Nupun sadeseikkailu

Nupulla oli ennen joulua ongelmia tassunsa kanssa. Niin suloinen kuin Nupun oikea etutassu onkin, se tulehtui kerta toisensa jälkeen. Tästä syystä Nupulla oli meneillään inha on-off-suhde tötterön kanssa. Kun vielä joulun jälkeen tassussa oli jonkin verran punoitusta, päätin etsiä käsiini uuden eläinlääkärin, joka tarkistaisi Nupun päästä varpaisiin (varsinkin niihin!) ja antaisi minulle ohjeet, kuinka saisimme tassun taas tuliteräksi. Kun Nuppu kuuli, että veisin sen eläinlääkäriin, se alkoi parannella tassuaan pikavauhtia. Lääkäripäivän koittaessa (tasan viikko sitten) tassussa oli enää vain pieni, kuivahtanut jälki, mutta paketoin Nupun silti sadeasuun ja lähdin kuljettamaan sitä uuteen seikkailuun.

Nuppu oli jo pelottavan sopeutunut tötteröön ja kapusi
yläpesäänkin se päässään. Me nostimme katin sieltä pois,
sillä homma näytti hivenen vaaralliselta. Meistä. Ei Nupusta.

Nupun sadeasu loihdittiin oikeastaan kuljetuskassin päälle. Ensimmäisen kerroksen muodosti tuttu ja turvallinen kissaviltti ja toisen jättisuuri Ikean kassi. Kun tähän comboon lisättiin vielä sateenvarjo, on sula ihme, että koskaan saavutimme määränpään. Onneksi kuitenkin selvisimme bussimatkasta, sillä Nupusta kissaklinikalla oli oikein mukavaa. Sen hössötys saattoi olla osittain jännitystäkin, mutta luulen, että se myös viihtyi paikassa ihan aidosti. Uudella lääkärillä oli ihana stetoskooppi, jota Nuppu sai huitoa tassullaan. Sydämen kuuntelusta ei tosin meinannut tulla mitään, sillä Nuppu kehrätä huristeli niin pontevasti ja touhotti nuppumaiseen tapaan. Silloin nokkela lääkäri nosti hupsun räggärini sivupöydälle ja alkoi laskea hanasta vettä. Nuppu höristi heti kiinnostuneena korviaan ja lopetti hämmästyksissään kehräämisen. Ja hyvinhän se Nupun sydän pamppaili!

Nuppu söpöine pikku tassuineen ja varvassukkineen.

Kaiken kaikkiaan Nuppu-neiti sai terveen paperit, eikä tassuunkaan määrätty hoitoa. Jos punoitus palaa, se hoidetaan antibioottitableteilla. Ennen kuin lähdimme vastaanotolta, hoitaja tuli hakemaan huoneesta siamilaiskissaa, joka oli toipumassa nukutuksesta. Se maukaisi möreän surumielisesti, ja jouduin pitelemään Nuppua kaksin käsin, jottei se olisi mennyt lohduttamaan unenpöpperöistä kaveria. Sellainen Nuppu juuri on – valpas ja lempeä hoivakissa. Onneksi tassu näyttää nyt niin hyvältä, ettei Nuppu itse tarvitse enempää hoivaa vaan saa toivottavasti sipsutella tästä lähtien terveellä tassulla.

Tötteröä ei ole näkynyt yli viikkoon, eikä kukaan meistä ikävöi sitä!

2 x kummisetä

Nuppu ja Juju aavistivat heti aamusta, että tänään on erityinen päivä. Ensinnäkin siksi, että lämpömittari oli vihdoin valahtanut nollan alle, ja vuoden ensilumi oli pilvissä putoamista vaille valmiina. Jännittävyydestä kieli myös se, että kissoja viihdytettiin imurilla, pölyhuiskuilla ja monenlaisilla räteillä. Tämän jälkeen keittiöstä kantautui pitsantekoääniä, ja räggärien täytyi tepsuttaa varmistamaan, etten levittänyt täytteeksi niiden uutta, suussa sulavaa märkäruokaa. Kun sain pitsan turvallisesti (ja kissanmössöttä) uuniin, Nuppu ja Juju kyllästyivät ja vetäytyivät kiipeilypuun yläoksille nuokkumaan kuin kaksi karvaista huuhkajaa. Ja juuri silloin summeri surahti!

Siivouspäivä on oikea kissojen Hoplop. Tunnelit hyppivät
pöydillä ja sängyt nojatuoleilla. Ihanata!

Joko ne tulee? Joko joko joko?

*Huoh* Eikä tule luntakaan, vaikka sitä luvattiin!

Edes pari hiutaletta, pliiiiiide!

Unet jäivät kissoilta kesken, kun ovesta putkahti niiden ikiomat kummisedät. Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, minä satun olemaan kyseisten kummisetien kummitäti. Kummittelu yltyi nopeasti täysipainoiseksi hullunmyllyksi, jossa pyöri niin kissoja, tätejä kuin setiäkin. Hiiret vinkuivat, pallot kolisivat, kynnet rapisivat matolla ja huiskut suhahtelivat ilman halki. Suukkoja vaihdettiin, turkkia paijattiin, tunneleissa möngittiin ja lopulta sitten vähän sängyn alla makoiltiin. Juju esitti parhaat agility-temppunsa, ja Nuppu viihdytti kummisetiä lempeästi huristen. Nyt maassa on paitsi rauha myös lunta. Hiutaleet leijuvat ikkunan takana, ja kaksi kissaa rötköttää viltillä läpeensä sippeinä mutta hellyttävän onnellisina…

"Ja se oli kivaa, kun kummisedät heiluttivat sturtsihiirtä... ja krooh..."

Zzzz... Ja pian alkaa omistajien leffailta,
kenties ilman kissojen ääriviivoja...

Rohkea kanan pöllyttää

Juju on röyhistellyt rintaansa siitä saakka, kun se ohitti Nupun painossa ja julistettiin virallisesti isoksi pojaksi. Äsken se karisti viimeisetkin vauvahaituvansa tekemällä jotakin Suurta ja Vavisuttavaa. Osittain se on ehkä minunkin ansiotani, sillä opastin sitä esimerkilläni ylittämään turhat pelot. Mitä ”mama” edellä, sitä mammanpoika perässä…

Kun saavuin tänään hammaslääkäristä kotiin voittajafiiliksellä, reippauteni tarttui myös Jujuun. Yhtäkkiä kesken tekstiviestin näpyttelyn huomasin, missä Juju seistä tönötti ylväänä kuin Marskin patsas: ison kiipeilypuun ylätasanteella! Vaikka puu on ollut meillä kesästä asti, Juju on karttanut sitä yhtä hanakasti kuin minä hammaslääkäriä. Mutta enää emme ole pelkojemme orjia. Loistimme kilpaa tyytyväisyydestä ja juhlimme outoja rohkeudenpuuskiamme antamalla kananmötkäleelle kunnon kyytiä. Höyhenet vain pöllysivät, kun siivekäs (joskin lentotaidoton) ystävämme liisi yli raprap-baanan. Eräänlainen voitonmerkki sekin!

Hyvä on, tunnustetaan: Jujulla oli viikonloppuna
harjoittelun vuoksi yläkori olohuoneen pöydällä...

Se oppi pian, että kori on täysin turvallinen ja pehmustettu
eikä sen kautta tipahda pohjattomaan kuiluun.

Nuppu järkyttyi, kun se joutui
jäämään alapunkalle.

Kukkulan kuningas valloitti vihdoin pelottavan Peikkovuoren. Ähäkutti, kattimies!

Juju endorfiinipöllyssä kanan kimpussa.

Näin herkässä Jujun hymy oli! <3

Jos joku ei erottanut äskeisestä kuvasta hymyä, niin vertauksena vielä tämä kuva,
jossa Juju kysyy minulta täysin vakavana, miksi näpsin kuvia enkä heitä kanaa.

Southfork vs. puput

Pitkät pyhät ovat kissasymbioosille kuin lumeton talvi kastemadoille. Juuri kun luulet, että arki koittaa (tai routa iskee), saatkin jäädä kotiin viltin päälle nuhjaamaan pehmokissat kainalossa (tai möyriä yhä vain vetisemmässä mullassa). Mikäli symbioosia jatkettaisiin vielä viikko tai pari, muuttuisin varmasti itsekin kissaksi. Olen jo pari kertaa huomannut pökkääväni Nuppua ja Jujua hellästi päälläni, ja siinä missä kissat ennen nukkuivat kahdestaan kerällä, nukumme nyt kolmestaan kerällä. Kun olen keittiössä ruokakupillani, jaloissani kiehnää pari ragdollia. Karvakuonot luikahtavat perässäni jopa suihkuosastolle, ellen pidä varaani. Seura onkin niin mieluisaa, että olen alkanut kehrätä kovaan ääneen.

Hrrr, krrrr ja purrrr.... Mutta kuvassa on kuitenkin Nuppu.

Vasta eilen meille tuli pieni erimielisyys, joka liittyi kanavanvalintaan. Katselimme valkokankaalta vanhaa kunnon Dallasia, kun kissat tekivät perinteisen interventionsa. Aluksi peilipäällysteisten pilvenpiirtäjien kupeeseen alkoi putkahdella jättimäisiä kissahahmoja. Sitten tekstitkin peittyivät, mutta kissamaisen notkeasti väänsin itseni eri asentoon ja näin taas suurimman osan kankaasta. Lopulta Nuppu kuitenkin teki jotain uutta ja hämmentävää: se istuutui kaukosäätimelle, ja saman tien television ruutu naksahti päälle ja täyttyi herttaisista pupujusseista! Turha varmasti sanoa, kenen valitsema ohjelma vei voiton. Samalla tajusin, että siinä missä minusta on tulossa kissa, kissamme ovat muuttumassa pelottavan inhimillisiksi. Toivottakaamme siis tervetulleeksi huomenna alkava arki…

"Mutta kun Neloselta tulisi Hauskat kotivideot..."

Maagiset sata grammaa

Viime keväänä pidättelin henkeäni jo maaliskuussa. Juju lähestyi Nupun elopainoa niin vinhaa vauhtia, että menisi siskostaan ohi hetkenä minä hyvänsä. Kirsikkapuut alkoivat kukkia, juhannuspesusta selvittiin hengissä, synttäreitä vietettiin perheessämme neljään kertaan ja lopulta puiden lehdetkin alkoivat kellastua. Juju pysytteli silti alemmissa tai korkeintaan samoissa grammalukemissa kuin Nuppu. Olisin ollut ehkä enemmän huolissani, ellei pikkuruinen kollikissamme olisi venynyt muilla tavoin. Sen jaloista on tullut pitkät ja voimakkaat, ja kissan pituus nenästä hännänpäähän on ainakin viisi metriä.

Juju on melkein yhtä pitkä kuin eteisen raprap-baana.

Jujun ruokahalussa ei niin ikään ole koskaan ollut valittamista. Siinä missä Nuppu nirsoilee tai napostelee, Juju imuroi kuppinsa tyhjäksi pelkällä sisäänhengityksellä. Se syö huomattavasti siskoaan enemmän mutta toisaalta atleettisen ”jätkiksen” kulutuskin on varmasti melkoisen suuri. Kun talven ensimmäinen lumi tuli ja suli, luovuin jo toiveesta, että Jujusta tulisi koskaan Nuppua painavampi. Mutta kas – juuri ennen joulua se sitten tapahtui aivan yllättäen! Eräs aamupunnitus päättyi onnittelumyrskyyn, jossa hämmentynyttä Juju-poikaa kannettiin kultatuolissa ympäri asuntoamme. Se oli vihdoin ohittanut Nupun sadalla grammalla ja saavuttanut 5,4 kilon painon. Jos rotumääritelmiä on uskominen, Jujusta pitäisi tulla 6–10-kiloinen kollinjötkäle, mutta luulenpa, että näemme vielä monta joulupukkia ja kukkivaa kirsikkapuuta ennen kuin pieni, söpö kissanluikeromme kasvaa aikuisen miehen mittoihin.

Vaikka Juju on nyt siskoaan isompi, sen rohkeus ei ole kasvanut
lihasten myötä. Ylätasanne on siten yhä vain Nupun valtakuntaa.

Pysy aiiiiina pikkukissinä ja vaavina, älä koskaan kollistu...