Tulisilla hiirillä

Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.

Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!

Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.

 

Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!

Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!

 

Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!

Hyvin lahjotut lellikit

Lupasimme kertoa vielä yhden jutun Nupun ja Jujun joulusta, nimittäin sen, mitä kaksi näin suloista, kilttiä, hyväntuoksuista, huumorintajuista, filmaattista, pehmoista, reipasta ja nokkelaa pikkukissaa sai joululahjaksi. Ihanien ominaisuuksien pitkän listan mukaisesti lahjojakin tuli paljon, mutta koska suurin osa niistä oli aineettomia (suukkoja, haleja, leikitystä, rapsutuksia, nuuskutuksia, kainalossa nukkumista ja yleistä seikkailua ja hauskanpitoa lomakodissa), konkreettista näytettävää ei kertynyt kovin paljon. Mummi Poppanen oli kuitenkin jemmannut kisuille myös pari uutta ihanaa lelua, jotka nousivat heti palleroiden suosikkilistalle. Ne oli kiva pakata lomalta mukaan ja jatkaa hurvittelua kotosalla.

Mummi tietää, miten Nupun saa ilahtumaan!

Vaikka purulelut ovat perinteisesti hauvojen juttuja,
näin söpö kapistus inspiroi Nuppua vaanimaan...

...ja kun lelun saa kiinni, sitä on hurjan kiva näkertää pienillä näkerryshampailla!

Tällaisen pötikkähäntäkamunkin pikkuiset saivat, ja sen perässä
pingottiin lomalla niin kovaa, että tanner vavahteli tassujen alla.

Viuhtooko Nupunkin takaosastossa vähän samanmoinen pötkylä?

Hyvien leikkien päälle maittaa uni tai Jujun tapauksessa....

 

”Yks kaks, kuuluuko?” *kronk kronk töps*

 

No nyt kuuluu, näkyy... ja ilmeisesti tuoksuukin?

Jeah! Juju sai Nuppu- ja Juju-sarjisten toimitukselta näin mieluisat lahjat!

Jujun lempimakuja vieläpä! White fish ja tuna!

Sitten kun emo vielä ymmärtäisi lopettaa kuvaamisen ja auttaisi avaamaan korkit...

Hetkeä myöhemmin Juju saikin parit kalapalat 

kuvauspalkkioksi. Näillä nameilla on harjoiteltu 

yhtä uutta temppuakin. Tassu pystyyn, jos haluatte 

kuulla lisää tai nähdä jopa videon? :-D

Maskin haukkaama

Meidän ihmisten elämää on kutistettu viimeisen vuoden aikana mitä moninaisimmin tavoin, mutta kissoilla menee onneksi paremmin. Hupsuilla on ollut leikitystä tavanomaista enemmän, sillä Nuppu on hommannut itselleen niin sanotun ”leikkitakuun”. Se haistaa pienellä räggärikuonollaan, milloin makkariin on tulossa liikkumisrajoitus, ja menee jo hyvissä ajoin nököttämään sängyn alle kaukaisimpaan kolkkaan niin, ettei emo tai edes pitkäkäsivartisempi isikissikään saa hinattua sitä sieltä pois. Ruokakilkutukseen Nuppu ei reagoi, ja on aivan turha luulo, että maanitteluista olisi jonkinlaista apua.

Mamman oma rakas jääräpää. Kauniit silmät, untuvainen turkki ja valikoivat korvat.

Ainoa, mikä Nuppuun tehoaa on leikkilaatikon avaus: pelkkä naksahdus saa Nupun juosta töpsöttämään olkkariin. Silloin mies sulkee kiireesti makuuhuoneen oven ja minä leikitän Nuppua, kunnes se kyllästyy hyökkäilyyn, lelun kanniskeluun ja sen natisuttamiseen. Liikkumisrajoitukset eivät siis johda meidän tapauksessamme sohvaperunoitumiseen. Mutta mitä Hupsuille merkitsee maskipakko?

”No, jos haluaa hieroa tällaista söpön pinkkiä kuonoa maman nenua vasten,
olisi parasta viritellä käyttöön joko visiiri tai yksisarvismaski.”

 

 

”Aika epäilyttävän näköinen. Liekö tämä vähän pidempikuonoisille kotipanttereille?”

 

”Ennen maskin asennusta nenu kuuluu hinkata puhtaaksi taikaharjaksilla.”

 

”Hampaat taas pinnoitetaan hyperhygieenisellä kultahippukimalteella.”

 

”Sitten kartoitetaan, miten päin maski pitäisi asetella...”

”...ja pidetään huolta, että yksisarvista töppäillään vain puhtain tassuin.”

 

”Maski täyttää kaikki standardit ja on vielä iloisen värinenkin. Kyllä sen voi kuonolle laittaa!”

”Kas näin!”

Toivottavasti teillä kavereillakin on ihanan virikkeistettyä elämää nyt, 

kun emot ja isikissit on komennettu neljän seinän sisälle leikittäjiksi! <3

Hupsujen joulumaa

Vuosi 2020 on ollut todella omituinen. Olemme kökötelleet neljän seinän sisällä ainakin sadan vuoden edestä, mutta toisaalta viikot ja kuukaudet hujahtivat niin kamalaa vauhtia, etten mitenkään ehtinyt järjestää Hupsujen joulukuvauksia ennen eilisiltaa. Yleensä viime hetken näpsimisen tuloksena on vain epämääräinen setti kissojen heilahtelevia häntiä ja takamuksia, mutta tällä kertaa ilmassa oli salaperäistä tonttupölyä ja onnistuimme haalimaan ennätysajassa monta julkaisukelpoista otosta. Muutamissa niistä esiintyy jopa kaksi kissaa yhtä aikaa, eikä kumpikaan näytä kieltä tai sohi kynttelikköä kumoon. Hyvä, Hupsut!

Aluksi meno oli verrattain jähmeää. Joulupallo ei kiinnostanut,
ulkona satoi vettä ja Juju istui niin leveästi, ettei kuusta näkynyt.

 

Niinpä punaposkinen jouluhauva pyydettiin paimentamaan Juju oikeaan kohtaan.

 

Tiedä sitten, oliko siitä enemmän harmia kuin hyötyä, mutta ainakin kuusi piirtyi näkyviin.

 

Kokeilimme monia asentoja ja kuvakulmia, salamalla ja ilman, vakavana...

 

...ja vielä vähän vakavampana. Koska kuka nyt aatonaatonaattona vielä hymyilisi?

 

Lopulta hyvä sommittelu onneksi löytyi, ja silmässäkin näkyi vähän pilkettä!

 

Tästä tuli maman ehdoton lemppari!

Kun Jujusta oli saatu yksi täysosuma, kerjäsin mieheltä lupaa nostaa myös Nuppu uudehkolle ruokapöydällemme, jota muuten emme olekaan tainneet aiemmin vielä blogissa esitellä. Sisäkökkimiseen tuskastuneena aloitimme lokakuussa suuren mutta etanan lailla etenevän sisustusprojektin, jonka seurauksena kirjahyllyt vaihtoivat paikkaa ja vapauttivat tilaa neljän hengen pöydälle. Se on jo tullut tutuksi minulle, miehelle ja Jujulle, mutta Nuppu ei jostain syystä ole vielä joko tajunnut tai uskaltanut hypätä sen päälle. Minusta olisi mukavaa kammeta Nuppukin estradille, mutta perheemme toimitusjohtaja on päättänyt, ettei niin tehdä ennen kuin tontut ja kuusi ovat siirtyneet sen näppärien tassujen ulottumattomiin. Niinpä Nuppu-reppanan kuvaukset suoritettiin arkisemmin alkovin puolella...

 

Joulukuvaelmassa oli neitosen mielestä jotakin ylimääräistä ja rumaa.

 

Onneksi joutilas tonttu-ukko piilotti epäjouluisan
möhkäleen selkänsä taakse, ja sain hyvän kuvan.

 

Palkaksi Nuppu pääsi kanniskelemaan sen toista suosikkilelua.

Suloisista kuvista ja varsinkin söpöäkin söpömmistä kuvauskohteista huumaantuneena päätin kokeilla vielä yhtä juttua. Vaikka ulkona todellakin tihkuttaa iänikuista vettä, halusin loihtia Hupsuttamoon hanget korkeat nietokset. Tai ainakin pienen joulumaan. Sisäänpääsymaksuja tai maskipakkoa ei ollut, joten Korvatunturille hipsutteli heti ensimmäinen kiinnostunut viiksipetteri.

 

Se toi nenällään valon pimeään...

 

...ja ihmetteli, kuka kumma on pystyttänyt valotolppia satumetsään.

 

Lunta sateli hiljalleen, ja Juitsi kuunteli joulukellojen kilkatusta ja Nupun ininää.

 

”Jätä jo se lelu ja tuu tänne poseeraamaan. Mama näpsii tunnelmakuvia ja oottaa jackpottia.”

 

Nuppu ei millään malttanut totella, mutta onneksi Juju jaksoi odottaa kärsivällisesti....

 

...sillä lopulta Nuppuakin alkoi kiinnostaa lumen ja jään valtakunta.

 

Henkeäni pidätellen seurasin, kuinka Nuppu-kaunotar pujahti kinosten keskelle.

 

Kun se työnsi kuononsa savupiippuun ja toivotti Joulukollille hyvää joulua,
tiesin lopultakin tallentaneeni harvinaislaatuisen hetken.

Levollista ja ihanaa joulua sinne ruudun toiselle puolelle! <3

Piipertävä taapero

Nuppu ja Juju ovat minulle ikuisia kissanpentuja: pienen pieniä nöyhtäpalleroita, joita hoivaan, möössään ja mössytän parhaan taitoni mukaan. Vaikka katit ovat usein melkoisia sylivauvoja, ainakin toinen niistä on saavuttanut jo taaperoiän. Ja siitä minun on kiittäminen äitiäni, joka kokeneena kasvattajana johdatti Nupun tukevasti taaperruksen polulle.

 

Ja sehän tapahtui siis jo heinäkuussa, kun Mummi Poppanen oli meillä kissavahtina
ja askarteli Nupulle maailman maukkaimman tikkunekun. Slurps!

Jonkin ihme taian avulla vanha, tylsäksi luokiteltu vauvakissain purulelu muuttui
rispaantuneen nauhan lisäyksen myötä superhauskaksi leikkihärveliksi!

 

Sen kanssa rellestettiin viikosta toiseen, ja odotin koko syksyn, milloin peput
painuisivat lattiaan ja Hupsut komentaisivat emon keksimään uusia leikkejä.

 

Kyllästyminen valtasikin Jujun syyskuussa, joten sille rakennettiin
tuoreutta tavoitellen jännittävä kiipeilytorni olkkarin pöydälle.

 

Lokakuussa viihdettä ja virkistystä haettiin kukkasia nuuhkimalla.

 

Mutta kullannuppu rakastui näkerryskilluttimeensa päivä päivältä syvemmin.

Aina kun lelu kaivetaan esiin, Nupun silmät alkavat loistaa ja se hölkkää heti paikalle!

 

Nömpäpömpä nappaa lelun suuhunsa ja lähtee kuljettamaan sitä inisten Isikissille.

Reitti on sille tuttu ja moneen kertaan taaperrettu.

Olkkarin kulmalta pitää kääntyä vasemmalle...

Sitten vaaputaan naru tassuissa tynnyrin ohi ja lopuksi hypätään piipittäen pöydälle.
Kun kehuja on tullut riittävästi, Nuppu aloittaa paluumatkan minun luokseni.

 

Toisinaan reitin varrella möllöttää kuitenkin toffeelaikkuinen hidastustöyssy.

 

Se vaanii viikset ja varpaat väristen Nupun koreaa laahusta...

 

...ja stoppaa epäilyttävät piiperryspuuhat!

 

Voi ei, Nuppuliini ehti nuolaista ennen kuin tipahti. 
Miten tästä enää pääsee piipertämään mihinkään?

 

Ainoa keino on käydä kantelemassa Isikissille. ”Mmmähhh! Ääh! Iiips!”

 

Toffeehidasteelle esitetään kaunis pyyntö, että se antaisi Nöpönenän taapertaa vapaasti.

Ja tokihan se Juicylle sopii. ”Taaperra vaan, Taapero!
Kunhan et omi maman syliä! Se on mun!”

 

Nuppu on niin ihastunut leluunsa, että aikansa välillämme seilattuaan se tulee aina viereeni ja käpertyy nukkumaan kuono näkertimen päällä. Illan leikkihetken ja söpöysunien jälkeen lelu hiippailee lelulaatikkoon lepäämään, ja voi sitä iloa seuraavana iltana, kun laatikko taas avataan!

Kuinkahan kauan Mummin keksimä aarre jaksaa Nöpöstiinaa inspiroida?

Ja sitten vielä loppuun pieni kirjallinen muistutus:

Käykäähän kommentoimassa edellistä postaustamme sunnuntaihin 29.11 mennessä,
 jos haluatte osallistua Hupsujen emon kirjoittaman nuortenkirjan arvontaan! :)