Juhuu, mikä jujulele!

Meille on saapunut kesän aikana vaikka minkälaisia lähetyksiä. Posteljooni on raahannut Hupsuttamoon kaikenlaista kivaa puurosta kirjoihin ja lenkkareista langattomiin kuulokkeisiin. Paras paketti saapui kuitenkin lomani lopulla ja sisälsi vempeleen, josta olen unelmoinut aina siitä saakka, kun Tallin tarinoita -blogin musikatit Misu ja Misse esittelivät havaijilaiskämppiksensä Jamesin. Koska Nupulla on muutenkin kytköksiä Havaijiin, oli selvää, että meillekin tulisi lopulta vastaavanlainen kukkaissaaren komistus.

 

Jujua vähän ihmetytti, miksi Ittybittykitty-sandaalit oli pakattu näin suureen lootaan.

Kyseessä oli kuitenkin eräänlainen maatuska:
loota, jonka sisällä oli loota – ja kohta myös kissa!

Viimeisen pahvin pimennoissa piileksi vielä pussi,
mutta sen sisältö ei enää kiinnostanut Jujua.

Kun tulokas plinkautti ensimmäiset epävireiset sointunsa,
Juitsu suikki sängyn alle ja Nuppu saapui uteliaana paikalle.

Ensimmäisen musisointi-illan aikana opin kokonaista neljä sointua, joita rämpytin niin kauan, että sormenpääni kuluivat puhki. Kissat väittivät, että niiden korville kävi yhtä kurjasti, ja ne mököttivät uhmakkaasti sängyn alla, kunnes suostuin nostamaan uutukaisen ukuleleni kaapin päälle hiljentymään. En kuitenkaan suostunut antamaan lellikkipupuille periksi, vaan päätin solmia ystävyyttä niiden ja Travisiksi nimetyn musamasiinan välille.
 

Aluksi oli tärkeä näyttää, että Travis on ihan samanlainen kuin me muutkin.
Se tykkää uinua lämpimässä tassupedissä ja on yltä päältä räggärinkarvassa.

Nupun mielestä Travis vaikutti heti hyvältä tyypiltä.

Niinpä se meni hieromaan tuttavuutta ja totesi, että tassupedissä on aina
tilaa ukulelle, joka sopii värisävyihimme ja soi jo hivenen kauniimmin.

Sinnikkäiden YouTube-treenien päätteeksi sain Travisin plinkahtelemaan Beatlesin tahdissa, ja ilokseni huomasin, että Nupustakin kehittyi musikatti. Se tuli yhä useammin pötköttämään viereeni soittosessioiden ajaksi, ja tunsin itseni melkoiseksi Hamelnin ukuleleviikariksi. Tai olisin tuntenut, ellei joku toinen pikku jyrsijä olisi mulkoillut puuhiani korvat ja alahuuli lerpallaan.

 

Kyllä Juju niiiiin mielensä pahoitti! Rips, raps ja ärrin murrin!

Kuten ehkä taannoisesta kokkauspostauksesta huomasitte, en ole helposti luovuttavaa sorttia. Siksi kehittelin suunnitelman, jonka avulla Jujusta ja Travisista tehtäisiin bestikset. Listasin aluksi Jujun lempiasioita (namit, mama ja agility) ja yhdistin Travisin kuvioihin tähän tapaan:
 

Musiikillisten päämäärien sijaan meillä oli liikunnalliset ambitiot.

 

Juju lähestyi rohkeasti aivan uudentyyppistä estettä,
ja mama tanssi varpaat kippurassa paljasjalkabalettia!

Iisipiisiä! Ja parasta oli, ettei samalla rämpytetty mitään biisiä!

 

Hoppatiti! Juitsi surffasi Travisin yli letkeämmin kuin Havaijin rantaan lyövät laineet.

 

Namit maistuivat, ja Juju rakasti mamaa
taas pari rämpsäystä enemmän.

Vaikka sporttipoika Jujusta ei tullut hetkessä maman ykkösbändäriä, jää murrettiin Pikkukissin ja ukulelen väliltä. Vähä vähältä Juitsi alkoi sietää Travisin plonkahtelua paremmin. Se ei enää rypistellyt korviaan ukulelen sulosävelille, vaan suostui jopa jatkamaan päikkäreitään vain parin metrin päässä rämpytyskeskuksesta. Varsinaisen läpimurron teimme Travisin kanssa, kun Nuppu esitti sympaattisen biisitoiveen:
 

”Soitapa, äitsy, se meidän tunnusbiisi!”

Tein työtä käskettyä, ja Nuppu-popin jälkeen huoneistossamme raikasi myös Huitsi-hop. Sen jälkeen Jujukin oli vannoutunut Travisin ystävä ja suorastaan sulautui yhteen ihailemansa soittopelin kanssa:
 

Uudenlainen soitin sai myös uuden nimen. Nykyisin meillä soi jujulele!