torstai 8. helmikuuta 2018

Plussa ja tosi plussa

Hupsuille tuli pitkästä aikaa toivepostauspyyntö, jota olen nyt hautonut ja mutustellut useamman viikon ajan. Ragdolleista haaveileva lukijamme ehdotti, että kirjoittaisin räsykissojen omistamisen plussista ja miinuksista, ja lupasin ilman muuta tarttua aiheeseen. Vaikka tuntuu siltä kuin kissojen kotiutumisesta olisi vasta pari viikkoa, olen oikeasti ollut räggärien armoitettu palvelija jo viisi vuotta ja kolme kuukautta. Siinä ajassa olen ehtinyt nähdä omat höffispöffikseni niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joten asiantuntemusta pitäisi löytyä jo roppakaupalla.
 
Omien kokemusteni valossa ragdollien plussalista on
huimasti pidempi kuin Mummi Poppasen neuloma joulusukka.

Aloitetaan katsaus siis ragdollien parhaista puolista: Nuppu ja Juju ovat rotumääritelmänsä mukaisesti ihmisrakkaita, oppivaisia ja koiranpentumaisen seurallisia karvapalleroita, jotka ovat kaikessa mukana. Nupulle saattaa tulla suunnaton ikävä, jos se ei pääse vessaan seuraneidiksi, ja Juju kitisee kuin uhmaikäinen taapero, jos se ei ole saanut riittävästi aktivointia. Minusta ragdollien lähes liimautuva rakkaus on hellyttävää, mutta joku toinen saattaisi toivoa kissoiltaan itsenäisempää otetta.

 
Tuskinpa vain, mama! Kuka muka ei tykkäisi
Suuresta Rakkaudesta ja non-stop-suukoista?”
 
”Läheisyys lämmittää ja kainalokanuus on in.”

”Mutta vaikka me rrrrakastetaan ihmisiä tosi paljon,
niin kissakaveria ei mikään voita. Samaa mieltä ovat
varmaan kaikki meidän lajitoveritkin.”

Nuppu ja Juju ovat molemmat aivan omanlaisiaan persoonia – Juju on ujo sporttipoika ja Nuppu rohkea höpöstiina – mutta oletan, että ragdolleudella on jotain tekemistä sen kanssa, että molempia katteja on ollut aina helppo hoitaa. Ne ovat pennusta asti tottuneet käsittelyyn, joten vaikka olin aluksi kissanomistajana täysi keltanokka, Jujun ja varsinkin Nupun kanssa oli helppo opetella kaikki perushuoltotoimenpiteet hampaiden pesusta matolääkkeiden syöttämiseen. Kissat eivät ole koskaan tahallaan raapaisseet ketään, ja hampaitakin ne naksuttavat vain silloin, kun ne haluavat vinkata, että silityssessio on jatkunut yliajalle. Paljon useammin legoja käytetään hellyysnäkertelyyn, ja varsinkin Nuppu saattaa haukata meitä hennosti nenästä tai poskesta, kun sillä on erityisen hempeä mieli tai se vaatii ruokaa.
 
 
Näin lungisti Juju suhtautuu kynsien leikkaamiseen.
”Hyvä, äiskä! Nyt katot vaan sitten tarkkaan, missä
suoni menee, ja nirhaiset vain terävimmän kärjen...”

”Just noin, emo! Saat palkaksi pusun!”
 
Ragollien turkki saa minut häilymään harmaalla alueella plussien ja miinusten välimaastossa. Superpehmoinen karva tuntuu ihanalta poskea, kättä ja paljasta säärtä vasten, mutta silmäripsissä, kielellä ja sierainten sisäpinnoilla karvat hieman häiritsevät. Pitkissä villapöksyissä piilee myös lemuava vaara, sillä niihin saattaa tarttua hiekkalaatikolta epämääräisiä nökäreitä, jotka kulkeutuvat paikasta A paikkaan B – tai joskus jopa C, joka on ihmisen sukka. Valkoiset villahousut ovat myös ngjäh niinä päivinä, kun kissojen vatsa on löysemmällä. Nupulle ja Jujulle on onneksi löytynyt hyvä ja luonnollinen ruokavalio, jonka ansiosta niiden pökäleet pysyvät kiinteän palleroisina, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että muonakartoitukseen kului aikaa. Nuppu ja Juju ovat yhä herkkävatsaisia, mikä on tietenkin miinus, mutta plussapuolikin herkkyydessä on: sen ansiosta olen lukenut paljon kissojen terveellisestä ruokinnasta ja oppinut tärkeitä asioita. Sama pätee Nupun varastopunkkiallergiaan (miinus), jonka ansiosta meillä kuitenkin siivotaan nyt himpun verran useammin (plus). 

 
Jos en muistanut vielä kehua niin ragdollin turkkihan on upeaa katsottavaa!
Minua viehättää myös Nupun ihana naamioväritys ja suloiset sukat.

Ragdollien yhteydessä ei voi olla ylistämättä niiden lumoavan sinisiä
silmiä, jotka peilaavat vielä kauniimpaa sisintä! PLUS!

 
Suuri kokokin on plussaa, jos haluaa sylin täydeltä halinallea, mutta tämän kokoiset
möhkikset tarvitsevat myös tukevarakenteisen puun ja riittävän ison kantokopan.

Lentokonetermeillä ilmaistuna ragdollit ovat todellisia jumbojettejä. Ptsiuuuuh!

Olen itse aika stressiherkkä, joten Nupun rotutyypillinen makaronimaisuus
on oikea superplussa. Selvisin joulukuussa hengissä hammaskiven poistosta
vain sen ansiosta, että kuvittelin itseni yhtä rennoksi kuin Nuppu.

Ei räsynukkekaan silti käskien velttoile, vaan Nuppu osaa venkoilla
hyvinkin tomerasti, kun se kyllästyy löllyttelyyn.

Mitä syvemmälle plussien ja miinusten maailmaan uppouduin, sitä vaikeammalta tämän postauksen laatiminen alkoi tuntua. Pohdin paljon sitä, mikä kissoissani johtuu rodusta ja mikä persoonasta, mikä sattumasta ja mitkä seikat taas ovat vain omia näkemyksiäni, ja lopulta menin aivan solmuun. Erilaisia ominaisuuksia listatessani ymmärsin, että ne voivat liittyä kissaan kuin kissaan tai vaikkapa koiraan tai kakaduun. Eläin on aina yksilö, edustipa se jotain rotua tai ei. Toivoin itse kissaa, joka innostuisi tekemään kanssani temppuja, mutta vain 50 % ragdolleistani on osoittanut kiinnostusta agilityyn. Vastaavasti monet maatiaiskissat ovat aivan yhtä innokkaita estehirmuja kuin Juju – ja niiden joukossa on myös yhtä löllykkäisiä rapsuttelupupusia kuin Nuppu. Tästä aasinsillasta pääsemmekin erääseen moraaliseen miinukseen, jota joskus mietin.

 
”Ei voi olla mitään miinusta, eihän?!!”

Kun näin Nupun ja Jujun ensimmäisen kerran, ne tassuttelivat heti sydämeeni. Ne ovat olleet kaikin puolin juuri meille sopivia kissoja, ja ne hurmaavat minua päivä päivältä enemmän. En kadu ainuttakaan niiden kanssa vietettyä hetkeä. Silti poden välillä huonoa omaatuntoa, että hankimme aikoinaan rotukissat sen sijaan, että olisimme pelastaneet heitteille jätetyt kissat ja tarjonneet niille rakastavan kodin. Pahimpina syyllisyyden hetkinä yritän kuitenkin muistaa, etten tiennyt kissoista viisi vuotta sitten murto-osaakaan siitä, mitä tiedän nyt. Kärsivällinen kasvattaja auttoi minua monien aloittelijahuolieni kanssa, ja parhaita kissatieteen opettajia ovat tietenkin olleet Nuppu ja Juju. Oma kokemukseni on ollut se, että ragdollit olivat erinomainen valinta ensimmäisiksi kissoiksi, koska niillä on jo sukujuuriensa ansiosta lempeyttä ja kärsivällisyyttä haparoivan ihmisemon ohjaamiseen. Yhtä lailla kuitenkin myös rescue-kissojen joukosta voi löytyä se täydellinen ensi lemmikki – ja apua saa varmasti löytöeläintalojen henkilökunnalta siinä missä kasvattajaltakin.
 
Mieltäni kaihertaa vieläkin tämä Tolkkisissa näkemäni kissa,
jolla ei ollut vielä kotia. Kunpa sillä olisi nyt kaikki hyvin. <3

Tällaisia murujakin oli kotia vailla, ja ihmisten
piittaamattomuuden takia niin on varmasti nytkin.

Pitkän plussien, miinusten ja moraalisten dilemmojen välillä rönsyilyn jälkeen loppupäätelmäni on kuitenkin se, että valitsi niin tai näin, kolikolla on aina kääntöpuolensa: kun saa monta plussaa, mukana tulee myös aina jokin miinus. Koskaan ei myöskään voi tietää täysin, minkälaisia yksilöitä elämänkumppaneikseen saa, mutta toki kannattaa tutustua eri vaihtoehtoihin ja pohtia, minkälaiselle lemmikille voisi tarjota parhaan mahdollisen elämän.

 
Mitä tahansa yhteiselle taipaleelle mahtuukin, niin luulen,
että rakkaudella ja hyvällä hoivalla pääsee aina pitkälle. 

Kuten huomaatte, tämä postaus taisi olla hupsun blogimme ensimmäinen vakavahenkinen pohdinta. Toivon, että onnistuin ilmaisemaan ajatukseni oikein, ja mielelläni juttelen kommenteissa aiheesta lisää. Muut räggärien omistajat saavat mielihyvin listailla plussia ja miinuksia tästä nallukkaisesta rodustamme, ja olisi mukava kuulla, miksi te päädyitte juuri ragdolleihin.
 
”Pssst! Me oltais Jujun kanssa ihan just yhtä suloisia
vaikka don sfinkseinä, maatiaisina tai hauveleinakin.”

30 kommenttia:

  1. Meillä mies välillä kissakuumeilee, ja silloin on tullut pohdittua tuota samaa dilemmaa. Kun toisaalta jos kissa tulisi, mies haluaisi mahdollisimman hyvin sosiaalistetun, pörröisen ja ihmisläheisen tyypin, josta voisi toivoa oikeaa halinallea, mikä vetäisi rotukissan suuntaan. Mutta samaan aikaan kodittomia kissoja on tuhansia, ja niissäkin varmasti kivoja tyyppejä - mutta niiden kanssa voi olla vaikeampi ennustaa, millainen siitä kissasta alkuarkailun jälkeen kuoriutuu. Eikä moni huonomman alun saanut kissa pääse ikinä ihmisläheisyydessään sellaiseksi jalostetun, pennusta asti sosiaalistetun tasolle, ja sellaista mies juuri haluaisi.

    Mutta on tätä aikaa vielä miettiä. Viime kesän frettitulokkaista kun löytyi miehellekin sylissä viihtyvä jalkoja kiehnäävä halipampula syliä täyttämään. Ei se kuulemma ihan kissasta käy, mutta on paljon lähempänä mitä mies olisi ikinä osannut freteistä toivoa. Ja se ei taatusti luovuttaisi miehen syliä millekään kissalle ihan noin vain 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten helpottavaa kuulla, etten ole yksin tämän dilemman äärellä! Mulla oli ihan samanlaiset haaveet kuin sun miehellä, eli mahdollisimman leppoisa ja pörröinen halinalle, joka ei ahdistuisi siitä, että mäkin haluan olla "iilimatona" ja osoittaa rakkauttani. Tähän tarpeeseen räggärit vastaavat täydellisesti, ja mä olen onnellinen, kun ne pussaavat ja puskevat mua ja änkeävät kainaloon. <3 Silti samaan aikaan tunnen joskus itseni vähän itsekkääksi, koska kyllähän Nuppu ja Juju hankittiin meidän elämää sulostuttamaan. En kyllä silti suostu katumaan valintaani, vaan ajattelen niin, että juuri Nupun ja Jujun tuoman ilon ja hyvän mielen ansiosta olen hitusen parempi ihminen. Ja voihan kodittomia eläimiä auttaa muilla tavoin, vaikka lahjoituksilla ja tiedon levittämisellä.

      Syliin käpertyvä fretti kuulostaa kyllä superihanalta! <3 Mulle tuli nyt frettikuume. :)

      Poista
    2. Rehellisyyden nimissä voin sanoa senkin, että tuo meidän isännän halipampulafretti on toinen meidän suoraan kasvattajalta tulleista, ja jonka valinnassa kiinnitettiin erityistä huomiota isännän toiveisiin lemmikin suhteen. Eli sekin on pennusta asti kunnolla sosiaalistettu, tunnetuista taustoista - ja angora. Ja Jussi muistaakin usein hehkuttaa sitä, kuinka se on ollut tulostaan asti valmis lemmikkieläin. Semmoinen jonka kanssa on voinut ottaa alusta asti päikkäreitä, ja joka voi nukahtaa syliin yli tunniksikin kieli ulkona suusta.

      Meidän toinen kunnon sylinäätä taas on lauman yllättäjä. Se tuli nelikuisena kodinvaihtajana, ja ensimmäisiin kuukausiin siihen oli lähes mahdoton koskea ilman että se koitti purra, ja pahimmillaan se jäi lukkopurennalla roikkumaan sormeen kiinni. Mikäli se olisi ollut ensimmäinen frettini, niitä ei varmasti olisi nyt kuutta. Mutta ensimmäisen vuoden aikana siitä kuoriutui varsin hellyydenkipeä tapaus, ja toisen vuoden aikana kävi se ihme, että mies ja Mitellakin löysivät yhteisen sävelen. Ensimmäiset kuukaudet se kun oli erittäin vahvasti vain minun näätäni, jota mies koitti parhaansa mukaan sietää, eikä aina ihan ymmärtänyt miksi minun piti sellainenkin ottaa.

      Meillä frettejä kun on tullut tähän mennessä kaikkiaan seitsemän, ja niistä viisi kodinvaihtajina. Niin sitäkin puolta nähneenä mies ei ole varma, haluaisiko sitten kissan kanssa ottaa sitä riskiä rescuekissan kanssa. Itse se on ollut frettien kanssa helpompi ottaa, kun itsellä ei ole samaan tapaan niin tarkkoja toiveita luonteen tai muun suhteen, vaan minusta on vain rikkaus, että laumassa on hyvin erilaisia tyyppejä. Etenkin kun meillä on niitä monta: eihän kaksi syliä mitenkään riittäisi kuudelle ultimatesylinäädälle, mutta en mie toisaalta jaksaisi kuutta täyttä pyörremyrskyäkään :D

      Poista
    3. En nyt äkkiseltään bongannut blogini puolelta Huiskun sylikuvia, mutta tuosta instan puolelta yksi: https://www.instagram.com/p/BdVi93mlgr1/?hl=fi Tuollain neiti saattaa tosiaan pötkötellä Jussin sylissä useita kertoja päivässä jossain sohvannurkassa tai tietokoneella.

      Poista
    4. Piti sit heti myös korjata tämä puute blogin puolelta :D

      https://paarynaelain.blogspot.fi/2018/02/isin-halipampula.html

      Poista
    5. Voi että miten ihana Huisku on!♥ Mä olisin aina jumissa ultimatesylinäädän (♥) kanssa, kun en raaskisi liikahtaa mihinkään. :) Mulle on kyllä antanut elämään hirmuisesti lämpöä ja onnea, kun kissat pitävät hyvänä ja niiden kanssa voi touhuta kaikenlaista mukavaa. Arempi rescuekissakin olisi takuulla ihan yhtä rakas, mutta kyllä mulla varmaan silloin olisi aina vähän kissahalipulaa. Taidan olla vähän lälly...

      On varmasti uskomattoman palkitsevaa, jos voi pelastaa eläimen, saada sen luottamaan itseensä ja tarjota sille oikeanlainen koti, mutta toisaalta niitä riskejäkin on tosiaan paljon. Ihanaa, että Mitellastakin kuoriutui mussukkafretti, vaikka alku olikin vähän haastava!♥ Sulla on jo melkoisesti kokemusta freteistä, joten vaikeammatkaan tapaukset eivät varmaan säikäytä, vaan tiedät, miten niiden kanssa toimitaan. Ja erilaisuus on tosiaan rikkautta, eikä haittaa, jos joukossa joku vetää välillä vähän tornadonakin! :-D

      Poista
    6. Eläinten kanssa eläinsuojelu lähtee kuitenkin aina kotoa, siitä, että pitää ne omansa mahdollisimman hyvin. Siksi omiksi kannattaakin aina valita ne, jotka parhaalta tuntuvat. En mie frettienkään kohdalla yleensä suosittele kodinvaihtajaa ensimmäiseksi, ellei kyse ole esimerkiksi allergian takia kasvattajalleen palautuneesta yksilöstä. Kun alkuvaiheessa opeteltavaa tosiaan riittää sen helponkin kanssa, ja kasvattajan tuki ja heti alussa saadut oikeat hoito-ohjeet voivat olla kultaakin kalliimpia.

      Kun kyllä niitä kodittomia voi auttaa niin monella muullakin tavalla, esimerkiksi lahjoittamalla ylimääräiseksi jääneet eläintavarat hoitoloille, käymällä vapaaehtoishommissa, ottamalla sijaiskotilaisia sitten kun kokemusta on karttunut ja on sellainen hetki että on hyvin aikaa... Tai ihan vain valistamalla, kuinka antoisa lemmikki kissakin voi olla, ja mitä niiden hyvä hoito vaatii.

      Poista
    7. Ihanan viisaita sanoja taas! Ja niin totta, että on parempi aloittaa maailmanparannus pienistä asioista ja sellaisista, joihin itsellä on oikeasti rahkeita. Tämä on ollut mulle näemmä tärkeä asia käydä läpi, ja te fiksut lukijat saatte sellaiset turhat jossittelut taka-alalle.

      Täytyykin kerätä lähetys jonnekin löytökotiin. Jouluna tein ihan rahallisia lahjoituksia eläinten- ja luonnonsuojeluun, mutta koska tämä asia on oikeasti sydäntä lähellä, niin voihan sitä muulloinkin aktivoitua ja tehdä edes pieniä asioita. Ja onhan tämä postaus ja teidän kaikkien fiksut kommentit myös tärkeää keskustelua eläinten hyvinvoinnin puolesta!♥

      Poista
  2. Juju on kynnenleikkuussa kuin meidän Manu. Siinä se olla möllöttää ja katselee samalla, että mitäs siellä mun varpaissa taas oikein puuhastellaan :D ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylimöllötys on niin söpöä - kynsien leikkuu on munkin lempparitoimenpide, koska samalla tulee niin paljon pusuja ja lämpöä!♥ Harmi, ettei Nuppu ole ihan yhtä innokas puuhaan. Sen kynnet pitää leikata vähän osissa.:-D Ei sekään vastaan hangoittele, muttei malta pysyä paikoillaan riittävän kauan.

      Poista
  3. En voi olla muuta kuin samaa mieltä! Meilläkin hankittiin ragdollit juuri luonteensa ja ihanan hattaraisen ulkomuodon takia. Ja meidän kissat on juuri niin mahtavia kuin vain voi olla <3 Mutta näin jälkeenpäin kun on ruvennut seurailemaan enemmän erilaisia kissaryhmiä ja keskusteluja, niin on tullut vähän haikea fiilis kaikista kodittomista kissoista. Kyllä varmaan joskus tulevaisuudessa seuraava kehrääjä tulee meille ihan muuta kautta. Joku joka sitä kotia oikeasti tarvitsee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpottavaa, että sielläkin ymmärretään mun mietteitä! :) Mun on pakko tosiaan tunnustaa, etten silloin viisi vuotta sitten ollut kovin sisällä kissamaailmassa, ja miten olisinkaan voinut olla, kun kissoja ei kovin paljon ympärillä ollut. Vasta bloggaamisen myötä olen tutustunut kunnolla monenlaisiin kissaihmisiin ja kurkistanut muiden kissojen arkeen. Ragdollien tapaan koiramaisia ovat monet muutkin kissat, ja nyt tajuan monia muitakin asioita uudella tavalla.

      Mutta tuolla alla Piian kommentissa tulee kyllä erittäin fiksut pointit myös siihen, miksi ei pitäisi tuntea syyllisyyttä omasta rotukissavalinnastaan. Musta ei olisi ollut viisi vuotta sitten kesyttämään rescue-kissaa, jos villimpi tapaus olisi kohdalle sattunut, enkä rehellisesti sanoen tiedä, olisiko vieläkään. Haluan tehdä hyvää eläinten puolesta, mutta ne mun keinot ovat sitten toisenlaisia. Mutta kyllä tämä aihe vain saa miettimään!

      Poista
  4. Mielenkiintoinen postaus! Ragdollit ovat todella kauniita, etenkin tuollaiset Jujun näköiset valkeanaamaiset. Ja miten ihanaa olisi silitellä tuollaista pehmokarvaa, tai työntää kylmät varpaat lämpimän pörrömahan alle. Varsinkin jos on lempeitä kissoja ja varpaiden menetysvaaraa ei olisi. ;)

    Rotukissojen vs rescuekissojen hankinnassa on tietysti puolensa ja puolensa, hyvin mietitty. Kassinen (ja Naama-vainaa) olivat kissatalossa kodinetsinnässä entisen omistajan kuoleman takia, ja Seppo syntyi samassa paikassa kesylle emolle. Kaikki kolme olivat siis tavallaan "turvallisia" ottaa. Samassa paikassa olisi kuitenkin ollut myös entisiä populaatiokissoja ja yksittäin loukutettuja villiintyneitä emoja (mm. työnimillä Hirmu ja Myrsky...), jollaisten kanssa olisi edessä ollut vuosien työ. Ehkä joskus tulevaisuudessa voi sellaista alkaa kesytellä, mutta nyt ei. Eikä sellaisia ainakaan uskaltaisi ottaa ensimmäiseksi kissaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihanaa, kun Jujunkin ulkonäkö sai kehuja!♥ Se on kyllä äärettömän kaunis kissa, ja usein ihan vain katselen sitä pää kallellaan. Nuppu on enemmän sellainen "klassinen ragdoll", mutta Jujussa on ihan omanlaistaan upeutta.♥

      Hyviä pointteja nuo kaikki, mitä sanoit rescuekissoista! Niissäkin on tosiaan turvallisempia valintoja ja sitten sellaisia tapauksia, joiden kohdalla järjen täytyy voittaa tunteet. Vaikka kuinka haluaisi pelastaa jonkun eläimen, ei se onnistu, jos siihen ei ole riittävästi taitoja, pitkäjännitteisyyttä ja muutenkin oikeanlaista luonnetta. Itse olisin varmasti liian herkkä ja stressaisin eläintäkin käytökselläni. Siksi Nuppu ja Juju ovat mulle hyviä: pelkkä niiden ajattelukin rentouttaa mua. :)

      Poista
  5. Olipas mainio tietopläjäys räggäreistä!

    Rotukissat vs rescuekissat -pohdinnasta oon sitä mieltä, että älä ihmeessä tunne syyllisyyttä siitä, että olet valinnut rotukissat. Sehän on just hyvä vaihtoehto silloin, kun etsitään kotikissoja ja arjen ilostuttajia kotiin, jossa ei vielä ole valtavasti kissakokemusta. Ihan riittävästi uutta opittavaa on ilman terveys- ja käytösongelmahaasteitakin. :)

    Rescuekissan kanssa on vähän tuuripeliä, miten lopulta käy. Mörrestä tuli aivan loistava ja terve perhekissa. Ida sen sijaan piti saatella ennenaikaiseen hautaan kaiken maailman hoitojen jälkeen ja kyllä mun sydän siinä särkyi ihan perusteellisesti. Sijoituskissoista yksi juurtui kylppäriin eikä avomies uskaltanut käydä suihkussa yksin, koska se hyökkäili kimppuun. Toinen halusi nirhata meidän oman kissan, rupesi pissaamaan verta ja joutui erikoisruokavaliolle loppuelämäkseen.

    Ei ne ole sellaisia elämyksiä, joita toivoisin kenellekään, jotka etsivät perheeseen ekoja kissaystäviä iloa tuomaan. Itse kestän kyllä kaikki terveysongelmat ja kesytyshaasteet, mutta en halua riskeerata Pojan ja Mörren hyvinvointia - enkä avomiehenikään. Siksi meille tulikin Idan jälkeen juuri Poika: se oli nuori, hyvissä oloissa kasvanut kodinvaihtaja, jonka ainoa ongelma oli ex-omistajansa allergia. Tilanne voisi olla toinen, jos meillä olisi kosolti tilaa, oma piha ja omakotitalo. Mutta siinä on rajansa, miten paljon voi pelastaa kissoja Helsingissä pienessä kerrostalokämpässä.

    Oleellisempaa kuin se, mistä kissa on hankittu, on lopulta se, kuinka niitä hoitaa päivittäisessä arjessaan ja kuinka hyvää elämää ne saavat viettää. Ja Nuppu ja Juju ovat kyllä niin kissaonnellisia tyyppejä kuin vaan olla voi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Piia!♥ *hellytys_snif* Luin sun kommentin hirmuisen helpottuneena, koska kunnioitan hurjan kovasti sun näkemyksiä ja viisasta eläinkatsomusta, ja jälleen kaikki mitä sanoit on niin järkevää ja totta - ja sai mut tajuamaan vielä selvemmin, miksi ensimmäisen lemmikin valinnassa kannatti tehdä turvallinen valinta.

      Olen vuosien varrella onnistunut itkeä tihrustamaan jo Nupun tassukutinan takia, vaikka missään vaiheessa ei ole ollut kysymys mistään sen elämää uhkaavasta sairaudesta. En edes uskalla kuvitella, mikä tilanne olisi ollut, jos olisin joutunut kohtaamaan tuollaisia suuria terveys- tai käytösongelmia. Enkä paukuta henkisen kanttini henkseleitä vieläkään, sillä vetistelen säännöllisin väliajoin muiden kanssabloggaajien eläinhuolien takia (Voi Ida ja Pepe!♥) ja tunnistan itsessäni vähän liiallistakin empatiaa. Kyllähän omasta navastaankin on tässä maailmassa pidettävä huolta, koska kun voi hyvin, niin pystyy auttamaan ehkä useampaakin eläintä kuin silloin, jos keskittyisi vain yhteen. Nupun ja Jujun myötä musta on tullut paljon valveutuneempi monille asioille eläimiin ja luontoon liittyen, ja tämäkin pohdinta on varmasti hyväksi ja saa mut miettimään asioita, joissa voisin skarpata.

      Tärkeintä kuitenkin on tosiaan hoitaa niitä omia rakkaitaan joka päivä niin hyvin kuin osaa!♥ Ja toivottavasti niitä päiviä on vielä miljoonaziljoonaa!♥

      Poista
  6. On kyllä niin pitkä tuo plussalista ja vielä söpöt kuvat päälle niin kohta kaikki haluaa räggäreitä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Aivan ihaniahan nuo sinisilmänallukat ovat, sitä ei käy kiistäminen!♥

      Poista
  7. Kiitos tästä postauksesta <3 Täällä siis minä, ragdolleista haaveileva! :)

    Miulla on kokemusta kahdesta rescue-kissasta. Toinen niistä kuoli yllättäen vajaa vuoden ikäisenä ilmeisesti sydänpysäykseen. Eläinlääkärin mukaan on ollut mahdollista, että sen kissan vanhemmat ovat olleet aivan liian läheistä sukua (vaikka sisaruksia). Luonteeltaan kissa oli melko epävakaa ja pelokas. Nykyinen rescue on ihan toista maata, tosi sosiaalinen ja sylissä viihtyvä, purpur-kisu :)

    Rotukissoissa miuta kiehtoo juurikin luonteen parempi ennustettavuus ja myös tieto sukupuusta! Ja onhan ragdollit henkeäsalpaavan kauniita <3 Ja taitaa ragdollit olla melko sosiaalisia myös toisten kissojen kanssa, ainakin pääosin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että tulit lukemaan ja kommentoimaan!♥ Kysele vain aina lisää räggiksistä, jos mieleen putkahtaa jotain spesifiä. Meille saa myös lähettää sähköpostia, ja vastaan näihin kysymyksiin tosi mielelläni! :)

      Huh, tuo on kyllä ihan hurja kokemus, mikä sulla oli toisen rescue-kisun kanssa! Vaikka eläinten jalostuskin menee valitettavasti joskus liian pitkälle (vastuullisen kasvattajan rooli on kyllä supertärkeä, jotta rodun yksilöiden terveys olisi ensisijainen juttu), niin tuo genetiikkapuoli on ihan täyttä arpapeliä rescuekissalla. :-( Kunpa voisikin saada ihmiset tajuamaan, miten tärkeää on leikkauttaa kissat ja tosiaan pitää huolta niistä eläimistä, jotka on ottanut.

      Käsitykseni mukaan ragdollit tulevat helposti juttuun myös muiden kissojen ja lemmikkien kanssa, mutta tietysti nämäkin ovat aina persoona- ja kemiakysymyksiä. :) Meillä Nuppu on hirmuisen sopeutuva: kun sen vie uuteen paikkaan, se on heti kotonaan ja tutkii rohkeasti paikat - ja sen jälkeen alkaa mahdoton riemuspurttailu. :-D Luulen, että se saattaisi suhtautua toisiin eläimiinkin aika rohkeasti. Juju sen sijaan on sellainen pieni ujo kiikuttelija, joka tarvitsee enemmän emon tukea.♥ Mutta nämä luonne-erot näkyivät kisuissa jo kasvattajan luona, joten varmasti pystyy aika hyvin valitsemaan sellaisen omanlaisen pennun.♥ Kerro sitten ihmeessä, jos päädyt ragdolliin!

      Poista
  8. Kiva postaus ja loppu erityisen ajatuksiaherättävä! Räggärit ovat ihania, parilla tutullanikin semmoinen löytyy ja itsekin välillä syyllistyn ajoittain haaveilemaan sellaisesta. Ehkä vielä joskus!

    Mielestäni on turhaa potea huonoa omatuntoa siitä, että on ottanut rotukissan rescuen sijaan. Omistaja tekee jo siinä oikein kun tunnistaa ja rajaa osaamisensa siihen minkä kokee parhaimmaksi. Ylipäätänsä kissan hankkiminen vaatii muutenkin useiden vuosien sitoutumista ja hoivaa, rescue- eläimen ottaminen puolestaan voi olla melkoista riskipeliä, johon ei voi koskaan täysin varautua kunnolla. Se, että antaa kodin mille tahansa eläimelle, jossa siitä pidetään huolta ja rakastetaan, ei pitäisi koskaan olla huonon omatunnon aihe:)

    Mulle Nala tuli Virosta ja ensimmäisen vuoden aikana koin niin paljon turhautumisen tunteita kun sen kanssa oli välillä haastavaa olla. Välillä mietin myös miten helppoa se olisikaan vain ollut mikäli en olisi ottanut Nalaa vaan sen sijaan reippaan ja sosiaalistetun kissan kasvattajalta. Toisin sanoen haukkasin hieman liian suuren palan itselleni aikoinaan, mutta onneksi kuitenkin kaikki meni loppujen lopuksi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua vähän jännitti kirjoittaa tämä postaus, mutta onneksi olin rohkea, koska kaikki nämä kommentit ovat niin fiksuja, ja ihmisten omat kokemukset antavat lisää perspektiiviä asiaan! Kiitos siis myös sinulle kokemusten ja ajatusten jakamisesta!♥

      On ihan totta, ettei kannattaisi potea huonoa omaatuntoa tästä asiasta, koska onhan niitä auttamiskeinoja loputtomasti, ja kaikki tosiaan alkaa omien pienokaisten parhaasta mahdollisesta hoidosta. Siinäkin riittää tekemistä, ja mä ainakin koen heti huonoa omaatuntoa myös siitä, jos on kiireinen viikko enkä ole ehtinyt kehittää Jujulle tarpeeksi äksöniä. Onneksi se on siinä suhteessa niin reipas poika, että tulee kyllä ilmoittamaan, milloin pitää skarpata. :-D

      Onpa ihanaa, että teillä lähti Nalan kanssa sujumaan hyvin, vaikka alku olikin vähän hankala!♥ Ilo siitä, että tarjosit sille kodin ja sait sen luottamaan ihmisiin, ei varmasti ikinä vanhene. Mäkin riemuitsen jokaisesta onnistuneesta rescuekissan pelastuksesta. Jokainen kissa rotuun tai taustaan katsomatta ansaitsee huolehtivan kodin!

      Poista
  9. Ragdollit on älyttömän kauniita ja luonnekuvauksetkin on passeleita <3 Silmiin varsinkin hukkuu ihan joka kerta kuvan nähdessään! Vielä kun joskus pääsisi silittämään tuollaista pehmoturkkia. <3 Niinhän se on, että jokainen kissa on rodusta huolimatta yksilö, eikä voi olla satavarma siitä, minkälaisen kissan loppupeleissä itselleen saa.. :)
    Tunnustan itsekin pohtineeni omaa kissavalintaani, en siis ole katunut sitä, mutta jatkossa voisin ottaa ("sopivan/helpon") kodittoman kissan löytöeläintalosta. Jos siis joskus vielä kissan ottaisin. Niillä kissatiedoilla ja kokemuksilla, mitä silloin aikanaan oli, rotukissa oli mulle (ja varmasti myös sulle) oikea ratkaisu. <3 Kasvattajan tuki on ollut tosi tärkeää ainakin mulle. ^.^ Parhaani mukaan minäkin yritän auttaa rescue-kissoja edes ruoka- ja rahakeräyksiin osallistumalla..
    (Musta vähän tuntuu, että Alfred on osittain ainakin henkisesti ragdoll - niin osuvalta tuo "liimautuva rakkaus" kuulosti. :D On ne rakkaita, kaikki kissat! <3 )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, Nuppu ja Juju hurisevat täällä niin mielissään kaikista kehuista!♥ Jos joskus täällä Helsingin suunnalla hengailet ja tulee hinku hukuttautua sinisimmuihin ja/tai silkkipöfföturkkiin, niin tervetuloa apajille. :) Juitsi ehdottaa, että Mimsku vain kainaloon ja matkaan! :) (Ja iilimatomaisen räggärillinen Alvleet myöt! ♥)

      Helpottavaa kuulla, että sullakin on ollut näitä ajatuksia. Se ristiriita on jotenkin vain niin hämmentävä, kun ei voisi olla omaan valintaansa tyytyväisempi (kasvattajineen kaikkineen), mutta samaan aikaan tuntuu niin pahalta kaikkien kodittomien kissojen puolesta. Onneksi auttaa voi lukemattomilla muillakin tavoilla!♥

      Poista
  10. Ihan ekaksi laitan tähän tämän, teidän räggärit on niin pusutettavia ja halittavia palleroita ettei tottakaan ❤️

    Yhdellä ystävälläni on kotona yksi rotukissa. Kaikki muut perheen kissat ovat ja ovat olleet rescuekissoja, hän toimii hoitokotina kodittomille. Miksi siis rotukissa ? Siksi, että hänkin tahtoi edes yhden sylikissan itselleen elämänsä aikana. Ja sen hän hankki ja sai. Mutta sai myös kissan, joka teki tarpeensa sänkyyn useamman kuukauden ajan.

    Rotukissan kanssa suurempi mahdollisuus saada sitä, mitä toivookin.
    Mutta vain luonteen osalta. Terveys on aina villi kortti, ihan jokaisella kissalla alkuperästä riippumatta. Tietty siis luonnosta pelastetuilla rescuekissoilla on suurempi todennäköisyys sairauksiin, kuten vaikka kissaflunssaan. Sisäsiittoisuudesta aiheutuneet vaivat on kanssa iso riski. Esim. hoitokotiin syntynyt pentu, (pienestä populaatiosta ) on todennäköisesti aika terve, samoin kuin rotukissalle syntynyt pentu.
    Meillä esim. Mimmi on tällainen.
    Ellistä en ole aivan varma, löytyikö se syntyneenä mutta kasvoi ilman äitiä sisarustensa kanssa, molemmat jo aikuisia kissoja ja terveitä.
    Nilsson on alkujaankin saanut huonot lähtökohdat jo äitinsä kohdussa, tyypillä on kehityshäiriöitä (hampaat, puuttuva alusturkki, astma ja voisin sisäelinsairauksien johtuvan kanssa jostain vastaavasta). Lisäksi toinen oli saanut calicin ennen löytymmistään. Monivaivainen, mutta niin kovin rakas.
    Börje ei ole pelastuskissa, mutta ihan perusterve.

    Rotukissat versus rescuekissat.
    Kaikilla pitää olla oikeus ja mahdollisuus hankkia sellainen kissa, jonka on itselleen valmis ottamaan. Itselleni rotukissan hankkiminen olisi mahdotonta (paitsi jos se olisi rescue), koska aloitin kissaurani kumminkin rescuekissoilla. Mutta ei rotukissan hankkiminen kenestäkään tee "huonompaa ihmistä". Kunhan katsoo, ettei hanki kissansa pentutehtailijalta ja muutenkin tutkii kasvattajan taustat.

    Rotukissa ansaitsee kodin siinä missä koditonkin. Ei kissat itse tiedä onko ne rotukissoja vai ei. Ne on kissoja, maailman_napoja, ainakin omasta mielestään ❤️

    Ja kuten niin moni muukin on jo sanonut, niin kodittomia voi auttaa niin monella muulla tavalla.
    - Kaikista helpoin ja tärkein on raha.
    Sillä yhdistykset saa ostettua eläinlääkärikäyntejä, lääkkeet, ruokaa, hiekkaa.
    - Pelkät madotukset itsessään vie ihan kamalasti rahaa. Axiluria voi lahjoittaa , kynsisaksia. Leluja.
    - Vuoden jäsenyys vaikka johonkin eläinsuojeluyhdistykseen. Itse olen Rekkujen jäsen.

    Suosittelen kaikkia laittamaan vaikka 5 euroa kuussa menemään jollekin eläinsuojeluyhdistykselle, vaikka jatkuvana maksuna ja palkkapäivänä. Itselläni on mennyt ko. summa Intiaan blogin 4-vuotis synttäreistä asti:
    http://triomiumau.blogspot.fi/2016/07/meidan-syndet.html

    Nuppu ja Juju on ihania kissoja. Niiden kuuluu asia siellä teillä, omassa kodissa just niin sellaisina kun he ovatkaan.







    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Taru! ❤️ Toivoinkin, että sä osallistuisit keskusteluun, kun sulla toden totta on paitsi kokemusta rescuekissoista myös sellaista sydämen viisautta, jota arvostan. Nuppu ja Juju arvostavat myös pusutus- ja halitusintoa! :-D

      Tämä ei tosiaankaan ole mikään helppo aihe, ja jo lähtökohtana tuo ”rescue vs. rotu” tuntuu pahalta, koska kissa tosiaan on aina kissa, joka ei oma-alotteisesti tänne maailmaan ole putkahtanut. Ihan jokainen eläin ansaitsee rakkautta ja hoivaa, ja jos omistaja pystyy vielä jakamaan sitä myös kodin ulkopuolelle, niin aina parempi. ❤️

      Olen kyllä ennenkin lahjoittanut rahaa eläinten- ja luonnonsuojeluun, mutta sitä voisi tehdä systemaattisemmin. Tämän asian esille ottaminen ja kohtaaminen kaikkine mietteineen on ollut oiva muistutus siitä, miten pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys.❤️

      Poista
    2. Kiitos Sandra, sulle jättiiso hali ❤️

      Kun Börje muutti meille, en juurikaan tiennyt rescuehommista tai kissoista. Luulin, että sellainen pitää itse jostain portaiden alta pelastaa, jos sellaisen tahtoisi. Aikaisemmassa kommentissa mainitsema ystäväni avasi mun silmät ja lähetteli kodittomien kuvia mulle emailiin, koska Börjelle oli saatava kaveri. Se oli Mimmi.
      Siitä lähti mun rescuekissojen kerääminen ;D.

      Aktiivisuus auttamisen kanssa alkoi vasta myöhemmin, sitä mukaa mitä enemmän tietoisuus kasvoi. Tutustuin rescueihmisiin, joiden tekemää työtä arvostan ihan älyttömästi. Pikkuhiljaa tuli tarve tehdä jotain enemmän ja vähän useammin. Sillä tiellä ollaan, tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jääkö auttaminen tähän määrään vaiko lisääntyykö se. Vähentyä se ei voi, paitsi jos elämässä tapahtuu jotain isompaa.

      Se riittää, että auttaa vaikka silloin tällöin. Joissain vaiheessa tahtoo auttaa ehkä vähän enemmän. Pääasia on, että auttaa.
      Sun PSEY:n ultra_magee_killeripipo on auttamista aina, kun se on sulla käytössä. Annat mahdollisuuden ihmiselle nähdä sen ja se voi johtaa uusiin auttajiin.

      Ketään ei voi pakottaa ottamaan rescuekissoja siinä missä ketään ei voi pakottaa hankkimaan rotukissaa. Mun rescuet on kaikki otettu pentuina. Ne on kasvanut kotihoidossa, joten ne ovat myös hyvin sosialistettuja. Nilsson on kasvanut hoitotätinsä hupparin sisällä = sylikissa. Mä kutsun tätä mun kissalaumaa siis kevyrescuekissoiksi. Sain lähtökohtaisesti samaa, kuin olisin ostanut rotukissanpentuja. Sain vaan huomattavasti halvemmalla, jos nyt ollaan ihan suoria. 3 kissaa, rokotettuina ja madotettuina maksoi á 120 €/kappale. En tiedä sitten, jos kaikki kissat maksaisi saman, että olisinko sitten päätynyt ottamaan vaikka ne rotukissat? Uskon, että hyvinkin olisin voinut päätyä myös siihen ratkaisuun.

      Mä en myöskään tykkää siitä, että kissat laitetaan paremmuusjärjestykseen niiden rodun tai roduttomuuden vuoksi. Muo kiinnostaisi Nilssonin sukupuu, koska kaveri on ihan jotain muuta kuin nämä muut meidän katit. Se ei silti ole sen itseisarvo, jos sieltä vaikka joku rotukissageeni löytyisikin. Koska kissa on kissa ja kissa on paras ❤️

      Poista
    3. Kiitos taas ihanasta viestistä!❤️

      Se oli muuten mun kissataipaleella aika merkittävä päivä, kun tulin sun jengiä ihastelemaan ja sitten vielä käytiin Tolkkisissa. Vaikka en nyt ole koskaan missään umpiossa elänyt, niin sun rescuekatraan luottamus ja hellyys vierastakin kohtaan oli aikamoisen ihana yllätys, koska jotenkin mä olin olettanut vähän arempaa suhtautumista, vaikka toki olen nähnyt, miten mussumössyjä teilläkin oman porukan kesken ollaan. Mutta että vieraallekin!❤️ Sama homma jatkui sitten Tolkkisilla, kun mm. Karri väänsi hurmausvolyymit ihan täpöille! :-D Ja kaikki muutkin kisut, joita olen sen jälkeen tavannut, ovat rotuun, roduttomuuteen, rescue-menneisyyteen tai rescuettomuuteen katsomatta hurmanneet mut. Miten ihania eläimiä kissat ovatkaan! Kunpa kaikki ymmärtäisivät sen ja kohtelisivat niitä (ja kaikkia muitakin eläimiä) hyvin!

      Se PSEYn pipo on tosiaan ihan mielettömän hieno, ja se päässä tulee hyvä olo, koska levittää samalla tärkeää sanomaa.❤️ Eräs pikkutyttö tosiaan kysyi, että onko mun pipossa timantteja, kun PSEYn heijastinlogo vilahteli nätisti valoissa - mutta siinä on jotain arvokkaampaa kuin timantit: jos joku vaikka saa ajatuksen auttaa eläimiä sen pipon ansiosta, niin ollaan melkoisten aarteiden äärellä. ❤️

      Luulen, että mullakin käy niin, että tietoisuuden lisääntyessä myös teen enemmän eläinasian eteen. Ja oikeastaan Nuppu ja Juju ovat saaneet mussa tämän auttamishalun näin kovaksi: ne ovat niin ihania ja kaikin puolin rakkaita, että mun eläinauttamishalu vain kasvaa päivä päivältä. Tänään oli taas niin hellyttävää, kun rämmin väsyneenä kotiin (bussi ei tullutkaan ja jouduin kävelemään lumituiskun halki), ja Juju tuli mua puskemaan ja suukottelemaan ainakin viideksi minuutiksi. Se kehräsi ja painautui, eikä edes (ainakaan ihan pääasiallisesti :-D) kerjännyt ruokaa. Siinä sitten paijailtiin puolin ja toisin, ja nyt on taas onnellinen olo. KISSAT!❤️❤️❤️

      Poista
  11. Kiinnostava postaus ja myös nämä muiden lähettämät kommentit! Itse mietiskelin myös jossain vaiheessa aihetta, mutta tulin melko pian siihen lopputulokseen, että turvallisempi valinta ensimmäiseksi kissaksi on rotukissa, koska on suurempi todennäköisyys saada luonteen osalta itselleen sopiva perheenjäsen. Lisäksi arvostan tosi paljon hyviä kasvattajia, jotka käyttävät paljon aikaansa siihen, että valitsevat pennuille mahdollisimman sopivat vanhemmat ja huolehtivat siitä, että sukusiittoisuusprosentti on pieni. Toisaalta meillä oli myös vaatimuksia sen suhteen, että haluttiin nimenomaan aktiivinen kissarotu. Jos luonteella ei olisi ollut niin paljon väliä, niin rescue-kissojenkin joukosta olisi varmasti löytynyt mainioita vaihtoehtoja.

    Nuppu ja Juju ovat kyllä tosi ihastuttavia ja nuo Jujun pusuttelukuvat söpöjä! Jos ottaisimme kolmannen kissan, niin en kyllä yhtään tiedä, millaisen ottaisimme, kun maailmassa on niin paljon ihania nelijalkaisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun liityit keskusteluun ja toit esiin lisää mainioita pointteja! :) Olen ollut niin iloinen tämän ketjun rakentavista ja avarakatseisista kommenteista. Netissä on tosi paljon hyvääkin ajatustenvaihtoa! <3

      Mullakin on suunnaton arvostus hyviä kasvattajia kohtaan, ja he tekevät tärkeää työtä sen eteen, että kissa mielletään ihmisen parhaaksi ystäväksi siinä missä vaikkapa koirakin - ja annetaan tietoa ja neuvoja, kuinka kissaa ruokitaan ja hoidetaan oikein. Mun mielestä lemmikkiä ottavan soisi aina käyvän läpi jonkin pienimuotoisen kurssin, jotta varmasti tietää, mihin ryhtyy ja ottaa homman tosissaan. Esim. "lemmikkiajokortti" voisi olla ihan fiksu juttu. :) Kasvattaja on vähän tuossa ajo-opettajan tärkeässä roolissa! :)

      Kissojen luonne oli kyllä mullekin tärkeä tekijä - ja ajattelin myös niin, että isojen sisätilojen ja ulkoilun sijaan mulla oli tarjota kissoille vain kaupunkikaksio ja innokasta temppukoulutusta, ja siksi ajattelin, että ragdolleille nämä olosuhteet saattaisivat sopia parhaiten. Toki mille tahansa kissalle, mutta jälleen kerran ne todennäköisyydet olivat suurimmat räggärien kohdalla. :o) Ja vekkulit Roope ja Ilmo ovat juuri teille sopivat ihanuudet! <3

      Poista