausmenetelmää, joku ystävällinen sielu kertoi minulle, mikä kissakahvila oikeasti on.

Kissakahvilaan EI mennä oman kissan kanssa.

EI, vaikka kissa itse olisi kuinka halukas tahansa.

Kissakahvilassa asustaa valmiiksi kissoja, jotka ovat rentoja ja ihmisystävällisiä. Kahvila on kattimattien koti, jonne ihmiset saavat tulla niitä ihailemaan, kunhan jättävät kenkänsä eteiseen ja pesevät kätösensä. Cappuccinon lisäksi tarjolla on monenlaista muuta juomaa ja herkkuja keitoista jälkiruokiin. Tämän kaiken pääsin kokemaan lauantaina, kun Tassulinna ja Elämää ja elämyksiä -blogit järjestivät suuren ja uljaan kissablogitapaamisen Tampereen Purnauskiksessa.

 

Nuppu pahastui hieman tajutessaan, että se ei pääsisikään Fifinä emon
matkaan, ja kysyi, miksei oma kissakahvilamme Hupsnauskis enää kelpaa. 

Porisee se kahvi täälläkin...

 

...ja kookoskeksejä on jäljellä vielä muutama.

 

Hupsnauskiksessa on aina taattua kissaseuraa,
ja sumppiin saa lisäaromiksi pari räggärinkarvaa.

Pysyin silti poikkeuksellisen jämeränä ja sanoin, ettei miuku tai nauku auta, vaan emo lähtee oikeasti Tampesteriin tapaamaan Ruffen äiskää (= Nupun anoppia) ja muita kissablogituttuja.

 

Mahtoikohan neiti Hörökorva nyt kuulla ihan oikein?!

Kun Nuppu tajusi, että Ruffe liittyy jotenkin asiaan, se alkoi koutsata emosta seurapiirikelpoista: ei saa olla ekana paikalla, ei saa laittaa päähän kissapipoa ja pitää uskaltaa avata suunsa edes kerran – mielellään niin, että sieltä pulpahtaisi jokin viehättävä viisaus nolon kissalässytyksen sijaan.

Juitsia vähän ahdisti, menisikö mama suukottamaan
vieraita pupusia. Lupasin, että pusut säästettäisiin kotiin.

 

Kissakahvilapäivälle sattui ihana syyssää, ja opiskeluaikainen kotikaupunkini näyttäytyi kauniimpana kuin muistinkaan.

 

Tepastelinko minä Suomessa lainkaan? Lämmin keli, pittoreskit maisemat ja autuas olo. Aah!

Mitä lähemmäs kissatreffien ajankohta tuli, sitä pahemmin hymyni alkoi kuitenkin hyytyä. Perhoset läpsyttivät vatsassani, ja Nupun ja Jujun ”sturtsihiiri” vilisti sisuksissani vinhaa rinkiä. Jalkani köpöttivät silti määrätietoisesti Tammelaan, ja vapisevaan nyrkkiin puristettu käteni kopautti lopulta Purnauskiksen oveen. Kun kissaparatiisin portti avattiin, jännitys muuttui pöllämystyneeksi äimistelyksi. Olin kuin Liisa ihmemaassa, mutta virnistelevän Irvikissan sijaan näin miljoona kissaesinettä, kissataulua, kissakorua, kissakiipeilytasoa ja kissatätiä. Lopulta silmäni tavoittivat myös ihka oikeita kissoja, ja tajusin olevani oikeassa paikassa.

 

Kissoja on siinä monenlaisia, moo-nen-lai-siaaa... Enkä laulanut tätä Nupun helpotukseksi ääneen.

Kun katselin näitä hyppelytasoja, olin helpottunut, ettei Purnauskiksen
kissavalikoimasta löytynyt ainuttakaan putoiluun taipuvaista ragdollia.

Ja siinä niitä kanssabloggaajia nyt sitten on! :)

Muut kissabloggaajat olivat juuri niin ystävällisiä kuin heidän blogeistaan ja kommenteistaan (ja yllä olevasta kuvasta) voi päätellä, mutta muutaman tunnin aikana ei suinkaan ehtinyt tutustua läheskään kaikkiin. Nupun harmiksi en sanonut kenellekään mitään kovin fiksua tai filmaattista – ja huomasin hyvin aikaisessa vaiheessa piipittäväni hellyyssanoja tälle herttaiselle pöytäkaverille:

Merimieskissa Evolla oli hurja määrä varpaita ja varmasti yhtä
paljon jännittäviä muistoja piraateista, aarteista ja papukaijoista.

Miculle kerroin, että jos Nuppu ei olisi varattu, niin joku hänen sorttisensa
 hapan mutta hellyttävä karvaturilainen voisi olla pätevä sulhaskandidaatti.

 

Peruin puheeni myöhemmin, kun näin, mitä Micu teki! Huuh! Tällaista esimerkkiä
Nuppu ei kaipaa nyt, kun se on vihdoin taas pääsemässä tötteröstä eroon.

Jujulle näppäsin tällaisen kuvan suloisesta Viirusta ja kauniista taulusta.
En oikein tiedä, kummasta artistipoitsuni on lopulta kiinnostuneempi.

 

Ikuistin myös kissojen illallishetken, mutta olin aistivinani, että filmaamisen
 sijaan ihmistenkin suotiin vähitellen siirtyvän omien herkkujensa pariin.

Olen monta kertaa sanonut, että Nuppu ja Juju ovat niin suloisia, että voisin syödä ne.
Toistaiseksi olen vain pusitellut niitä, mutta tämän pienen kissanpentuparan minä popsin.
Ja se oli tosi herkullisen kurpitsainen. Njam njam!

Tassukoristeista juustokakkua hotkiessani lähetin parantavia ajatuksia Nupulle.
Tiikerikakkua rohmutessa taas muistelin omaa kotitiikeri Jujuani.
Mutakakku ja mansikka olivat muuten vain maukkaita vyötärönleventäjiä.

Iltaan mahtui arvontaa, höpöttelyä, kissapaijausta ja kivat yllärikassit, joiden herkkuvalikoimaan Juju pääsee jo lähiaikoina tutustumaan. Ilo oli ylimmillään, kun saavuin vihdoin ja viimein iltahämärissä kotiin. Molemmat kissat tunkivat itsensä ovenraosta jalkoihini, ja sain niin monta suukkoa ja halia, että tunsin itseni erittäin kaivatuksi ja rakastetuksi. Ehkäpä minun täytyykin lähteä kotoa vähän useammin kissabloggaajarientoihin – ja sen teen tietysti mielihyvin.

Kiitos siis vielä tilaisuuden järjestäjille, Purnauskiksen mukavalle henkilökunnalle ihmisineen ja kissoineen sekä kaikille kanssabloggaajille. Toivottavasti pääsemme pian tutustumaan lisää! =)

Kissatkin ovat sitä mieltä, että emo saa lähteä liesuun, kunhan muistaa tuoda tuliaisia.
Nuppu käski, että seuraavan kerran kassista olisi parasta löytyä yksi kappale Ruffea.