Kuka pelkää kummituksia?

Tänä aamuna kiitin onneani, sillä olin valinnut kerrankin täydellisen ajankohdan etätöille. Ulkona vihmoi vettä eikä päivä tuntunut valkenevan sitten millään. Tunsin silti oloni ihanan kotoisaksi, sillä asettelin tyynyn selkätueksi, vedin täkin ylleni, nostin läppärin syliäni lämmittämään ja kutsuin kaksi ihanaa karvapalloa viereeni kehräämään. Kaikki oli niin hyvin kuin vain saattoi olla, kunnes asunnossamme alkoi kummitella.

  

Näin leppoisissa tunnelmissa Juju oli ennen kuin homma riistäytyi yliluonnolliseksi.

Myrskytuulen ulina ikkunoiden takana ei pelottanut meistä ketään, mutta jouduin nostamaan epäuskoisena päätäni, kun kuulin yhtäkkiä, kuinka kylpyhuoneen ovi kolahti ja aukeni naristen.
 

Kylmät väreet kiisivät Jujun nenännöpökästä häntäpiihin,
ja minunkin niskavillani pörhentyivät hetkeksi.

Jopa Nuppu liikutteli hetken korviaan mutta päätteli sitten, ettei kummituksesta olisi haittaa.
 Parhaassa tapauksessa se vain piilottaisi kesäksi emon nolon kissapipon.

Juju ei kuitenkaan suostunut rauhoittumaan ennen kuin menin varmistamaan, ettei kylpyhuoneen pimeydestä ollut astellut asuntoomme päätöntä ratsumiestä, aivostamme haaveilevaa zombia tai kohisten hengittävää Darth Vaderia. Suljin oven ja vannotin, että ilmastoinnissa puhaltavat myrskytuulet ne vain olivat tehneet meille tepposensa.
 

Näinköhän emoa on uskominen? Harvemmin tuulet ihan noin velmuja ovat...

Vaikka selvisimme pelkällä säpsähdyksellä, Juitsin nukkumafiilikset olivat hävinneet kesätuulten mukana huitsin Nevadaan. Haamut sen sijaan kummittelivat yhä pikkukissini mielessä, joten kerroin sille lohdutukseksi toisestakin myrskytuulten aiheuttamasta väärinkäsityksestä, joka sattui minulle, kun asuin vielä yksin toisessa kaupungissa ja suomensin myrskyisenä syysiltana haamumaista romaania. Juuri kun käänsin virkettä, jossa kirjan henkilöt seikkailivat aavetalossa ja näkivät portaikossa pelottavan olennon, tietokoneeni sammui samoin kuin kaikki asuntoni valot. Silmät lautasina hiivin kännykän valossa parvekkeelle ja huomasin, että koko kaupunginosa oli pimentynyt. Ja vaikka toisin voisi kuvitella, selvisin tuostakin koettelemuksesta näkemättä ainuttakaan vampyyria, haamua tai lumimiestä. Niinpä on myös epätodennäköistä (joskaan ei mahdotonta), että kylppärissämme vaanisi kovin hurjia mörköjä.

Luulin, että tarinani oli jännä ja kiehtova, mutta Juju olikin vajonnut sen aikana levolliseen uneen.

Ehkä täytyykin kertoa seuraavan kerran hurjempia juttuja, sillä kukapa ei paria hiuksia nostattavaa aavetarinaa olisi kuullut...