Possunsydäntä potilaalle

Vaikka blogimme on aina pyrkinyt olemaan hyväntuulinen ja hassu, menneisyyteemme on mahtunut useita vähemmän hupaisia ajanjaksoja. Nupulla on ollut pienestä asti sitkeä ja mystinen tassuvaiva, jota on tutkittu, ihmetelty ja jopa itkeä tihrustettu vuosien saatossa monen monituista kertaa. Pahimmillaan etutassun salakavala tulehduskierre jylläsi yhteen menoon yli puoli vuotta, mutta lopulta allergiatesti toi avun: Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, minkä jälkeen kaikki kuivaruoka joutui taloudessamme boikottiin. Kun Nuppu siirtyi syömään pelkkää märkämuonaa ja ruokavalioon lisättiin raakaa lihaa, tassutilanne rauhoittui ja neito on saanut elää pääosin ilman kutinoita ja punoituksia.

Ulkoisesti Nuppu näyttää yhä terveeltä kuin pukki, ei punkki.

Varastopunkkiallergian lisäksi Nupulla on luultavasti herkkyyttä myös joillekin siitepölyille, sillä tassu on oireillut joka kesä juhannuksen kieppeillä. Varvasvaivat ovat onneksi menneet nopeasti ohi ihan vain tassua putsailemalla. Olin jo ajatellut, että meillä on homma visusti töppösessä, mutta jostain syystä Nupun tassu tulehtui nyt hieman pahemmin, eikä pikku desinfiointi ole enää riittänyt. Niinpä kaivoin eilen typerän tötterön kaapin perukoilta ja voitelin Nupun tassun huolellisesti kortisonivoiteella. Kun hoitotoimenpide oli suoritettu, mieleeni juolahti katsoa voiteen päiväys. Se oli mennyt aikoja sitten umpeen, mutta mikä pahinta, voidepurtilon kyljessä luki ”silmätippoja”.

 

”Hih! Ne oli ne mun simmutipat, mitä sä aikoinaan
tiputtelit mun otsalle kastimerkeiksi. Muistatko?”

Muistinhan minä. Mutta kuka kumma neropatti on keksinyt, että tassuvoiteen ja silmätippojen pitää näyttää ihan samiksilta? Molemmat tuubit on stailattu valko-sini-oransseiksi, nimetty kuin siamilaiset kaksoset (Isaderm ja Isathal) ja sekoitettu koostumukseltaan identtisiksi. Salaliitto, sanon minä!

”Niin, sillä lailla ne lääkefirmat vainoaa just sua, äiskä.”

Kun valitin töissä tyhmyyttäni, ihana kollega lohdutti minua, että olisi ollut pahempaa laittaa tassuvoidetta silmään kuin silmätippoja tassuun. Totta sekin, ja Nupun tassu tuskin meni silmätipoista kovin paljon pahemmaksi. Kilautin silti eläinlääkärille, tunnustin silmätippamokani ja pyysin reseptiä oikeaan voiteeseen. Se ei kuitenkaan onnistunut niin vain, sillä Nuppu oli käynyt näytillä viimeksi marraskuussa 2015. Miten aika rientääkään, kun tassut ovat kunnossa, rokotukset voimassa ja mieli pahaenteisen pirteä! Voidetta oli kuitenkin saatava viikonlopuksi, joten varasin Nupulle lääkäriajan ja pyysin, voisiko mies hoitaa reissun tällä kertaa, koska hän oli kätevästi kotosalla.

Mies lupasi tehdä parhaansa ja onnistui sullomaan sinne tänne
 luikertelevan ragdollin boksiin jo toisella yrittämällä.

Kun saavuin töistä, Juitsi punki ovenraosta minua vastaan. Se oli hengaillut jo pitkään ylhäisessä yksinäisyydessään ja ilahtui selvästi saadessaan maman kotiin. Olin käynyt shoppailemassa Nupun sairastelupäivän kunniaksi lohtuherkkuja, ja Juju seurasi kiinnostuneena kokkailujani. Reseptin varastin Riiviökissojen postauksesta, jossa neuvottiin valmistamaan kypsästä possunsydämestä ihania palkintonameja. Pian asuntoomme leijuikin kattilasta kuvottava kiehuvan siansydämen katku, joka sai allekirjoittaneen kasvissyöjän lähes kakomaan, mutta mitäpä en tekisi pikkumussuja ilahduttaakseni!

Jujusta kokkailu oli kivaa, ja mietin, miten mukava
 Nupun olisi tulla kotiin herkkuja maistelemaan.

Kun Nuppu palasi Hupsuttamoon, sitä kiinnosti lähinnä kävellä häntä matalalla asuntoa ympäri. Reissu oli silti sujunut hyvin, ja mies oli saanut tuta, millaista on kuljettaa Nupun näköistä teddynallea julkisilla paikoilla; se kun vetää magneetin lailla puoleensa ihailijoita. Nuppu oli ollut taas reipas tyttö lääkärin pakeilla, ja tassua lukuun ottamatta pupunen oli priimakunnossa. Mukaansa Nuppu sai oikean voidetuubin, joten viikonloppu saattoi käynnistyä pätevissä merkeissä.

Töttä putkahti päähän, mutta pian päästäisiin herkuttelemaan!

Käytin Riiviökissojen tapaan sydänpaloja vielä uunissakin, jotta niihin tarttuisi ihanan paahteinen maku. Kun namit olivat jäähtyneet, en enää malttanut odottaa, vaan kutsuin testimaistajat paikalle. Odotin, että Huitsi ja Nömpö hotoisivat ahneina sormenikin, mutta katit vain nuuhkaisivat sydänpaloja ja kääntyivät mielenosoituksellisesti anturoillaan! 

  

Mikä pettymys! Jäisivätkö nämä ihanuudet syömättä? 

Vai pitäisikö palveluskunnan napostella ne proteiinipitoisina välipaloina?

Onneksi en antanut taaskaan periksi, sillä lopulta keksin, miten saisin pikku höppänät tajuamaan, että sydäntä se on kypsäkin sydän: saksin palat koulutusnamien kokoisiksi ja aloin heitellä niitä lattialle. Juju pinkaisi heti ensimmäisen herkun perään ja lopsautti sen suuhunsa. Ja kuinka ollakaan, namuhan maistui hyvältä! Suupieliä nuoleskellen Justimus ryhtyi kerjäläiseksi – ja silloin myös Nuppu valveutui huomaamaan, että tarjolla oli ruokaa. Tämä kissaemo taas kehräsi onnesta, koska kissojen syöttäminen ”tassusta” nyt vain tuntuu niin ihanalta, erityisesti Nupun, koska se on joutunut olemaan ilman nameja jo monta vuotta.

 

Näin suuren suosion sydänherkut lopulta saavuttivat!

Aina pussin rapsahtaessa Nuppu kurkistaa
tötterönsä suojista kuin söpö pikku mangusti.

Ja näitä terveysnamujahan riittää! Hyvä, Nuppu!

Kiitos, Humina ja Riiviöt, kun vinkkasitte tällaisista herkuista! Nyt Nuppua voi palkita aina, kun tassua joudutaan näpertelemään. Namien voimalla parantelu sujuu varmasti mukavammin! Postauksen loppuun lisään vielä kaikille liikkuvan kuvan ystäville videomateriaalia Possunsydäntä potilaalle -projektista. Varoitukset oravaäänestä ja loppukevennyksen diskobiitistä, sillä tämä kissaemo ei osaa käyttää Snapchatiakaan kohtuudella...

Iloista viikonloppua – ja terveitä tassuja kaikille!
Toivottavat Hupsuttamon kermapeput.

Kissaemo kokkaa

Hupsujen huusholli ei varsinaisesti ole pullantuoksuinen soppi, jossa pata porisee lakkaamatta ja uunista leijuu alati herkullisia tuoksuja. Ruokaa laitetaan tarpeen vaatiessa, mutta silloin pikkukissat ja kissaemo katoavat yleensä olkkarin puolelle leikkimään. Kun mies saa pöperöt valmiiksi, palailemme nälkäisinä köökin puolelle muonahuoltoon. Lienee siis ymmärrettävää, miksi Hupsu ja tosi höpsö ei ole ruokablogi.

  

Tällaista kuvamatskua voisi esiintyä Hupsujen pizzablogissa.

Jotta kukaan ei kuitenkaan antaisi minulle ikävältä kalskahtavia lisänimiä ”taikinavässykkä”, ”mämmikäpälä” tai ”sämpylävetelys”, päätin todistaa, että olen oikeasti aika haka essu päällä ja vispilä tassussa.

”Mama sanoo, että se on keittiössä väärin ymmärretty nero.”

Kesälomareissun jälkeen tunsin vihdoin olevani kyllin levännyt tarttuakseni niinkin arkiseen askareeseen kuin kokkailu. Hain inspiraatiota edessä olevaan koitokseen selaamalla lahjaksi saamaani kasvisruokakirjaa, jonka jokainen resepti sai kuolan valumaan suustani ja makunystyt hihkumaan kannustushuutoja kauppalistan raapustamiseen.

 

Ja kylläpä sieltä kaupasta lähtikin kaikkea ihanaa mukaan!

”Aah, retiisejä! Vai bataattejako nämä ovat?”

”Paljosta vetoa, ettei mama osaa tehdä mitään tuolle oranssille orangutangille?”

Tunsin, miten sädekehä loimotti pääni päällä, kun aloin mättää aineksia kulhoon. Pari kertaa säikähdin tajutessani, että kauppalistaltani oli puuttunut yksi jos toinenkin tarveaine, mutta miehen varastot pelastivat minut joka kerta pulasta. Nautin kodinhengetärfiiliksestä vaivatessani aitoa italialaista pizzataikinaa, kunnes etenin reseptissä tähän vaiheeseen:

Siis hetkinen? Kaksi tuntia vielä menettelisi mutta kaksitoista on kohtuuttoman paljon!
Ei sillä, että matematiikkakaan olisi vahvinta alaani, mutta eikös se ole puoli vuorokautta?

Yritin olla vaipumatta epätoivoon. Aikaa kyllä piisaisi, sillä suurempia lomasuunnitelmia ei ollut. Voisin hyvin omistaa pizzalleni seuraavat neljä vuorokautta elämästäni, jos herkusta todella tulisi yhtä maittavaa kuin Napolissa. Niin reseptissä luvattiin, ja mikä minä olen sitä epäilemään? Niinpä sysäsin taikinani syrjemmäs ja siirryin seuraavan projektin pariin, jotta miestä odottaisi töistä palattuaan edes jotain itse tehtyä.

 

”Mamahan oli siis jo ehtinyt leuhottaa iskälle,
miten se kokkailee kaikenlaista fiiniä.”

Käänsin keittokirjasta esiin sivun 106, joka sisälsi ohjeen valkosipulisämpylöihin. Tällä kertaa pikasilmäilin reseptin fiksusti alusta loppuun, jottei matkan varrella tulisi vastaan yllättäviä puolen vuorokauden stoppeja. Kaikki vaikutti selvältä kuin pläkki, ja käärin taas hihat tarmokkuutta tihkuen. Taikinan vaivaaminen sujuikin sutjakasti aina siihen saakka, kun piti valmistaa valkosipulitahna. Vieläkään en tarkalleen ottaen tiedä, kuinka minun olisi pitänyt saada tuore basilika, valkosipulin kynnet, rosmariini ja oliiviöljy sileäksi tahnaksi, mutta heitin monikoostumuksellisen litkuni silti taikinan sekaan ja toivoin parasta.

 

Pyörittelin taikinasta ulkoisesti sämpylämäisiä mönttejä,
jotka koristelin fiinisti rosmariinin oksilla. Juju pelkäsi silti pahinta.

 

Tuoksu oli taivaallinen, joten Nuppukin suostui
näyttämään nätin naamansa emokissin kokeellisessa keittiössä.

Pelkäsin, että mies katkaisisi hampaansa sämpylöissäni piileksiviin valkosipulin palasiin, mutta kerrankin kaikki sujui mallikkaasti! Mies söi keittonsa lisukkeena kokonaista kolme sämpylää ja kertoi, että meiltä kyllä löytyy jokin koje, jolla tahnan olisi saanut onnistumaan. Mutta sämpylät olivat kieltämättä herkullisia näinkin, ja tunsin osoittaneeni, että olen sittenkin melkoinen velho keittiössä.

 

”Meidän mama osaa keittää padassaan aivosoppaa!”

Mutta tässä ei suinkaan ollut vielä koko tarina, sillä vain hetki ruokailun jälkeen oli aika panikoida lisää napolilaisen pizzataikinan kanssa. Se alkoi nimittäin elää omaa elämäänsä pikkuruisessa kulhossaan. Pitkä muhinta-aika sai sen pulskistumaan huolestuttavissa määrin, ja se tunkeutui jo ronskisti yli äyräidensä. Mies risti seokseni tappajataikinaksi seuratessaan kamppailua, jonka aikana siirsin mönjän suurempaan kulhoon. Kumpikaan meistä ei halunnut ajatella vielä seuraavaa aamuyötä, jolloin takina pitäisi oikeaoppisesti siirtää jääkaapista leivontamoodiin.

 

Kello viideltä Juju oli ainoa, joka muisti
jääkaapissa vellovan tappajataikinan.

Seuraavana päivänä taikina ei tappanut minua eikä ottanut jääkaappiamme valtaansa, joten tein siitä ohjeen mukaisesti viisi sileää pullaa. Sen jälkeen pizzanalut survottiin takaisin jääkaappiin vetäytymään. Ajattelin huuliani lipoen, että voisin pyöräyttää pizzat valmiiksi seuraavana päivänä, kun tulisimme nälkäisinä pitkältä pyöräretkeltä. Lätyt näyttivät kuitenkin vuorokauden päästä niin surullisilta, että ne löysivät tiensä kompostiin ja me nepalilaiseen ravintolaan. Mutta ei tässäkään vielä kaikki!

 

”Mamallahan on vielä kaikki nämä ainekset käyttämättä!”

Hyvä on, en ole erityisen taitava keittiössä. En jaksa lukea reseptejä, en pidä veitsen kanssa sohimisesta, en tykkää mönjääntyvistä astioista enkä millään jaksaisi odottaa eri vaiheiden valmistumista. Mutta yksi hyvä puoli minussa silti on: sitkeä jääräpäisyys. Olin päättänyt tehdä ohjeen mukaisen pizzan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sen verran tosin joustin, että pyöräytin viidessä minuutissa takuuvarman (joskin kovin rahvaan) pizzapohjan, joka maistuu melkein yhtä herkulliselta kuin napolilainen serkkunsa. Sen jälkeen palasin taas fiiniyden lähteille.

 

Inhottaa tunnustaa, mutta Juju oli oikeassa myskikurpitsan suhteen.
Itkin ja nauroin, kun sahailin siitä sinne tänne singahtelevia paloja.

Irrottelin kananmunista keltuaisia, läträsin creme fraichea, säädin punasipulien kanssa, paahdoin pinjansiemeniä ja tein kaikkeni, jotta saisimme miehen kanssa haukata kerrankin palan omin pikku rähmäräpylöin loihtimastani gurmeesta.

 

Thämä pizza ei thosiaan siis ole thavallinen!

Haluaisin sanoa, että pizza oli kaiken raadannan arvoinen enkä enää koskaan tyydy muuhun, mutta totuus on toinen. Pizzaa kyllä söi, mutta se oli jotenkin laimeaa. Jäin kaipaamaan kunnon tomaattipyreetä, homejuustoa, ananasta ja paprikaa. Mutta ei hätää, niitä oli seuraavassa pizzassani, joka oli tehtävä karkottamaan tämän pizzan maun paitsi kitalaestamme myös muistoistamme.

 

”Tästä lähtien mama käyttää taas aivojaan johonkin muuhun,
vaikka uusien kissabic-liikkeiden kehittelyyn...”

Maukkaampaa viikon jatkoa teille lukijoille! :)