Tuoliterrorin loppu

Talvisin on kiva tutkia eläinten jälkiä hangella ja miettiä, onko pihamme poikki tepsutellut kettu, murmeli vai naapurin labradorinnoutaja. Kesäisin teen eläinhavaintoja toisenlaisten merkkien perusteella. Iltapäiväkävelyllä korviini esimerkiksi kantautui pusikoista niin outoa kahinaa, että odotin bongaavani harava kädessä heiluvan mäyrän. Vaikka rapistelijaksi paljastui pesäaineksia keräilevä räkättirastas, osun välillä oikeaankin – varsinkin erään kotonamme lyllertävän tuhoeläimen suhteen.

 

Jujukin tietää, millainen hirviö Ikean tuolin kanssa on mellastanut.
Sillä on teräksiset leuat, naskalihampaat ja purpelomainen vartalo.

Tutkimme yhdessä tuhon jälkiä, ja paljastin Jujulle, että tuolinraatojen oli aika lähteä.

Jujusta tuntui vähän pahalta, sillä näihin tuoleihin liittyy paljon hyviä muistoja,
kuten loputonta ruoan kerjäämistä, villapöksyjen pesua veskikäyntien jälkeen...

...ja helliä pusutuokioita systerin kanssa.

Nupunkin mielestä...  tai siis... nuuh... maisk...?

Jäysk, jäysk, jäysk! Tuoliterroristi iski aivan silmiemme edessä!

 

Annoimme tihulaisen raadella Ikean ihanuuksia vielä viimeisen kerran.
Sitten ne purettiin palasiksi ja lähetettiin tuolien tuonelaan.

Olisi varmasti ylellistä ruokailla Nupun tavoin sängyllä maaten, mutta päätimme silti hankkia keittiöön uudet tuolit. Tärkein kriteeri oli, että ne hylkisivät kotitermiittiämme. Niinpä valitsimme tuolit, joiden materiaali ei yllyttäisi Nuppua ripsuttamaan, nakertamaan tai pyyhkimään peppuaan. Toissijaisia toiveita tuoleille oli, että ne näyttäisivät kivoilta, tuntuisivat hyvältä takamuksen alla ja sujahtaisivat sirosti pikkuruisen keittiönpöytämme alle. Sellaiset istuimet me löysimmekin, ja voi sitä riemua, kun ne asennettiin paikoilleen!

 

 Juju iloitsi pahvilaatikoista ja me ihmiset tuoleista. Vain Nuppu näytti hapanta naamaa.

Sen elämä tuntui yhtäkkiä kovin tyhjältä ja tuhovoimattomalta.

Vaikka uudet tuolit ovat olleet meillä jo melkein viikon, Nuppu ei suostu kokeilemaan niitä. Se ei suinkaan ole luopunut pöydällä sähläämisestä, mutta tekee hurjapäisiä loikkia lattialta suoraan ruokalautasen viereen, jotteivät tassut vahingossakaan hipaisisi uusia, antijärsittäviä tuoleja. Onneksi Juju on jo hyväksynyt tuolitulokkaat osaksi reviiriään ja suostui esittelemään niitä teillekin.

 

Kunhan kanaa ja kania voi tilata vanhaan malliin, niin Juippa on tyytyväinen.

Santsiannos toiselle puolelle pöytää, kitossshhhh!

Jujun mielipide tuoleista on silti se pahin mahdollinen eli ”ihan kivat”.

Nuppu-raukalla ei sen sijaan ole enää yhtään kivaa.

 

Eiköhän tuhoojapehmo kuitenkin pian taas virkisty, kunhan se keksii,
mihin se voisi iskeä pikkuruiset majavantalttansa seuraavaksi.

”Hmm, yltäisinköhän mä noihin ylös solmittuihin kaihdinten naruihin...?”