Ryppyjä räggärirakkaudessa

Nuppu Nöppönenä Nöpperssön on ollut pitkään varattu leidi. Sillä ei ole kultaista rinkulaa vasemman tassunsa ympärillä, mutta mielitietty on ollut selvillä jo pitkän aikaa. Nuppu on unelmoinut tasaiseen tahtiin urhostaan, lähetellyt sille hempeitä kehräyksiä ja haaveillut niin serenadeista, deiteistä kuin masunpohjaa kutkuttavista nenäpusuistakin.
 

Nuppu käy päivittäin ihailemassa Rufuksen Facebook-sivuja. On se sitten komea kolli,
eikä velipoikakaan ole hullumman näköinen. Vaikka sisinhän toki on aina tärkein!

Suhde blogijulkkis-Rufukseen on ollut tietääksemme vain etäihastusta mutta jatkunut jo reilusti yli vuoden. Se on kestänyt niin Nupun missivuoden kuin monet muutkin erikoiset elämäntilanteet. Pusuja lähetellään vieläkin ahkerasti, mutta viime aikoina Nuppua on alkanut huolettaa, onko ”kitten love” tullut tiensä päähän ja leimuava lempi muuttunut tasaiseksi toveruudeksi. Mistäkö moiset aatokset ovat saaneet alkunsa? Se selviää tästä kuvasarjasta:

 

Eräänä alkukesän iltana Nupun sydämestä irtosi palanen,
kun se näki Rufuksesta tällaista kuvamateriaalia!

Nupun piti nojata hetki taaksepäin ja kasata itseään. Rufuksella oli deitit ei vain yhden
vaan peräti kahden tyttösöpöläisen kanssa! Ja vieläpä ihan oikeassa maailmassa!

Nuppu alkoi stalkata mustasukkaisena sivustoja ja mietti, tykkääkö Ruffe sittenkin
enemmän tuosta solakammasta, nuoremmasta ja säpäkämmästä lyylistä?

Vaikka Nuppu väitti, että kaikki on ihan ookoo, herkkävaistoisena emona tajusin silti,
että Nuppua harmittaa. Lohdutin, että charmantit pojat nyt vain ovat tuollaisia ja kyllä
Rufus vielä Nupustakin tykkää, mutta sanani kaikuivat kuin kuuroille korville.

Yritin seuraavaksi piristää Nuppua muistuttamalla, että nyt sekin voi ihan hyvin vähän laajentaa tuttavapiiriään ja vaikkapa flirttailla kepeästi muidenkin miekkosten kanssa. Jokin tuuhea norjanmetsäkissakolli tai ihanan röllykkäinen siperiankissapoju saattaa ihan milloin vain tassutella Nupun elämään ja hurmata siltä tassut alta. Nuppu ei kuitenkaan uskonut minua, sillä eiväthän ne poitsut meille pääsisi, kun ovi on turvalukossa ja väliovikin kiinni. Neitosen puheissa oli pointtia, joten minun ei auttanut muu kuin kiikuttaa se tänä aamuna ulos mahdollisia sinkkuja tapaamaan:

 

”Kukkuu, pojat! Nuppu has left the building!”

Nuppua jännitti, mistä ekat kollit kirmaisivat. Alepan, Kotipitsan vai Nesteen suunnalta?

Vai kenties ruotsalaisen leikkikoulun pihasta?
”Hej, jag är en jättesöt Nuppu-katt. Vem är du?”

 

Vai laskeutuisiko unelmien prinssi kuumailmapallolla
ja veisi Nupun romanttiselle ilmalennolle yli pilvien?

 

Koska prinssiehdokkaita ei näkynyt, Nuppu osoitti olevansa 2010-luvun typykkä,
joka osaa lähteä itsekin liikkeelle ja seuranhakuun.

Ja kas, ensimmäinen ehdokas löytyi! Se oli pikkuruinen hytykkäkärpänen,
joka sanoi Nuppua ältsin suloiseksi. Nuppu yritti tarttua romanttisesti
öttiäisen käteen, mutta lirkuttelu olikin pelkkää sanahelinää
ja deitit päättyivät ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan.

Nuppua alkoi jo hieman kypsyttää, kun emon lupaamia hunkseja ei näkynyt eikä kuulunut
edes mattotelineellä, jonka äärellä kaikkein cooleimpien jätkisten pitäisi hengailla.

Nuppu päätti vielä tsekata yhden paikan.  Ehkä tuon puun takaa
 löytyy rehti maajussi, jonka morsiameksi Nuppu voisi ryhtyä?

Mutta ei, puun takana oli vain pari ruohotupsua. Juuri kun neiti oli luopumassa toivosta,
se näkikin uljaan miehen! Komeamman kuin se oli osannut unelmoidakaan.
Sillä oli lyhyt, ruskea turkki, kauniit, pitkät jalat ja kuono, joka suorastaan kaipasi suukkoa!

Emolle tuli valitettavasti kiire ennen kuin nuoripari ehti kohdata, sillä vaikka tulija oli kaikkea sitä, mitä Nuppu kuvaili, en jaksa uskoa, että Nupun tosirakkaus olisi valtavankokoinen bokseri! Niinpä kiikutin kullanmuruni kiireesti sisälle ja jatkoimme sinkkufiilisten työstämistä kokonaan uudella tavalla:

 

”All by myself.... Don't wanna be... All by myseeeeeeeelf.... anymore...”

Kuka pelkää kummituksia?

Tänä aamuna kiitin onneani, sillä olin valinnut kerrankin täydellisen ajankohdan etätöille. Ulkona vihmoi vettä eikä päivä tuntunut valkenevan sitten millään. Tunsin silti oloni ihanan kotoisaksi, sillä asettelin tyynyn selkätueksi, vedin täkin ylleni, nostin läppärin syliäni lämmittämään ja kutsuin kaksi ihanaa karvapalloa viereeni kehräämään. Kaikki oli niin hyvin kuin vain saattoi olla, kunnes asunnossamme alkoi kummitella.

  

Näin leppoisissa tunnelmissa Juju oli ennen kuin homma riistäytyi yliluonnolliseksi.

Myrskytuulen ulina ikkunoiden takana ei pelottanut meistä ketään, mutta jouduin nostamaan epäuskoisena päätäni, kun kuulin yhtäkkiä, kuinka kylpyhuoneen ovi kolahti ja aukeni naristen.
 

Kylmät väreet kiisivät Jujun nenännöpökästä häntäpiihin,
ja minunkin niskavillani pörhentyivät hetkeksi.

Jopa Nuppu liikutteli hetken korviaan mutta päätteli sitten, ettei kummituksesta olisi haittaa.
 Parhaassa tapauksessa se vain piilottaisi kesäksi emon nolon kissapipon.

Juju ei kuitenkaan suostunut rauhoittumaan ennen kuin menin varmistamaan, ettei kylpyhuoneen pimeydestä ollut astellut asuntoomme päätöntä ratsumiestä, aivostamme haaveilevaa zombia tai kohisten hengittävää Darth Vaderia. Suljin oven ja vannotin, että ilmastoinnissa puhaltavat myrskytuulet ne vain olivat tehneet meille tepposensa.
 

Näinköhän emoa on uskominen? Harvemmin tuulet ihan noin velmuja ovat...

Vaikka selvisimme pelkällä säpsähdyksellä, Juitsin nukkumafiilikset olivat hävinneet kesätuulten mukana huitsin Nevadaan. Haamut sen sijaan kummittelivat yhä pikkukissini mielessä, joten kerroin sille lohdutukseksi toisestakin myrskytuulten aiheuttamasta väärinkäsityksestä, joka sattui minulle, kun asuin vielä yksin toisessa kaupungissa ja suomensin myrskyisenä syysiltana haamumaista romaania. Juuri kun käänsin virkettä, jossa kirjan henkilöt seikkailivat aavetalossa ja näkivät portaikossa pelottavan olennon, tietokoneeni sammui samoin kuin kaikki asuntoni valot. Silmät lautasina hiivin kännykän valossa parvekkeelle ja huomasin, että koko kaupunginosa oli pimentynyt. Ja vaikka toisin voisi kuvitella, selvisin tuostakin koettelemuksesta näkemättä ainuttakaan vampyyria, haamua tai lumimiestä. Niinpä on myös epätodennäköistä (joskaan ei mahdotonta), että kylppärissämme vaanisi kovin hurjia mörköjä.

Luulin, että tarinani oli jännä ja kiehtova, mutta Juju olikin vajonnut sen aikana levolliseen uneen.

Ehkä täytyykin kertoa seuraavan kerran hurjempia juttuja, sillä kukapa ei paria hiuksia nostattavaa aavetarinaa olisi kuullut...

 

Mautsi vau, maalaisserkut!

Hupsujen elämä on viime aikoina ollut kovin tyylikästä. Siinä missä Nuppu on töpsötellyt asunnossamme tötterö trendikkäästi kallellaan, emo on pyörähdellyt huolestuneena peilin edessä ja kysynyt fashionista-neidiltä mielipidettä milloin mistäkin: Ei kai peppu näytä isolta ratsastushousuissa? Eiväthän pöksyt vain ole kuin nyppyyntyneet sukkikset? Ja mitäs ihmettä lakkiaisiin voisikaan pukea, kun mikään ei sovi yhteen minkään kanssa?

Nupun mielestä mikä tahansa on trendikästä verrattuna vanhaan,
naskalihampailla koverrettuun kauluriin. Neiti vaati, että töttö otetaan
pois, jotta se pystyisi keskittymään paremmin emon muotihuoliin.

Nupusta ratkaisu jokaiseen asukokonaisuuteen on vyö,
jonka voi solmia niin tassun kuin massunkin ympärille.

Chapsi aiheutti Nemboselle hieman ihmetystä, sillä emo tuskin mahtuu
 tämän kotelomekon sisälle, vaikka onkin käynyt taas pari kertaa pitkällä lenkillä.

Nuppu osasi lopulta auttaa minua jokaisessa vaatepulmassani, sillä nukkuuhan se välillä vaatekaapissa kolttujen, sukkien, vöiden ja valkoista karvaa imevien villatakkien joukossa. Mutta mitä Nuppu on saanut palkkioksi vinkeistään? Ei, se ei ole saanut raksuja, vaan emo on aina vain tylysti kerännyt luunsa, chapsinsa ja mekkonsa ja karauttanut niin ratsastusleirille kuin sukuloimaankin ­­– aina ilman Nuppua ja sen toffeelaikukasta pantteriystävää!

Perjantaina kapsäkki oli taas pakattu, eikä Nupulle ollut sijaa sen sopukoissa.

 

Reissurepulla oli tällainen vaikutus herkkään pikku mammanpoikaan.

Karvapalleroita ei kuitenkaan ole kertaakaan unohdettu, vaan heppailun ajan Nuppu ja Juju saivat nauttia action-leffoista iskän kainalossa. Viime viikonlopuksi katit taas saivat seurakseen iki-ihanan mummi Poppasen, joka hoivaa aina esimerkillisesti silkkiturkkisia lapsenlapsiaan. Kissojen mussutusviikonlopun aikana emo ja iskä puolestaan tekivät jännittävän matkan, jonka aikana ne näkivät ihka oikeita julkkiksia: Tallin tarinoita -blogista tutun Sohvin koko eläinkatraineen sekä Villin meiningin Vilman (tosin harmillisesti ilman Siiriä). Koska Nuppu ja Juju eivät päässeet itse paikalle, otin niille tietysti kuvia, joita väritin mukavilla faktoilla ja nippelitiedoilla:

 

Kohtasin vehreän pihlajan katveessa komean ja kovin pehmeäturpaisen Eemelin.

Samalla laitumella käyskenteli myös islantilaissukuinen Sónata,
joka taistelee supersankarin asussaan kesäötököitä vastaan.

Tallin hämärissä vipelsi kaikkien eläinfanien rakastama nokkela kilikaksikko
Lilli ja Vili! Touhukkaista sirkustaiteilijoista oli mahdoton saada tärähtämätöntä kuvaa,
sillä pikku määkijät viilettivät karsinassaan valoakin nopeammin.

Sohvi ja Tytti sentään suostuivat poseeraamaan hitaalle kuvaajalle hieman maltillisemmin.

Kattikaksikosta oli kiva kuulla hepoista ja vuohista, mutta tällainen ilme Nupulle tuli, kun aloin tarinoida niiden maalaisserkuista:

”Onko ne siis niitä ihan oikeita kissoja? Niitä hiirulaiskissoja?”
No niitäpä hyvinkin!

Ensimmäisenä näin tällaisen retaleen, joka ei liikahtanutkaan, kun kutsuin Pipsaa.
Niinpä vaihdoin huikkailuni Misseen, ja sain kuin sainkin katsekontaktin. Haa!

Pipsasta sekaannus oli hulvaton: miten kaupunkilaisserkkujen
mama onkin niin höppänä, ettei vieläkään erota kahta
täysin erinäköistä kissaa?

Vaikka Pipsa on pieni, siro ja sievä, se on myös pippurinen rotantorjuja.

Yhtä lailla hurjapäinen on tämä Nupun ja Jujun ikuinen idoli Misu.

”Katsokaas, kaupunkilaisserkut, näitä sapelitassuja!”

Mikä hienointa, tällä pikku soturilla on myös pehmeä puoli. Misu tuli paijattavaksi, poseerasi
kuin konkari ja esitti juhlavieraiden edessä temppuja ilman ramppikuumeen häivääkään!

Nuppu ja Juju haaveilevat, että ne joskus vielä pääsisivät emon ja iskän mukana valjaissa maalaisilmaa nuuhkimaan. Sitä ennen niiden ei auta muu kuin leikkiä suuria saalistajia täällä kodin suomassa turvassa:

Nuppu oli leikisti Pipsa, joka huomasi muurin alta luikertelevan
rantakäärmeen. Se hyökkäsi ja sai matelijan säntäämään pörheänä
voikukkapellolle. Ei mikään lällyjen leikki siis!

Material girl

Ajattelin ensin otsikoida Hupsujen tämänpäiväisen postauksen fraasilla ”Turhaa, aivan turhaa”, mutta koska en ilahtunut sen mieleen loihtimasta lallatuksesta, vaihdoin korvamadoksi Madonnan ikivihreän pop-helmen tytöstä, joka oli perso timanteille ja koruille. Toisin kuin ehkä epäilette, emme aio käsitellä nyt Nuppu-neidin turhamaisuuksia, vaan valokeilaan astuu emo, joka on jo ennestään tunnettu hömpsähdyksistään paitsi kissojen tavaroihin myös kaiken maailman kissamaisuuksiin. Ongelma siis on olemassa ja tiedostettu, ja Trio MiuMau tarjosi meille parhaan mahdollisen välineen asian käsittelyyn: haasteen nimeltä ”Typerimmät hankinnat top 3”.

Nupun mielestä töttäpöttä on turhin hankita Numero Uno ja toivoo,
että poikaystävä Ruffe lähettäisi sille äkkiä trendikkäämmän kaulurin,
viis rubiineista ja safiireista!

Juju ihmettelee joskus, miten se ei muka riitä kissaihanuudeksi,
vaan emon pitää vielä kuorruttaa itsensä ja asuntokin kissajutuilla.

Parempaa vastausta en ole kyennyt antamaan kuin että kissat ovat niin kauniita,
hassuja, ihania ja suloisia, että haluan ympäröidä itseni niillä. Töissä en voi
halia Nuppua ja Jujua, joten korvissa kilisevät katit pitävät yllä hyvää kissafiilistä.

Päivän teema ei kuitenkaan ole kissamaisien tavaroiden höhlyys, vaan kissoille kärrätyt kummallisuudet. Siitäpä meillä vasta löytyykin materiaalia, koska kissoille ei toistaiseksi ole vielä voinut pirauttaa kauppareissulta ja kysyä, että kaipaisivatko ne kenties aromaterapeuttista tassunhierontalaitetta, moottoroitua peltomyyrää tai katosta hiljalleen laskeutuvaa kissanminttu-ufoa. Niinpä on vain luotettava omaan arvioon sekä haavekuvaan kissasta, joka lahjan saadessaan kiertää tassut kaulani ympärille, muiskauttaa suukon poskelleni ja rientää sitten koko loppupäiväksi leikkimään ihan uudella ihanuudella.

Tässä idyllisessä kuvassa kissa on saanut lelun, joka miellyttää sitä viikosta toiseen. Puuhippa
on lisäksi terveellinen aktiivisen nuoren harrastus, joka kehittää erinomaisesti tasapainoa.

Parhaita hetkiä ovat myös ne, kun jokin pieni, vaatimaton vempain ilahduttaa suuresti.
Tämän trikoomekon vyön kanssa on paineltu ympäri asuntoa ainakin sata kertaa.

Aina ei voi kuitenkaan osua oikeaan, ja sen mekin olemme mieheni kanssa saaneet karvaasti huomata. Pidemmittä puheitta haluan esitellä teille typeryyshaasteen finalistit:

 

Viimeistään tässä vaiheessa varmasti ymmärrätte, miksi valinta on niin vaikea!

Jotta postauksen jatkosta tulisi kiehtovampi, kehotan valitsemaan kuvasta kolme mielestäsi typerintä tuotetta ja pitämään peukkuja niiden puolesta. Viekö voiton yksinäisyyden kyyneliä jääkaapin ovessa vierittänyt apina, jouluna parit epäilevät katseet puoleensa vetänyt piparkakkulelu vai lämpimien tassujen kosketusta vaille jäänyt ikkunalautapehmuste? Entä miten taistossa pärjää rentouden nirvanaan kuskaava hierontakeskus, lämpimät unet takaava patteripeti tai kirahvikuosinen painikaveri? Ja mitä paljastuukaan yököttävän mysteeripussin sisältä, tai mitä ihmeen virkaa on ainoallakaan kuvassa esiintyvällä hömppätuotteella?

Koska emo ei kyennyt itse tekemään valintaa, avuksi saapui
epämaterialistinen ja täysin puolueeton tuomari. 

Ahaa! Kuono johdatti pojan mysteeripussin luo. Onko sille sittenkin käyttöä,
vaikka jätesäkki oli nakattu lelulaatikon kauimmaiseen kolkkaan?

Kyllä! Vaikka emosta tämä ostos olisi pitänyt aikanaan
jättää tekemättä kuvottavan hajun vuoksi, Juju oli toista mieltä.

Aromaattinen virmanjuurirottahan on ihana klassikkotuote!

Se ostettiin alun perin Nuppua rauhoittamaan, mutta siihen hommaan hajujyrsijä ei kyennyt.
Se onnistui vain ällöttämään ja ärsyttämään emoa, mutta selvästi joku tässä taloudessa
aikoo vielä leikkiä kyseisellä tuotteella.

Joo-o. Se maistuu ja ilmeisesti myös tuoksuu ihanilta kukkasilta.

Yritin tarjota Jujulle vaihtoehtoista tuoksuihanuutta...

...mutta ei, tämä oli Jujun rakas ja tärkeä suosikki, joten se hävisi turhukekisan.

Jujun rottapössyttelyn ajan jouduin pohtimaan itse kisaajien meriittejä. Tajusin, että ikkunapehmusteesta on ollut meille paljon hyötyä, vaikka kissat vihaavat sitä. Ja oikeastaan juuri siitä syystä, sillä valkoisen kauheuden voi asettaa sinne, mihin ei kissoja halua. Esimerkiksi kukkalautaseksi. Se tipahtaa siis kisasta kuten myös piparkakkuhuiska, joka on joulun aikaan meidän ihmisten mielestä kovin kaunis ja hauska koriste. Pehmomökistä taas saimme aikanaan hupia, kun sen lattia muuttui katoks ja katto lattiamatoks. Kahta seuraavaa putoajaa Juju ja Nuppu suostuivat itse demonstroimaan:

Ainutkaan täysijärkinen kissa ei ota nokosia patteripedissä,
mutta agilityyn se on oiva apuväline, kuten seuraava video osoittaa.

Vedettävä mekaaninen hiiri taas oli Nupun mielestä katsomisen arvoinen tapaus, sillä otus oli täysin suuntavaistoa vailla:

Koska minäkin huvituin näistä jutuista ainakin hetkellisesti, ne joutuivat jättämään kisan. Saman kohtalon koki myös videolla näkynyt vihreä huopavieteri, joka on yksi mieheni omituisimmista tuliaisista mutta nauratti meitä pari kertaa ponnahtaessaan vekkulisti keittiöstä olohuoneeseen.

No entäs sitten tämä kirahvipotkutin? Täysin turha, sillä se ei innosta
painimaan. Lelu kuitenkin inspiroi Jujun leikkimään kirahvia, mikä
nosti lelun huvituspisteitä ja pilasi siitä syystä sen mahdollisuudet
turhuuskisan voittoon.

Viime metreillä myös imukuppiapina jätti kisan, sillä muistin, että se on saanut aikoinaan muutaman tassunläpsäyksen osakseen, ja tänäänkin Nuppu kokeili jyrsiä sen naruja minkä tötteröltään yletti. Niinpä meillä on selvillä voittajakolmikko:

Pronssimitalin turhien tavaroiden kisassa saa:

Harvinaisen tylsä mikä-lie-hiiri. Se sopisi ehkä paremmin ihmislapsen helistimeksi,
joskaan se ei helise. Se ei myöskään surise, eikä sillä ole hiirten vetonaulaa eli pitkää
liehuhäntää, johon räggärin olisi hyvä tarttua. Katsoi hiirtä mistä suunnasta tahansa,
se näyttää, tuntuu ja tuoksuu yhtä turhalta.

Hopealle itsensä hilasi:

Kammottava purukala. Se on suru silmälle, ei maistu miltään, eikä kukaan
ole koskaan edes kokeillut jyrsiä sitä. Herää kysymys, miksei se ole vielä
uinut roskikseemme?! Ehkä sen takia, ettei sillä ole edes eviä!

Kultamitali kaulassaan (?) Maamme-laulua saa kuunnella:

Suurenmoinen hierontakeskus, johon edes aromaattiset kissanminttuhippuset eivät
houkutelleet asiakkaita. Muovilättysen supernystyt eivät päässeet rentouttamaan
Neppo-neidin tassuja, eikä Juju hieronut ylvästä leukaansa erilaisiin
sensaatiopisteisiin. Oli siis syynsä sille, miksi tuote löytyi alelaarista.

Voiton ratkaisi loppujen lopuksi se seikka, että kaikki muut ostokset olivat yhdentekeviä, mutta tästä hyvinvointikeskuksesta aiheutui jopa haittaa, sillä molempien kattien oli pakko päästä jyrsimään keskusnöpykkää niin, että pelkäsimme sen irtoavan ja päätyvän jommankumman suolistosysteemin. Niinpä kyseistä tuotetta on säilytettävä (?) kissojen ulottumattomissa. Ehkäpä lähestyvän juhannuskylvyn tietämillä spa-tiloihin tulee myös tällainen turhake siltä varalta, että se sittenkin vielä kiinnostaisi. Sillä kuka nyt haluaisi myöntää törsänneensä turhuuksiin? Emme ainakaan me!

Käytössä nyt ja aina!