sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Arvotaan "Soinnut solmussa" -nuortenkirja!

Nuppua ja Jujua on ihmetyttänyt jo pitkään, miten harvoin niiden blogi päivittyy, vaikka ne inspiroivat emoa kirjoittamaan joka ikinen päivä ja näppikseltä kuuluu tasaista nakutusta koko ajan. Viime kuussa pikku pumpernikkeleille viimein selvisi, mihin niiden kallisarvoista muusaenergiaa oikein on valutettu, kun postiljooni kiikutti ovellemme salaperäisen laatikon. Se oli täynnä äiskän kirjoittamia kirjoja, joita Juitsi ja Nöppis valjastettiin heti markkinoimaan!
 
”Juhuu! Saiskos olla tällainen musa-aiheinen nuortenkirja?
Sen sivuilla ei valitettavasti ole ainuttakaan räggäriä, mutta se on
kirjoitettu alusta loppuun meidän lämmön ja hurinan siivittämänä.”

Olen kertonut teille ennenkin, että Hupsuttamosta pulpahtelee aina silloin tällöin nuortenkirjoja, ja yhteistä niille on tähän asti ollut se, että teemat ovat liittyneet eläimiin. Sonja-sarjassa pyöritään heppojen parissa, kun taas Cecilia-romaaneissa Nuppu ja Juju ovat päässeet esikuviksi kirjoissa seikkaileville ragdolleille. Uusin tuotokseni ”Soinnut solmussa” sen sijaan kertoo klassisesta musiikista, ja pääosissa on kymmenen nuorta, jotka kaikki soittavat jotakin jousisoitinta.
 
”Meidän mama on itse soittanut tällaista härveliä pienestä asti.
Kuvassa näkyvä vingutin muutti meille, kun kässäri valmistui!”


Idea musiikkiaiheiseen nuortenkirjaan on muhinut mielessäni jo vuosia, ja sopiva hetki sen aloittamiseen koitti, kun vanhalla työpaikallamme iskettiin ovet lopullisesti säppiin. Halusin elämääni jotakin ihan uutta ja tein pitkästä aikaa paluun orkesteriin. Vanha harrastus leimahti uuteen liekkiin, ja löysin itselleni myös maailman ihanimman kvartetin. Nuotit leijailivat sydämeeni asti, joten halusin kirjoittaa musiikista – enkä suinkaan pelkästään klassisesta vaan kaikista musiikin genreistä aina poppiin, räppiin ja jazziin asti. Minua myös kiinnosti tuumia, miten samaan harrastusporukkaan kuuluvat nuoret näkevät toisensa ja millaisia ennakkoluuloja tai väärinkäsityksiä heille voi syntyä. Halusin osoittaa, miten pienet asiat nytkäyttävät tapahtumia joskus
 eri suuntaan niin, että lopulta kaikki on aivan toisin kuin kukaan olisi aluksi kuvitellut.

 
”Ehkä ne viulut muuttuvat lopussa banjoiksi tai nupuleleiksi! Vain lukemalla saat vastauksen.”

Päädyin rakentamaan tarinan hyvin eri tavalla kuin ennen: romaanissani on kymmenen lukua, joista jokainen on kirjoitettu eri soittajan näkökulmasta. Taustalla kulkee koko ajan yhteinen tarina orkesterin valmistautumisesta ulkomailla järjestettävään soittoleiriin, mutta jokaisen nuoren elämässä on meneillään myös paljon sellaista, jota muut eivät osaa edes aavistaa. Välillä soinnut ovat pahastikin solmussa, mutta kantavana voimana on silti musiikin ilo ja ystävyys.
 
”Mama soitteli kirjoittamisen lomassa niin paljon, ettei vongutus enää pelota mua!”

”Soinnut solmussa” -romaanin kirjoittaminen oli minulle aivan uudenlainen kokemus, ja välillä olin melkoisen solmussa itsekin, koska kymmenen persoonan ja tarinan yhteen nivominen vaati paljon lenkkeilyä metsäpoluilla ja huokailua näppiksen ja kahvikupin äärellä. Se oli samalla myös uskomattoman mielenkiintoista, ja oivalsin paljon uutta niin itsestäni, musiikista kuin muistakin ihmisistä. Nyt kun kirja on painettu, voin vain toivoa, että lukijat löytäisivät sen ja viihtyisivät tarinan parissa – parasta olisi, jos he inspiroituisivat musisoimaan itsekin tai ainakin lukemaan lisää kirjoja!
 
”Ihan huippua olisi, jos meidän äiskä innostaisi muitakin kirjoittamaan!
Ei tarvita muuta kuin läppäri ja vähintään yksi karvainen muusa.”

 
”Mama sai tämän kirjan lahjaksi ystävältään, ja siinä kerrotaan osuvasti, 
miksi me kissat ollaan kaikkein tärkeintä kirjoittamisprosessissa.”

”Soinnut solmussa” sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, mutta siinä tuumitaan paljon ihmissuhteita ja teemoja, jotka ovat ehkä lähimpänä yläkouluikäisiä ja lukiolaisia. Kirjassa on paljon huumoria, mutta siinä pohditaan arvomaailmaa myös vakavammin ja eri näkökulmista. Sointuja voi tilata melkein kaikkiin kirjakauppoihin (hyllystä sitä ei valitettavasti kovin monesta paikasta taida löytää) tai suoraan Kustannus-Mäkelän sivuilta. Voit myös kokeilla onneasi arvonnassa, sillä päätimme taas Nupun ja Jujun kanssa lahjoittaa yhden kirjan blogimme kautta! Ilmoita siis kommenteissa, jos haluat olla arvonnassa mukana, ja kirjasta ja arvonnasta saa mielihyvin vinkata kaikille, keitä kirja voisi kiinnostaa. Kaikkein eniten toivon, että tarinani löydetään ja sitä luetaan! <3

”Soinnut solmussa” arvotaan osallistujien kesken kahden viikon päästä!
Aikaa osallistua on sunnuntaihin 29.11. kello 16 asti! Jujusta tai viulusta
en luovu, mutta kuten huomaatte, Huipsi pitää jo peukkua kaikille osallistujille!

torstai 22. lokakuuta 2020

Pöhkö, pöhkömpi, kissaemo!

Jos erakoitumista edistävästä pandemiapöpöstä on etsittävä jokin positiivinen puoli, niin se on ehdottomasti kissaemouden intensiteetin eksponentiaalinen kasvu. En ole koskaan ollut mikään ”normityyppi, jolla muuten on kaksi kissaakin” – vaan Nuppu ja Juju sekoittivat pääni heti ensi näkemältä – ja kun rakkaista karvanassuista tuli yli puoli vuotta sitten myös lähikollegoitani, kissahöperyys vain kasvoi entisestään. Onneksi lähipiirini hyväksyy tämän hulluuden kenties hellyttävimmän muodon kiinteäksi osaksi minua, ja purskahdinkin nauruun, kun ystäväni lähetti WhatsAppissa kuvan, joka jostain kumman syystä toi hänen mieleensä minut:
 
Viestin saapuessa olin viltin alla läppäri sylissä, Juju jalkojen päällä, Nuppu viekussa
ja kissakahvikuppi "tassussa". Ketään tuskin yllättää, että ylläni oli kissahuppari
tai että vietin jälleen yhden täydellisen perjantai-illan juurikin näin!

Näytin kuvan tietysti myös Nupulle ja Jujulle, ja mietimme yhdessä, mitkä ihmeen kissaemovakoojat ovat kurkkineet ikkunoistamme sisään ja seuranneet Hupsuttamon etäarkea. Se selvisi eilen, kun saimme karvaisiin hyppysiimme alkuperäislähteen:


Kirjan nimeltä ”Kreisi kissaleidi” (Kirjapaja, 2020, suom. Vilhelmiina Koho).


 
Löysin itseni (ja Hupsut) AIKA monelta aukeamalta!

 
Tässä esimerkiksi nau’un Jujulle salaisuuksia.


Oikeassa elämässä hulluuteni venyy myös astetta pidemmälle: uusin hömpötyksemme on valssin tahtilajissa esittämäni harjauslaulu, jonka lurautan joka aamu Jujulle samalla, kun suin siitä parturintuolissa silokarvaisen pikku herrasmiehen.

Näin se biisi alkaa: ”Minä haajaan minun kissaa, minun pikkuista kissaa…”

Kissaleidikirjassa puhutaan muistakin tutuista ja tärkeistä jutuista, kuten ahkerasta teippiharjaamisesta, kisuvauvan ekasta hiekkiskakasta ja näppiksen päällä loikoilusta. Siinä köllötellään kissojen kanssa sängyssä pariinkin otteeseen, ja vaikka eräs julmuri mies ei vieläkään päästä Nuppua ja Juitsia yöksi makkariin, aamuisin säännöt sentään muuttuvat ja tilanne näyttää tältä:
 
Kuvitelkaa mustan kissan tilalle Nuppu otsa otsaani vasten.
Juju on aina jaloissani tai peiton alla, ja kännykkä loimottaa
sängyn ulkosyrjällä, kunnes torkkuajastin pilaa nirvanan.


Ja hei, tietenkin kunnon kissaemolla on oma äiskämuki!

 

Plus pari muuta teemaan sopivaa…)


Vaikka etäily sopii kreisille kissaleidille kuin katit ja kirjat kainaloon, on pakko silti tunnustaa, että odotamme jo aikaa, jolloin tämä typerä tauti nujerretaan ja pääsemme tapaamaan teitä muita ihanan kahjoja kissamameja ja -isiä ja juhlimaan karvaturriemme merkkipäiviä esimerkiksi tähän tapaan:


Kissanhiekkiskakku maistuisi jo!

Kiitos vielä ystävälleni tästä ihanasta hyvän mielen kirjasta, joka on selvästi
kreisien kissaleidien rakkaudella tekemä toisille yhtä pöhköille lajitovereille! <3



Kirjoista puheen ollen, olisiko teistä kiinnostavaa, jos tekisimme postauksen myös uusimmasta nuortenkirjastani, jonka valmistumista Nuppu ja Juju ovat edistäneet lämmittämällä jalkojani ja kehräämällä kauniita säestysääniä?

 
Se on yläkouluikäisille suunnattu nuortenromaani musiikin maailmasta,
ja sunnuntaihin 25.10. asti sitä voi tilata kustantajalta kirjamessuhintaan täältä.

Iloista syksyn jatkoa kaikille!

torstai 17. syyskuuta 2020

Leppoisassa seurassa

Tänään on tuntunut poikkeuksellisen syksyiseltä, koska Aila-myrsky on yrittänyt parhaansa mukaan puhkua Hupsuttamoa nurin. Kun rasittavaan hönkimiseen lisätään päivien lyheneminen ja ikuinen etäkökkiminen, ei yhdistelmä ole mitenkään älyttömän inspiroiva. Hupsuilta tai höpsöiltä ei kuitenkaan ole vielä hymy hyytynyt, sillä Mummi Poppanen keksi ilahduttaa meitä aurinkoisella paketilla, josta paljastui erittäin veikeitä veikkosia:

dd
Jujua vähän hirvitti, kun emon naamaa ei erottanut sukista.

 
Sukat kuitenkin tuoksuivat puhtailta ja villaisilta niin kuin Juju itsekin.

 
Niinpä pientä poikaakin alkoi hymyilyttää.


Virnuileva duo aktivoi meidät myös reippaiden syysharrastusten pariin. Sen sijaan että olisimme vain retalehtineet pehmoisina kerinä sohvalla, lähdimmekin porukalla lenkille:



Mikä parasta, treenien jälkeen hyvän mielen hemmot hymyilivät Jujulle rohkaisevasti ja ehdottivat yhteisiä päikkäreitä.

 

Iloa pirskahtelevat sukat pitävät möröt loitolla ja takaavat Juippanalle hassut unet!

Me olemme Jujun kanssa uusien tyyppien ykkösfaneja, mutta toistaiseksi
on vielä epäselvää, mitä perheen fashionista Nöpöstiina tulokkaista tuumii...

Iloista mieltä teille kaikille ja tsemppiä yleiseen kotoiluun ja syystuulten tuiverrukseen! Kyllä me Hupsut taas blogataan!

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Jujun taikajuhlat

Meillä on vietetty vuosien varrella vaikka kuinka monet kissabileet, ja niihin on ehtinyt muovautua tietyt rutiinit: aamulla lauletaan synttäribiisi, juhlakissa pusutetaan lättänäksi ja sille luvataan, että ”ihan huippukiva päivä on tulossa, odotas vaan”. Mutta sitten lopulta mikään ei nyt ihan hirveästi poikkea perinteisestä: leluja kenties killutetaan kuonon edessä keskimääräistä kauemmin ja ruoka saattaa olla astetta parempaa, mutta lopuksi pönötetään aina kameran edessä rusetti kaulassa. Sellaiset odotukset Jujulla taisi olla tänäänkin kahdeksannen synttärinsä aamuna, kun se heräsi pyytämään vienosti murua rinnan alle. Vaan eipä se tiennyt, että tällä kertaa tapahtuisi oikeasti kummia, sillä sen synttäreille oli tilattu kaikkien aikojen Suurin ja Mahtavin taikashow!
Juju kutsuttiin olkkariin taikuripariskunnan luo,  ja sen
käskettiin miettiä jotain puuta. Ihan mitä tahansa!

Ja tätä Juju mietti. Ei mitään jykevää tammea tai eksoottista palmua,
vaan sen ikiomaa, rakasta pantteripuuta, joka on taas ihan mäsänä!

Jujulla ei ole mitään käryä, miten puu voi olla taas latvaan asti laho,
mutta uutta samanmoista ei kuulemma heru, koska se ei kerran kauempaa kestä.
Taikurit harmittelivat asiaa synttäripoitsun kanssa ja käskivät sitä sitten sulkemaan silmät,
heiluttamaan häntää ja toivomaan oikein kovasti puuhun uusia, ehjiä oksia.

Jujua vähän arvelutti, oliko mamma langennut kaikkien aikojen taikurivedätykseen, koska Juitsi on kuitenkin kahdeksan vuotta vanha ja tietää tässä iässä jo ainakin nämä kaksi juttua: joulukollia ei oikeasti ole olemassa ja kiipeilypuut tilataan zoo-jostakin, jolloin oksat tulevat isoissa möhkylaatikoissa sitten, kun tulevat. Usein eri aikaan kuin emo ja iskä kuvittelevat. Mutta synttärisankari suostui kuitenkin sulkemaan silmänsä - ja silloin kuului NAPS, RIPS, ÄÄH ja TOK TOK. Ja tadaa, Juju oli pudottaa pienet nätit sinisimmunsa avatessaan ne:

Titta ja Timo Taikuri eivät olleetkaan humpuukia,
vaan puussa oli tosiaan uutuuttaan hohtavia oksia!
 
Raaputustuntuma oli heti hyvä...
...eikä puu ollut enää latvastakaan laho!

Juju ei ymmärrä, miten taikurit tämän tekivät, mutta se oli jänskin lahja ikinä!
Lisäksi Jujua tietenkin hemmoteltiin perinteiden mukaan sen uudella lempiruoalla: hokikalalla... 
...ja sille luettiin upouutta, ihanaa Juju-lehteä, joka on alkanut tulla sille kestotilauksena.

Mutta missä palleroinen ja poissaolollaan kenties joitakin jo hämmentänyt Nuppu Nöpönassu Nöpperöinen oli Jujun juhlien ajan?

No, ensin se nukkui pitkään eikä muistanut, mikä päivä edes on.

Sitten se heräsi ja kuuli, että tänään juhlitaan Huipsia. Nupun mielestä
olisi ollut kivempaa juhlia taas Nuppua, joten poruhan siitä syttyi. 

Nuppu saatiin rauhoittumaan, kun se kutsuttiin taikashow'n kulisseihin
katsomaan, miten järisyttävä synttäritaika ihan oikeasti tehtiin.

Voi miten Nuppua nauratti, kun se näki emon nyhrystämässä liian lyhyen
sisal-köyden kanssa ja isikissin hakkaamassa sinkilöitä vinoon!

Loppujen lopuksi Nupullakin oli tosi kiva päivä, ja sen oli pakko myöntää, että Jujunkin
oma lehti on tosi hyvä! Eikä se Juitsi itsekään ole oikeastaan hullumpi pikkuveli.

Onnea siis vielä kerran meidän perheen kuopukselle,
maailman parhaalle ja rakkaimmalle Pikkukissi Jujulle! <3


PS. Taikuutta oli selvästi ilmassa, sillä Blogger loihti tänään blogiimme vallan vinkeitä fontteja. Onko muille tapahtunut vastaavaa, ja miten pillastuneet fontit saa taas lassottua aitaukseen? :-D

PS2. Huh, toistaiseksi sain Tarun (kiitti!) vinkin avulla blogin ulkoasun hetkeksi kuntoon palaamalla vanhaan Bloggeriin. Kuukausi vielä armonaikaa! :-o

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Synttäriherne kopterissa

Sanotaan, että viulut ja viinit paranevat vanhetessaan, ja sama pätee suloisiin kissaneiteihin. Pieninä vaaveina ne ovat ihanan villisti viipottavia minituholaisia, ja isoina vaaveina ne piipertävät aamulla kainaloon hurisemaan eivätkä pane pahakseen suukkomylläkkää tai synttärilauluja. Ovathan ne niihin jo vuosien saatossa tottuneet. Niin myös ikuinen kissanpentumme Nuppu, jota on juhlittu tänään hillityin mutta hellyttävin menoin.
 
Isikissi laskeskeli, että jokos meidän pikku Pullervo täyttää kuusi tai seitsemän...

...ja Mummi Poppanen veikkasi viittä vuotta!
 
Emo sentään oli pysynyt paremmin vuosissa mukana vaikka laskeekin yhä sormilla.

Kullannuppumme täyttää nimittäin tänään jo kokonaiset kahdeksan vuotta! 

”Ai siksikö mun pitää pönöttää tylsästi pölyisten kirjojen edessä
papparusetti kaulassa?! Actionia, äiskä! Nyt heti!”

”Just. Tää on sitä paitsi ihan vanhan hiiri...”

Jotta Nupulla ei menisi herne nenään pitkäveteisissä synttärikuvauksissa, ryhdyimme vastaanottamaan juhlavieraita.

 
Tämmöinen hurja resuturkki änkesi ekana sisään.
Eihän siihen uskaltanut koskea kuin pitkällä tikulla.
 
No ei vaiskaan! Nupun synttäreille päästetään vain ja ainoastaan kilttejä kisuja.

Tämä väitti olevansa sellainen, ja sen söpö nuhjunaama näytti luotettavalta.
 
Se myös väitti tuoneensa hyvän lahjan. Meistä paketti
näytti vähän tutulta, mutta uteliaisuus heräsi...

Höh! Paketista paljastui käytetyn näköinen lentolaite, johon oli kiinnitetty jo vakimatkustaja.
Samaan aikaan päivänsankari oli kadonnut, ja nukkavieru juhlarohmu piti ottaa puhutteluun.

Se antautui heti ja myönsi pienen jujutuksensa. Lupasimme olla nuhtelematta sitä,
jos se keksisi oikeasti jotain kivaa tekemistä Nöpperströmin puiseviin bileisiin.

Nuhjupoika kävi tutkimassa kaikki lelulaatikon helmet
mutta käski sitten emoa keksimään jotain ihan uutta!
 
Ja koska on Nupun tärkeä päivä, pinnistin aivosoluni äärimmilleen
ja loihdin ihan uuden, kesäisen hernejahtileikin!
 
Juitsi testasi ekolelun ja totesi sen kelvolliseksi!

Kun laitoin kameran syrjään, Nuppu putkahti paikalle ja pinkoi pöllyävänä karvamylläkkänä herneenpalon perässä ympäri asuntoa. Eikä tämä herne mennyt nenään vaan oli juuri sellainen loistava ohjelmanumero, jota kissanpentumme synttäreille kaivattiin!

 
Bileiden lopussa Nuppukin näytti jo vähän rähjäiseltä - mutta niin onnelliselta!
Hyvää synttäriä, meidän rakas pieni kullanmuru! <3